Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Sinikantisen Anja Erämajan runoteoksen rytmissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Halusin kuudenteen luukkuun suomen kielen juhlaa, ja sitä sain.

Joku menee aina ensin kiertyy elämänhalun ympärille. Sitä koetellaan, vaan se ei katoa. Runon puhuja menettää äitinsä ja jatkaa siitä, mihin äiti jäi. Touhuaa puutarhassa, neuloo sukat loppuun. Menetyksen jälkeen ja sairastelemisen keskellä elämä jatkuu. Myös ilo.

Tunnistan Erämajan vastustamattoman poljennon aiemmista teoksista. Pohjavire kokoelmassa on kenties surullinen ja kaihoisa, mutta runojen poukkoilevat sanalistat ja assosiaatiot saavat hymyn huulille.

Matkalle tropiikkiinkin seuraa mukana äidin ikävä, yllättäen talvenkin:


Jos olisi talvi, heittäytyisin selälleni hankeen, taivaalla tutut lamput,
ulko-oven vieressä katkaisin.

Jos olisi talvi hiihtäisin perintösuksilla herukkapensaan ympäri,
lapasten alla lämpimät kädet,

puolimatkassa vaihtaisin tyyliä, reittiä, luistelisin ohi
taukotuvan, lintutornin,
latuverkkoon voi luottaa, se vie perille, ja kun oikein ajattelee
ylämäet ovat alamäkiä, hiki haltioitumista.


Taivaan lamput ovat eri asennossa ulkomailla eikä tropiikissa ole pehmeää hankea, jolle kellistyä. Hiihtäminen on runon puhujalle tuttua ja ilmeisen mielekästä tekemistä. Hän osaa tyylit ja kuntoakin on. Hiihto on liikettä, joka vie mukanaan aina hikeen asti.

Erämajan runoissa on aina pilkettä, ja huomaan ajattelevani, että ehkä puhuja ulkomailla ollessaan vain jossittelee, eikä oikeasti pidäkään hiihtämisestä tai hallitse sitä. Mutta tropiikin lämmössä sekin näyttäytyy kotoisalta. NIin tai näin, runossa on vahvoja, tunnistettavia kuvia, sen rytmi suihkii eteenpäin kuin haltioitunut hiihtäjä.


Anja Erämaja: Joku menee aina ensin. WSOY 2024. 94 s. Ostin uutena. Kansi: Martti Ruokonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Anja Erämaja: Töölönlahti

Ei Runokirjajoulukalenteria ilman Anja Erämajaa!

Töölönlahti on runoidolini kolmas runokokoelma vuodelta 2013. Poimin runoteoksen Oodin hyllystä kirjastovisiitilläni, ja nautiskelin vauhdikkaista runoista Töölönlahden tuntumassa, Oodin Kirjataivaassa.

Runon puhuja kiertää Töölönlahtea juosten, ja kokoelma jakautuu syksyyn, talveen ja kevääseen. Runot saavat rytminsä juoksijan askelista. Runot ovat välillä tikuttavia ja säkeiltään lyhyitä, vauhdin hidastuessa säkeet taas pitenevät ja rauhoittuvat.

Ote on osiosta Talvi. (En tähän saa runon typografista asettelua, jossa sanojen reunat muodostavat ikään kuin lahden reunan.)


Pensaan takaa kuuluu
pahaa naurua.
Pensaan takaa kuuluu
joululaulua: en etsi
valtaa loistoa, en kaipaa
kultaakaan. Enkö,
kahisevaa sadetta,
tuulenpuuskaa, joka tuo
seteleitä meidän pihalle.
rahaa päälle maan?


Vaikka kirjan ilmestymisaikaan Oodi oli vasta suunnittelupöydillä ja runoissa piirtyvä miljöö hieman poikkeaa nykyisestä, heijastaa Töölönlahden alue edelleen yhteiskunnan kerrostumia ja valtasuhteita. Eikä huoli pärjäämisestä, omasta ja muiden, ole vuosikymmenessä vähentynyt, päinvastoin. 

Runon puhuja pohtii, mistä vielä säästäisi, mitä jättäisi pois, ettei kaikki mene. Talvilenkillä runominän huomion vie viluinen vastaantulija, jolla on farkkutakki auki ”huutomatkan päässä / eduskuntatalosta.” Kuka toisi suloisen joulun ihan kaikille?

Samoihin suuntiin rullasivat omat ajatuskelani Oodi-päivänäni, kun yleisen kirjaston lämmössä luin uutisen ministerin väläytyksestä korottaa ruoan verotusta, mikä iskisi eniten pienituloisiin ja vähävaraisiin. 

Kirjastoa kiertelevälle turistiryhmälle kerrottiin, että olemme kirjastossa samalla tasolla kuin eduskunnan portaikon ylätasanne. Samaan aikaan pakkasaamussa tölkkien kerääjä lämmitteli käsiään kirjastossa. Kaupungilla nainen kaivoi pahvinpalasen roskiksesta kuin aarteen. Huutomatkan päässä eduskuntatalosta.

Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013. 89 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille

Kuudes luukku on omistettu runoidolilleni Anja Erämajalle, jonka kielen notkeuteen ihastuin kevätkesällä Olen nyt täällä metsässä -kokoelmassa.

Kuuluuko tämä teille on Erämajan toinen runokokoelma vuodelta 2009. Sen proosarunot kertovat kerrostaloelämästä – siitä kaikesta, mitä voi havaita ja tapahtua, kun paljon ihmisiä asuu vierekkäin, päällekkäin, lomittain. Kyräillään, lainataan naapurilta leivinjauhetta ja grillataan pihajuhlissa. Analysoidaan roskia.

Ovi ja turvalukko rajaavat omaa tilaa, ikkunat ja parveke ovat kurkistuspaikkoja yksityiseen. Ja äänet, ne vasta ovatkin paljastavia. Kirjan nimen kuulumisen kaksoismerkitys läpäisee kokoelman. Samastumisen paikkoja löytyy kerrostalossa eläneille.

Tirkistän asuntoon B 24, jonka ovessa lukee Kokko Suomaa:

Pidän suorista lähetyksistä, varsinkin Linnan juhlat. Minus-
ta on miellyttävä syödä vohveleita ja katsoa juhlat. Selostaja
tietää, että linnassa on tilaa 20 omakotitalon verran. Vieraat
ovat kabanossin kokoisia. Muuten ei tule liha-asiat mie-
leen, paitsi kun on olkaimeton iltapuku, reunan yli tunkee
rinnan ja kainalon välinen alue. Sille alueelle ei ole nimeä,
eikä suun ja nenän väliselle. Pääasia että lähetys on suora.
Itsenäisyyspäivän iltana tiedän missä 1900 ihmistä on, näen
heidät. He eivät ole muualla. – –

Alkupala proosarunosta virittää tähän iltaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto on kahden pandemiavuoden tauon jälkeen tänään monien ruuduilla. Selostajat pudottelevat faktoja, ja kättelyjono nitkuttaa eteenpäin.

Runon puhujalle on tärkeää, että lähetys on suora. Inhimillisyys ja jännitys ovat läsnä, kun mokia ei voi leikata pois. Kompuroinnit nähdään miljoonissa kodeissa. Ja some laulaa, mikä on uutta verrattuna runon aikaan. Myös televisiot ovat tätä nykyä suurempia: kabanossit ovat venähtäneet lenkkimakkaroiksi. Terveysturvallisuus on tuonut käsidesit boolimaljojen viereen ja kutistanut vieraslistaa.

Pandemia sai kavahtamaan kättelyä, joten illan kättelymaratonin katsominen toimii siedätyshoitona. Nyt otan torttutaikinan sulamaan juhlakatsomon herkkujen leipomista varten.

WSOY 2009. 72 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Rahinantti.

Kun runo meni metsään – Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 71 s. 

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Mustikat, mustikat, metsän siniset ihmeet. Ne ruokkivat sielua ja kehoa, mustaavat sormet ja eksyttävät poimijansa. Niiden perässä on usein Anja Erämajan runojen puhuja.

Olen täällä metsässä -kokoelman runot herättävät ajatuksia ihmisen vaikutuksesta metsään ja ekosysteemiin. Koskematon metsä on ihanne, kanto kertoo, että täällä oli joku ennen minua. Erämaja ottaa käsittelyyn metsän monet muodot. Minkälaisessa metsässä oikein herkkuja poimin? 

Mikä metsä tämä on? Tarvemetsä, tervametsä, tukkimetsä, sellumetsä, sekametsä, jokametsä, ikimetsä, yhteismetsä, yksityismetsä, ratkaisen metsäkysymyksen heti huomenna. Erämetsä, lähimetsä, arvometsä, aarnimetsä, takametsä, etumetsä, edustusmetsä, ekosysteemipalvelu, istun alas ja otan selvää. Säästömetsä, kestometsä, kertakäyttömetsä, istutusmetsä, itsemurhakuusikko. Nyt ei ehdi, kenttää on, akkua prosentti. - -

Ihmisellä on tarve luokitella luontoa, ja usein ihmisen oma toiminta antaa nimen metsälle. Sellumetsä kuulostaa surulliselle, silloin metsällä on vain välinearvoa. Ikimetsä ja aarnimetsä saavat (toivottavasti) kasvaa rauhassa, tarvemetsästä ihminen jälleen hakee sen, minkä tarvitsee. Entä mikä on edustusmetsä? Onko sieltä siivottu pois kaikki ikävä, katsellaanko siellä luontoa siistityiltä poluilta turvallisen välimatkan päästä? Onko yksityismetsää?
 

Erämajan kokoelmassa metsä voi olla monenlainen, ja niin ovat runotkin. On lyhyttä, pitkää, aforistista, proosarunoa, typografista tyylittelyä. Erämaja myös lainailee muilta ja muokkaa riimit ja säkeet omikseen. Moninaisuus on tässäkin rikkaus.

Lukijana nautin rytmin vaihdoksista: toisinaan helkkäillään menemään, välillä on pakko hidastaa myös lukemisen tahtia. Kielileikki saa naurahtelemaan, sukellukset pohjakerroksiin pysähdyttävät. Ihmisen toimet ovat arveluttavia, mutta Erämaja ei saarnaa. Mukana on nasevaa huumoria ja pilkettä silmäkulmassa.

Eräänä kesäkuisena iltapäivänä vein Erämajan metsään. Osuin keskelle suopursujen valtamerta, istahdin lukemaan runoja, siellä myös kuvasin kirjan. Olen tehnyt metsäretkiä kevään ja alkukesän aikana osana kirjallisuusterapian opintoja, mukana ovat kulkeneet muistikirja, lempikynä, vesipullo ja istuinalusta, jos sen muistin ottaa mukaan. Retkilläni kirjoitin metsässä tajunnanvirtaa, tein erilaisia kirjoitusharjoituksia ja viimeiselle opintoihin liittyvälle retkelle otin Erämajan kirjan mukaan. 

Erämajan runot antoivat ravinteita oman metsäsuhteen ja luontokokemusten sanoittamiseen. Runojen assosiaatioketjut saivat ajatukset kuplimaan, oli pakko kaivaa muistikirja repusta ja kirjoittaa. Olin lukenut kokoelman kertaalleen ennen retkeä, mutta runot avautuivat metsässä uudella tavalla.

Yllä lainaamassani runokatkelmassa runon puhuja alkaa selvittää metsässä herännyttä kysymystä, mutta akku on loppu. Tähän on helppo samastua, sillä minullekin herää usein metsäretkilläni kysymyksiä, joihin kaipaan vastausta. Tietoisesti olen jättänyt selvitystyön retken jälkeiseen aikaan, jotten metsässä roikkuisi netissä. 

Olen nyt suorittanut kirjallisuusterapiasta ensimmäisen opintoportaan ja minulla on kesä aikaa harkita, jatkanko toiselle portaalle. Vaikka opintoihin liittyvät retket on tältä erää tehty, metsä kutsuu edelleen. Koen, että metsäretket ovat hyvä syy ottaa aikaa kirjoittamiselle, metsässä kun ei ole häiriötekijöitä. Usein metsän inspiroima kirjoittaminen myös jatkuu retken jälkeen.

Lainasin Erämajan kokoelman kirjastosta, mutta on selvää, että se on hankittava omaan hyllyyn. Näihin haluan palata vielä: ihan muuten vain ja kenties kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn materiaalina. 

Helmet 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.