Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2022. 238 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

Jari Tervo: Layla (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: wsoy.fi

Myönnettäköön heti alkuun, että tartuin Laylaan täysin mediapyörityksen herättämän uteliaisuuden vuoksi. Mitä ihmettä: Tervon kirjoittama kirja käsittelee ihmiskauppaa, islamia, prostituutiota, naisen asemaa – ja vielä naisnäkökulmasta. Eihän tällaisesta yhdistelmästä voi saada mitään uskottavaa aikaan!

Tunnustettakoon myös, että omat ennakkoluuloni ja -käsitykseni lokeroivat Tervon hassunhauskaksi vitsiniskijäksi, johonkin sellaiseen ei kiitos minulle -kategoriaan. Mutta sieltä täältä kuullut kommentit Laylasta saivat kiinnostukseni viriämään.

Ennakkoluulojen hylkääminen todella kannatti, sillä Layla yllätti ainakin tämän epäilijän positiivisesti. Tervon nokkelan kekseliäs kieli ja koukuttava juoni veivät mukanaan; jopa niin, että jouduin asettamaan itselleni iltaisin aikarajan, jolloin lopetan lukemisen siltä päivältä, jotta jaksaisin töihin aamulla. Bussi- tai työkirjaksi en Laylaa halunnut ottaa, vaan keskityin siihen rauhassa kotona sohvan nurkassa.

Kirjan nimihenkilö Layla on vasta 15-vuotias kurdityttö, joka on koko elämänsä tiennyt tulevan aviomiehensä. Hääyönä Layla ei vuodakaan neitseellistä verta aviovuoteeseen, mikä on rangaistavaa. Ainoastaan Laylan kuolema voi poistaa painavan häpeän koko suvun yltä. Syylliseksi epäillään Laylan kanssa muutaman sanan vaihtanutta rakennustyöläistä, ja perheen miehet teloittavat tämän. Laylalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin paeta, jos ei halua kokea samaa kohtaloa.

Veljen avustuksella alkaa Laylan pakomatka läpi Euroopan kohti Suomea, Finlandiyaa. Traagisen matkan päätepiste on Helsinki, jossa paperiton Layla päätyy prostituoiduksi Kruununhakaan. Paritusrinki keskellä kantakaupunkia osoittaa, että ihmiskaupan ja parituksen lonkerot yltävät mitä tavallisimpienkin ihmisten arkeen. Laylan tarinan rinnalla kulkee muitakin juonilinjoja, jotka kaikki kietoutuvat Laylan kohtaloon.

Tervo kuvaa mielestäni ansiokkaasti Laylan ja muiden kurdinaisten mielenmaisemaa eli sitä, mikä kirjassa oli ainakin minulle se vaikein pala. Mielenkiintoista ja jotenkin hämmentävää kirjassa on myös Laylan tulevaisuudenusko: vaikka Finlandiya, tuo kuvitelmissa siintänyt valkoisten liljojen maa, ei ollutkaan puhtoinen paratiisi, ei Layla missään vaiheessa menetä toivoaan, vaan selviytyy.

Minua eivät häirinneet kirjan paljon puhutut virheet. Layla on fiktiota, ja mielestäni mahdollisista kömmähdyksistä huutelu on jotenkin epäolennaista. Sen sijaan kirjan aiheista virinnyt keskustelu on erittäin positiivista ja toivottavaa. Varmasti virheet häiritsevät asiantuntevaa lukijaa, sen ymmärrän kyllä, mutta mihin unohtui kirjailijan vapaus? Ja miksi fiktiota edes pitäisi arvottaa faktan kriteerein? 

En siis voi kuin suositella. Itselleni aiemmat Tervot eivät ole avautuneet eli suomeksi en ole saanut luettua niitä loppuun. Nyt nautiskelin jouhevasta kielestä, uskottavasta kuvauksesta ja monisyisestä juonesta. Raskaat teemat vaativat toki sulattelua, ja kirjan aiheet pyörivät mielessä pitkään, mutta en silti kuvailisi lukukokemusta ahdistavaksi vaan pikemminkin silmiä avaavaksi.

Ehkäpä Laylan innoittamana voisin jossain vaiheessa antaa Tervon historialliselle trilogialle uuden mahdollisuuden. Ehkä.

Tämä kirja oli lainassa R:ltä.