Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.

Keskiviikkoklassikko: Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Kansi: Martti Mykkänen.

Tammi 1958. 130 s.
Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952).
Suom. Tauno Tainio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vanhan kuubalaisen kalastajan epäonninen kalareissu on monille tuttu tarina. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 julkaistu Vanhus ja meri on paitsi tarina eriskummallisia käänteitä saava kalastuskertomus, myös kuvaus sinnikkyydestä, yksinäisyydestä ja ihmisen ja luonnon suhteesta.

Hemingway tutustuttaa lukijan Santiago-nimiseen kalastajavanhukseen. Santiago tietää jo olevansa elämänsä ehtoopuolella. Hän elelee rauhaisaa kalastajan elämää ja  lähinnä uneksii Kanarian saarten satamista ja rannoilla leikkivistä leijonista. Miehellä on ollut pitkään huono kalaonni, mutta toiveikkaana hän lähtee jälleen yksinäiselle kalareissulleen kauas ulapalle. Aiemmin hänellä oli silloin tällöin kaverinaan Manolin, nuori poika, jonka vanhemmat haluavat poikansa nyt kulkevan parempaa saalista saavien kalastajien matkassa.

Vihdoin Santiagolla tärppää, eikä koukkuun tartu aivan tavallinen kala, vaan niin kookas miekkakala, että sen lihojen rahoilla mies elättäisi itsensä koko talven. Nyt vain pitäisi saada kala väsytettyä ja hinattua rantaan. Seuraa vaiheikas voimainkoetus, useita vuorokausia kestävä väsytystaistelu ‒ kumpi antaa ensin periksi: kala vai mies? Vanhus kärsii nälästä ja janosta johtuvasta heikotuksesta. Siima pureutuu käsien lihaan, mutta Santiago ei taivu. Dialogi on lähinnä yksinpuhelua, jolla Santiago yrittää kannustaa itseään mahdottoman tilanteen pitkittyessä. Kalakaverista olisi suunnaton apu kamppailussa jättimäistä vonkaletta vastaan, mutta vanhus joutuu kohtaamaan luontokappaleiden, ensin suuren kalan ja sitten haiden, voimat yksin.

Heti kun päätin käynnistää Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, oli minulle selvää, että tämä Hemingwayn kirja pääsisi uusintalukuun haasteen aikana. Luin Vanhuksen ja meren ensimmäisen kerran reilu kymmenen vuotta sitten enkä ollut järin innoissani siitä. Muistan ajatelleeni, etteihän siinä tapahdu mitään. Jokin klassikossa jäi kuitenkin kaivelemaan, ja nyt minulla oli vahva usko siihen, että suhtautuisin Hemingwayn tekstiin hieman toisin kuin vähän nuorempana. Halusin selvittää, miltä Santiagon kalastusreissu näyttäisi mielestäni nyt. Olisinko edelleen sitä mieltä, että Hemingwayn klassikko on vain kahden tähden arvoinen? (Näin olin arvioinut kirjan Goodreadsissa aiemmin.)

Takakannessa Hemingway (1899‒1961) näyttää
itsekin meren ahavoittamalta kalastajalta. 

Ensinnäkin hämmästyin, miten muistini petti jo siinä, että kirjassa ei muka tapahtuisi mitään. Siinähän tapahtuu vaikka mitä! Santiagon reissu syksyisellä merellä on vaiheita täynnä. Viehätyin tällä lukukerralla myös Hemingwayn selkeistä lauseista, tekstin vähäeleisyydestä sekä luonnon kuvauksesta.

Tämän lukukerran jälkeen luonnehtisin Vanhusta ja merta sympaattiseksi, surulliseksi, helppolukuiseksi ja aikaa kestäväksi klassikoksi. Lyhyt tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka ja herättää halun tutustua Hemingway novelleihin, joista häntä usein kiitellään. Hemingwaytä on suomennettu paljon, ja joitakin teoksia löytyy myös omasta kirjahyllystäni, joten tutustumista on helppo jatkaa.

Vanhus ja meri edustaa myöhäistä osaa Nobel-palkitun Hemingwayn tuotannossa, ja sille myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1953. Sijoitankin sen Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 7. Pulitzer-palkittu teos. Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Saan kirjasta myös yhden osuman Kirjoja ulapalta -haasteessani.

Kirjaa on luettu Blogistaniassa paljon. Lukuisista arvioista linkitän tällä kertaa vain Kirja vieköön! -blogin Riitan postauksen, koska Riitalle kävi päinvastoin kuin minulle: uudelleen luettuna kirja oli kadottanut osan lumostaan. Myönnän, että minunkin viehätystäni hieman söi vanha suomennos. Suhtauduin kirjaan myötämielisesti varmasti myös merellisen lukuhaasteeni vuoksi. Hetki ja tunnelma olivat juuri oikeat tälle kirjalle.