lauantai 31. elokuuta 2013

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)

Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 340.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.
Kannen kuva: Timo Pyykkö
Juha Itkonen on yksi niistä kirjailijoista, joita minun on pitänyt jo vuosia lukea, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Vaikka Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen Itkoselta lukemani romaani, minusta tuntui kuin olisin lukenut hänen tekstejään paljonkin.

Illuusio tuttuudesta on syntynyt varmaankin siitä, että Itkonen on ollut tasaisesti esillä julkisuudessa ja olen usein kompannut hänen mielipiteitään. Ja sympatisoinut häntä esiintyjänä. Viime vuoden Helsingin Kirjamessuilla olin kuuntelemassa, kun Itkonen haastatteli Knausgårdia. Radiossa Itkonen on ollut keskustelemassa Taustapeilin Pyöreän pöydän äärellä, ja viime sunnuntaina puolustamassa ruotsin opiskelua Hesarissa. Useita kolumnejakin olen lukenut ja monesti nyökytellyt niiden äärellä. Julkisuuskuva siis miellyttää, mutta miten on kirjojen laita?

Anna minun rakastaa enemmän kertoo Suvi Vaahteran eli rocklaulaja Summer Maplen tiestä suomalaisesta pikkukaupungista New Yorkin musiikkipiireihin. Räkälän nurkkalava vaihtuu festivaalin päälavaksi, bändin soittajat suomalaisista suurkaupungin lahjakkuuksiksi, nimi Suvista Summeriksi. Taakse jää Suvi, jonka koti on ensin jääkiekkokaupungissa, sitten Helsingissä, ja tilalle tulee Summer, jonka koti on koko maailma.

Tarinaa kertovat vuoroin entinen poikaystävä Antti ja Suvin äiti. Antti elää Elisa-vaimonsa kanssa keskiluokkaista espoolaisarkea, jossa viiniä siemaillaan kalliista laseista ja ollaan nahkahansikastäydellisiä. Antin ja Suvin erosta on aikaa, mutta silti Antti itsepintaisesti tietää olevansa Summer Maplen laulujen hän. Tai ainakin luulee tietävänsä. Vanhasta rakkaudesta on vaikea päästää irti. Äiti taas yrittää sopeutua miehensä, Suvin isän, maalausinnostukseen ja tyttären uraan julkkismuusikkona.

Dialogissa ei ole merkitty, kuka milloinkin puhuu. Myös vuorottelevien kertojien kohdalla Itkonen luottaa lukijaan, sillä lukuja ei ole nimetty kertojan mukaan. Pidin näistä ratkaisuista. Samoin minua miellytti New Yorkin elävä kuvaus ja Itkosen tapa yhdistää Summer Maplen vaiheet todellisiin rockpiirien hahmoihin. Tarinassa vilahtelevat ainakin HIM, Nightwish ja Coldplay. Hankaluuksia minulle tuottivat lähinnä lukuisat vuosiluvut ja sen hahmottaminen, mikä edelsi mitäkin.

Kirjassa on välillä myös "lehtijuttuja" Suvista. Lehtijutut paljastavat, kuinka julkisuus on näyttämö, jolla pelataan sillä, mitä kerrotaan ja mitä jätetään pimentoon. Yhdelle on elintärkeää pysyä lööpeissä, kun taas toinen tekisi mitä vain pysyäkseen tuntemattomana. Summer Maplen tarina osoittaa, että julkisuuteen tuodut tiedot ovat vain osa totuutta ja voivat erheellisesti luoda illuusion siitä, että todella tunnemme julkkikset. (Niinkuin minäkin kuvittelin tietäväni jotakin Itkosen kirjoista ennen ensimmäisenkään lukemista, hah!)

Oikea elämä ja lööppielämä voivat sekoittua jopa mielipuolisesti, kunnes harhakuvitelmat pyyhitään pois. Tarinassa kaikilla on kriisinsä – samoin lukijalla, kun hän huomaa tulleensa jujutetuksi!

Ensikosketukseni Itkosen kirjoihin oli siis hyvä, ihan kiva, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Aion jatkaa tutustumista Itkosen tuotantoon vaisusta alusta huolimatta, sillä edelleen minusta tuntuu, että voisin pitää hänen muista kirjoistaan enemmän.

perjantai 30. elokuuta 2013

Eeva Kilpi: Talvisodan aika (1989)

Äänikirja.
Lukija: Liisi Tandefelt.
Kustantaja: WSOY.
Kesto: 6 t 48 min.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Raimo Raatikainen.
Eeva Kilpi on kirjoittanut kolme omaelämäkerrallista teosta, joissa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sota-ajan Suomessa. Talvisodan aika: lapsuusmuistelma aloittaa Kilven muistelmien sarjan.

Tulee sota. Nämä isän sanat tarkoittavat, että se hirvein ja kamalin mahdollinen asia on todella tapahtumassa. Kilpi on 11-vuotias, kun Talvisota syttyy. Hän asuu perheineen Karjalassa, Hiitolassa. 

Sodan myötä arkeen tulevat lakanasta kyhätyt lumipuvut, ilmahälytykset, kaasuharjoitukset, pilvettömän taivaan vaarallisuus, lentokoneista putoavat pommit. Pilvinen tai lumituiskuinen sää taas tarkoittaa hetken turvaa; pommikoneet eivät sellaisella kelillä lentäisi.

Kilpi kuvaa elävästi lapsen näkökulmasta pelottavia vaiheita Talvisodan aikana. Nuori tyttö tuntee itsensä  voimattomaksi sodan keskellä ja rukoilee paljon. Lapsen hätä ja avuttomuus ovat viiltäviä: Tietävätkö aikusetkaan, mitä oikeasti tapahtuu? Voiko aikuisten sanaan enää luottaa? 

Kilpi kokoaa tarinaa muistojensa palasista. Hän tekee selväksi, että voi muistaa väärin tai vain luulla muistavansa jotakin: ehkä jokin pätkä tarinaa onkin jonkin toisen kertomaa ja muistamaa. Tällä ei ole väliä, sillä sehän on muistelmien ominaispiirre, siis se, ettei mitään voi dokumentoida muistinsa varassa täydellisesti.

Omilta kotiseuduiltaan ja juuriltaan lähteminen pakon edessä jättää ihmiseen ikävän lisäksi elinikäiset traumat. Evakkous on kirvelevä haava. Erityisen mielenkiintoista ja myös koskettavaa kuunneltavaa Kilven teos oli siksi, että omat isovanhempani ovat kotoisin luovutetusta Karjalasta.

Liisi Tandefeltin ääni istuu tarinaan loistavasti, vanhemman naisen ääni tukee tukee muistelemista.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008)

Alkuteos: The White Tiger.
Suom. Tarja Teva (2009).
Kustantaja: BTJ.
Sivumäärä: 345.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Blogihiljaisuus venähti kuin huomaamatta kolmiviikkoiseksi. Loma loppui, arki alkoi. Siinä syy kirjoitusjumiin näin tiivistettynä. Pää on töistä pyörällä aina loman jälkeen, ja tänä vuonna syksy tarkoitti melkoisia muutoksia työtehtävissä, joten totuttelemista riittää.

En ole kuitenkaan jättämässä blogia heitteille, ehei! En ainakaan näin mehukkaan kirjasyksyn kynnyksellä. Elokuu lähenee loppuaan, ja yritän saada blogattua elokuussa lukemistani kirjoista edes lyhyesti ennen kuunvaihdetta. Luvassa on siis postaussadetta seuraavina päivinä.

Adigan Valkoinen tiikeri voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2008, mutta palkinto ei ollut varsinaisesti syyni lukea kirja. Huomasin töissä, että Valkoisia tiikereitä on useampi nide hyllyssä, ja päätin kokeilla lukea kirjan – jos se olisi hyvä, niin sitä voisi suositella asiakkaille ja saada kirjat liikkumaan.

Päähenkilö on intialainen Balram, joka kirjoittaa elämäntarinansa kirjeissä, joita hän työstää seitsemän yön ajan. Kirjeistä hahmottuu raadollinen ja varsin haiseva totuus intialaisesta elämästä slummeineen ja siitä, mitä on oltava valmis tekemään oman selviytymisen puolesta.

Kastilaitos on kaikkea muuta kuin inhimillinen; toisten ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisten. Kirjoittamattomat säännöt ohjailevat ihmisten elämää. 
Miksi minusta tuntui että minun täytyi tarttua hänen jalkoihinsa, koskettaa niitä ja hieroa niitä ja tuottaa niille hyvää oloa - miksi? Koska halu palvella oli istutettu minuun: hakattu kallooni naula naulalta, kaadettu vereeni aivan kuin liete ja teollisuusmyrkyt kaadettiin Äiti-Gangesiin.
Kerran sukupolvessa kuitenkin syntyy valkoinen tiikeri, poikkeusyksilö. Viekkaus ja häikäilemättömyys aseinaan Balramin onnistuu luovia kastijärjestelmässä parempaan suuntaan. On ymmärrettävä, millä säännöillä elämän peliä pelataan, jotta sen voi voittaa.

Adiga kirjoittaa hajut ja maut niin elävästi, että Intia tulee kosketusetäisyydelle. Valkoinen tiikeri oli minulle niin iholle tuleva ja aisteihin käyvä lukukokemus, että Adigan toinen suomennettu teos Viimeinen mies on myös ehdottomasti luettava jossakin vaiheessa. Ja kyllä, olen jo päässyt suosittelemaan Valkoista tiikeriä yhdelle asiakkaalle.

tiistai 6. elokuuta 2013

Heinäkuussa luettua

Heinäkuussa sain ilokseni lomailla ja vietin kuukauden pääasiassa mökillä. Niinpä luettua tuli! Tosin kesälomakirjoista noin puolet jäi vielä lukematta, niin suureelliset suunnitelmani taas kerran olivat...

Kuukauden lukemisia ohjasivat kolmas lukumaratonini ja Murakami-mania, joka iski lomalaiseen salaman lailla. Viimeviikkoiselle Murakami-suitsutukselle on luvassa jatkoa vielä elokuun puolella, sillä 1Q84 on hyvässä vauhdissa, ja pakkohan se Sputnik-rakastettuni oli kirjastosta lainata!

Mutta tässä koontia viime aikoina luetuista:

Bloggaamattomat


John Irving: Minä olen monta (2012) (615 s.)
Alkuteos: In One Person. 
Suom. Kristiina Rikman. Tammi.
Mistä minulle: ostin uutena.

Päällys: Timo Mänttäri.
"Omistuskirjoitus"
Olen joskus takavuosina lukenut muutaman Irvingin, mutta en muista lukukokemusten olleen erityisen järisyttäviä. Minä olen monta yllättikin minut täysin. Ihailin lukiessani Irvingin tapaa kuvata ihmisten ajatuksia, kasvua, tunteita ja hapuilevuutta. Romaanin henkilökaarti on varsin vaikuttava; se on kirjava kuin sateenkaari: biseksuaali Billy, salaperäinen Kittredge, ensirakkaus Elaine ja tietenkin transsukupuolinen kirjastonhoitaja neiti Frost. Ja monet muut.

Päähenkilö Billy on biseksuaali, ja hänen ongelmansa on, että hän rakastuu aina vääriin ihmisiin. Se on surullista ja raastavaa, kuten myös biseksuaalien asema ylipäätään: heitä tuntuvat syrjivän sekä heterot että homot.

Olin kuuntelemassa Irvingiä Helsingin yliopistolla järjestetyllä vierailuluennolla huhtikuun lopulla. Ostin kirjan ennen luentoa omistuskirjoituksen toivossa, mutta käsileikkauksen vuoksi kirjailija ei signeerannut lainkaan. Kuvassa näkyy leima, joilla kustantamon edustaja leimasi halukkaiden teoksia. Tämä oli  kieltämättä pienoinen pettymys.


* * *

Paul Auster & J .M. Coetzee: Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä (2013). (296 s.)
Alkuteos: Here and now.
Suom. Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen. Tammi.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Austerin ja Coetzeen keskinäiseen kirjeenvaihtoon perustuva kirjeromaani oli mielenkiintoinen sukellus kahden kuuluisan kirjailijan ystävyyteen. He käsittelevät kirjeissään monia erilaisia aiheita, kuten urheilua, politiikkaa ja tietysti kirjallisuutta.

Kirjoittavat kollegat suhtautuvat toisiinsa veljellisesti. He eivät selkeästikään ole aina samaa mieltä, mutta se ei estä keskustelua. He myös kommentoivat ja korjaavat toistensa virheitä hyvässä hengessä.

Tässä ja nyt oli kepeän kiinnostava lukukokemus: kirjeromaanin lukeminen oli mukavaa vaihtelua, niitä tulee harvemmin eteen. Viime talvena alkanut Auster-intoilu sai tästä kirjasta lisää virtaa!

* * *

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006). (374 s.)
Alkuteos: L'élégance du hérisson.
Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Riitta Meilahti

Siilin eleganssi päätyi kesälomalukemistooni postitiivisten blogisavujen perusteella. Muiden arvioista mieleeni oli jäänyt, että Barberyn teos olisi monikerroksinen, ihastuttava ja yksinkertaisesti hyvä. Niinpä jouduinkin pettymään. Kirja oli minusta alusta loppuun ihan ok, mutta mitään mullistavaa en siitä löytänyt. 

Keski-ikäinen rouva Michel eli Renée asuu ja työskentelee ranskalaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa, jonka asukkailta hän piilottelee todellista älykkyyttään ja kiinnostuksenkohteitaan. Hän pitää yllä stereotyypisen ovenvartijamuijan kulisseja, vaikka todellisuudessa hän harrastaa kirjallisuutta, taidetta ja klassista musiikkia. Taustalla on pelko siitä, että jos kurkottelee ylempään luokkaan, niin käy köpelösti.

Renée on kirjan toinen kertoja, ja toisena toimii talossa asuva 12-vuotias Paloma. Hän kärsii rikkaan perheensä ajatusmaailmasta ja on päättänyt tappaa itsensä aiheuttaakseen perheelle mahdollisimman paljon tuskaa. Renéetä ja Palomaa yhdistää sulkeutuneisuus ja korkea, toisilta piiloon jäänyt viisaus.

Minusta tarinan lähtöasetelma ja kirjan maailmankuva tuntuivat turhan mustavalkoisilta. Luokkaeroihin perustuvat stereotypiat ärsyttivät, samoin ylimielinen puhe älykkyydestä onnistui kimpaannuttamaan.

Siilin eleganssi nosti minulla piikit pystyyn. Pikainen kierros muissa blogeissa osoitti, että on muitakin bloggaajia, joihin tämä ei uponnut.


Blogatut












Tämän postauksen kirjoissa oli sivuja ennätykselliset 4063 ja äänikirja-aikaa 6 tuntia 30 minuuttia. Otsikoinnista huolimatta luin esimerkiksi Irvingin jo huhtikuussa, mutta jotenkin se vain on jäänyt ilman mainintaa blogissa. Samoin Austerin ja Coetzeen kirjeromaani sekä Wallacen esseekokoelma luin jo kesäkuun puolella.

Kokosin tähän postaukseen kaikki luetut, mutta vielä bloggaamattomat kirjat. Päätin niin sanotusti putsata pöydän. Jatkuvasti postausvuoroaan odottavat kirjat käyvät stressaamaan, kun jotakin pitäisi kirjoittaa eikä keksi mitään. Nyt on tilanne nollattu ja pääsen aloittamaan syksyn muiden kirjojen parissa!

perjantai 2. elokuuta 2013

Nannan III lukumaraton: jälkipuintia

Osallistuin reilu viikko sitten kirjabloggaajien yhteiseen lukumaratoniin, johon otti osaa peräti yli 30 bloggaajaa. Varsinaisen maratonpostaukseni voi lukaista täältä.

Olin varannut koitosta varten reilun pinon kirjoja. Tällä kertaa luin pelkästään alkujaan saksankielisiä kirjoja. Missään nimessä tarkoitukseni ei ollut lukea pinon kaikkia kirjoja, vaan poimia kasasta aina fiilikseen sopiva teos.
Maratonille varatut kirjat
Kuten olen aiemmissa lukusessioissani huomannut, hyvät eväät ja lukurauha ovat ehdottoman tärkeitä. Lukurauha voi joskus rikkoutua yllättäen; tällä kertaa jouduin torjumaan lentomuurahaisten invaasiota kesken urakan.

Herkkuleipä piristi uupunutta lukijaa.
Maratonilla kiire kirjoittaa edellyttää riman laskemista, kun jokaista lausetta ja ajatusta ei voi hioa loputtomiin. Toisaalta on myös jotenkin virkistävää kirjoittaa luetusta kirjasta heti, kun se on vielä aivan tuoreessa muistissa. Toki sanottavaa kertyisi makustelun jälkeen enemmän, ja se olisi kenties harkitumpaa, mutta välillä tuollainen heti tuoreeltaan kirjoittaminen tekee hyvää.

Sää oli suosiollinen: aurinkoa ja lämpöä riitti.
Vuorokaudesta menee väkisinkin aikaa muuhun kuin lukemiseen: on nukuttava, syötävä, hoidettava kenties lemmikkiä sekä kirjoitettava tänne blogiin. Päivitin maratonin edistymisestä myös blogin uutukaisille Facebook-sivuille, mikä tietysti vei oman aikansa.

Enemmän lukuaikaa saa sillä, että valmistelee ruoat etukäteen ja ottaa esimerkiksi mahdolliset valokuvat etukäteen. Minulla kesti tällä kertaa kuvien lataaminen joka kirjan kohdalla yllättävän kauan, ja tuhrasin aikaa myös ruokien väsäilyyn. Ainekset ja suunnitelmat olivat valmiina, mutta valmiiksi asti en ehtinyt sapuskaa etukäteen tehdä.

Mutta, kuten on tullut varmasti jo selville, lukumaraton ei ole nimestään huolimatta varsinainen kilpailu, jossa yritettäisiin haalia kokoon suurinta mahdollista kokonaissivumäärää. Vuorokauden lukuprojekti on enemmänkin mielenkiintoinen haaste ja samalla mahdollisuus tehdä havaintoja itsestään lukijana. Oman lukuvauhtini tuntien arvelin saavani tonnin rikki, mutta en pyrkinyt siihen väkisin.

Maratonin kirjakimara.
Summauksena voin todeta, että maratonseikkailu kannatti jälleen! Tuli luettua kauan luettavien pinossa maanneita kirjoja intensiivisesti. Lähes häiriöttä lukemiseen keskittyminen on ihanaa, juurikin kesälomalle sopivaa puuhaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...