Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Hashemzadeh Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.