Välähdyksiä ja hengästyttävää sykettä – Zadie Smith: Risteymiä

Tuttavuuteni Zadie Smithin kanssa on edennyt kangerrellen. Kaikki alkoi melko lupaavasti Swing timen kanssa. Siitä parhaiten on jäänyt mieleen ystävyyden kuvaus, samoin venytetty pituus.

Kompastellen sain luettua Kauneudesta muutama vuosi sitten kirjaston lukupiiriä varten, mutta se ei ollut minun kirjani. En kirjoittanut siitä postausta, ja muistiinpanot ovat hävinneet, mutta muistelen, että jokin ärsytti. Ehkä nokkeluus? Olisin halunnut tykätä, mutta en siinä onnistunut.

Suhtaudun Smithiin edelleen kiinnostuneesti, sillä olin mukana valitsemassa tätä Risteymiä-romaania etälukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luoteis-Lontoon hyörinään sijoittuva romaani leikittelee tyyleillä ja kerrontaratkaisuilla. Nyt ei ärsyttänyt kikkailu, vaan levottomuus. En oikein saanut kiinni mistään.

Voisi varmaan sanoa, että Smith onnistuu vangitsemaan värikkään kaupunginosan sykkeen ja urbaanin tunnelman kirjan sivuille? Hektisyys hengästyttää. Lukija joutuu haukkomaan henkeään.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa loppuun saakka ilman lukupiiriä. Tästä päästäänkin siihen, miten lukupiiri saa laajentamaan lukemistoa. Kirjasta ei tarvitse tykätä, että syntyisi kiinnostava keskustelu. Myös tuska ja avoimeksi jääneet kysymykset on kiva päästä jakamaan. Ja oma kanta voi hyvin muuttua lukupiirin aikana.

Idea etälukupiiristä syntyi Instagramissa viime vuoden lopulla. Olemme ehtineet tavata tosiammw vasta kerran, ja alkukiinnostuksen jälkeen meitä aktiivisia lukupiiriin osallistujia on aika vähän. Kaipaisimme joukkoomme vielä muutamia lukemisesta ja kirjoista juttelemisesta kiinnostuneita, jotka olisivat valmiita kohtaamaan verkossa noin kerran kuussa. 

Valitsemme kirjat yhdessä, seuraavalla kerralla tiistaina 13.2. juttelemme Leila Slimanin romaanista Toisten maa. Haluaisitko tulla mukaan? Jos kiinnostuit, laita minulle viestiä, niin kerron lisää. Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea kirja. 

Helmet 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Zadie Smith: Risteymiä. Alkuteos: NW (2012). Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2013. 349 s. Lainasin kirjastosta.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Naistenviikon alkuun kolmesti Woolfia

Menomatka. The Voyage Out (1915). Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Savukeidas 2012. 413 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Päiväkirja I. The diary of Virginia Woolf. Suom. Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2015. 432 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Oma huone. A room of one's own (1928). Suom. Kirsti Simonsuuri. 

Tammi 2020 (1. p. 1980). 173 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Hyvää naistenviikkoa! Tuijan Naistenviikko-lukuhaasteen innoittamana kokosin yhteen kevään Virginia Woolf -lukupiirimme antia. 

Heti kun korona salli, käynnistimme kollegani kanssa kaksikielisen piirin, joka kokoontuu vuoden ajan noin kerran kuussa keskustelemaan Woolfin eri teoksista. Ohjelmaan mahtuu romaaneja, esseitä ja päiväkirjoja. Woolf-lukupiiri jatkaa haastavan lukemisen lukupiirien perinnettä: aiemmin olemme kokoontuneet James Joycen ja Marcel Proustin äärelle.

Luku-urakkamme alkoi Woolfin esikoisteoksella Menomatka. Se kertoo sekalaisen joukkion matkasta valtameren yli kuvitteelliseen Santa Mariaan. Keskiössä ovat Ambrosen pariskunta Rodley ja Helen ja Helenin sisarentytär Rachel. Laivaan nousee ja sieltä poistuu satamissa väkeä, myös eräs Mrs Dalloway. Matkan aikana parikymppinen Rachel aikuistuu ja rakastuu.

Menomatka ei ollut minun kirjani, ja voin yhtyä eräässä arvostelussa eteen tulleeseen neuvoon: esikoisesta ei kannata aloittaa Woolfiin tutustumista. Se on puuduttava ja ylipitkä, lisäksi jouduin takeltelemaan suomennoksen kielen kanssa. Onneksi lukupiiriimme tuli kirjavalinnasta huolimatta kivasti väkeä.

Menomatka sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen pitkän merimatkakuvauksensa vuoksi. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan yllättäen kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Vaikka lukijana tympäännyin, olisin mieluusti mukana tylsistyttävällä merimatkalla. Miten ihanaa olisi, kun olisi vain aavaa ulappaa ja aikaa. Kun virikkeet olisivat minimissä, voisi vain lukea, kirjoittaa, haaveilla, jutella joutavia. 

Savukeidas on kustantanut Woolfin päiväkirjoja viiden niteen verran, ja keväällä toisessa istunnossa lukupiirimme pureutui näistä ensimmäiseen. Jos esikoisteos sai minut epäilemään koko Woolf-projektin mielekkyyttä, päiväkirjaa lukiessani epäilykseni karisivat. Nytpä avasin oven oikeaan aarreaittaan! Noin 400-sivuisessa kirjassa on tarttumapintaa, ja tuhlasin loppuun huomiotarrat, joilla merkkaan kutkuttavia kohtia.

Virginia kuvaa päiväkirjassaan, miten hän ja miehensä Leonard viettävät ajalle ja luokalleen tyypillisesti vilkasta sosiaalista elämää. On lounas- ja teekutsuja, illat kuluvat teatterinäytöksissä ja kinopalatsissa. Kun joskus harvoin koti on vain heidän kahden, eli palvelijatkin ovat viettämässä vapaata, saa pariskunta huoahtaa. Mikä ihana rauha.

Vuosista 1915-1919 kertovan päiväkirjan alussa Lontoon-eloon tuovat vaihtelua jaksot maaseudulla Ashehamin talossa, loppupuolella Virginia hankkii miehensä kanssa Monks Housen, josta sittemmin kehkeytyy Bloomsburyn ryhmän keskeinen tukikohta.

Virginia kirjoittaa ensimmäisiä teoksiaan ja kirja-arvioita lehtiin. Pariskunta käynnistelee Hogarth Press -kustantamoaan ja Virginia selostaa päiväkirjalleen painotöiden kulkua. Myös maailmansota pommeineen pääsee päiväkirjan sivuille, samoin armenialaisten kansanmurha, johon Virginia suhtautuu hämmentävän alentavasti. Yllätyin muutenkin, miten pisteliäs ja ilkeä kuva Virginiasta hahmottuu. Hän ei säästele sanojaan kohtaamistaan ihmisistä "pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa." Suhde Leonardiin on kuitenkin lämmin.

Kevään kolmannen tapaamisen aiheena oli kahteen luentoon perustuva Oma huone, joka aikanaan nosti Woolfin feministisen liikkeen kulttihahmoksi. Kirjan lukemisen aikaan sairastelin ja jouduin jopa jättämään lukupiirin vetämisen työkaverini harteille. Monen viikon hutera ja huimaava olo vaikutti lukukokemukseeni, sain vain vaivoin pidettyä punaisesta langasta kiinni. Mieleen painuivat luentomaisen tekstin ponnekas ja ilkikurinen sävy ja kirjallisen kaanonin kyseenalaistaminen. 

Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo kilpistyy Woolfin ajattelussa taloudellisiin kysymyksiin. Jos Shakespearella olisi ollut veljensä tavoin lahjakas sisar, tämä ei olisi voinut toteuttaa lahjojaan, koska häntä ei olisi päästetty kouluun vaan hänet olisi naitettu varhain ja niin edelleen. Woolf tekee perustellen selväksi kantansa siitä, että nainen tarvitsee rahaa ja sen oman huoneen voidakseen harjoittaa taiteellista työtä.

Lukupiiri on nyt kesätauolla, syyskuussa taas jatkamme. Silloin kirjana on Aallot, joka on ilmeisesti Woolfia haastavimmillaan.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Kansi: Jonathan Gray.

Alkuteos: Nutshell.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 206.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori alkaa hätkähdyttävästi. Jo ensimmäisestä kappaleesta käy ilmi, että kertojana toimii vielä äitinsä kohdussa oleva lapsi.

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusten liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Pähkinänkuori on saanut ideansa Shakespearen Hamletista: petollinen äiti Trudy on suhteessa miehensä veljen Clauden kanssa ja pariskunta käyttää katalia keinoja päästäkseen eroon miehestä, runoilija John Cairncrossista. McEwanin on luonut tarinan nykyversioon varsin omalaatuisen kertojan. Syntymätön poikavauva ei luonnollisesti ole koskaan nähnyt mitään kohdunulkoisesta maailmasta, joten hänen näkökulmansa on periaatteessa kovin rajoittunut. Kertoja kuitenkin tuntee esimerkiksi filosofiaa ja runoutta. Tietoja selitetään esimerkiksi äidin raskausaikana kuuntelemilla podcasteilla ja isän runonlausuntataipumuksilla.

Kertoja-vauva on siis kohdussa, jumissa omassa pähkinänkuoressaan. Hän voi vain kuunnella äitinsä ja setänsä hurjia suunnitelmia isänsä pään menoksi. Ainoa keino vaikuttaa tapahtumien kulkuun on potkia kohdun seinämiin. Koska kertoja on kiinteässä yhteydessä äitiinsä, tämän syömiset, juomiset ja muut tekemiset vaikuttavat välittömästi vauvan oloon. Kertoja kuvaa tuntemuksiaan mehukkaasti. Viini kihahtaa päähän, suolainen ruoka tuntuu tujauksena verenkierrossa, seksi tekee kohdusta Painekattilan ja äidin pissahätä painaa päätä.

Tarina ankkuroituu nyky-Lontooseen ja tavallisten ihmisten elämään, mutta kertojaratkaisu tuo siihen tujauksen maagista realismia. Tarinassa on myös monia inhorealistisia piirteitä. Trudy on ajanut miehensä heidän yhteisestä kodistaan ja päästänyt huushollin saastaiseen kuntoon. On kärpäsiä, ruoanjämiä lattialla, likaisia astioita ja lemmenhetkistä kertovia likaisia vuodevaatteita. Myös seksi on kertojanäkökulmasta tarkasteltuna pelottavaa ja vastenmielistä.

Trudyn ja Clauden aina vain holtittomammaksi yltyvä touhu saa kertojan kuolemanpelon heräämään. Jos äiti ei esimerkiksi pitäisi kunnolla kiinni kaiteesta ja kaatuisi portaissa, se olisi menoa. Kertoja alkaa myös hautoa kostoa sedälleen, mikä kulminoituu itsemurhayritykseen.

McEwan on päivittänyt klassisen tarinan oivallisesti tähän päivään. Kertojaratkaisu on niin omintakeinen ja hätkähdyttävä, että luin kirjaa lumottuna. Kirjaa ei kannata lukea liian ryppyotsaisesti, sillä onhan näkökulma mahdoton. Se on kuitenkin niin taidokkaasti toteutettu, että se toimii.

McEwan on kovaa vauhtia kipuamassa lempikirjailijoitteni joukkoon. Erityisesti Lapsen oikeus ja tämä Pähkinänkuori ovat olleet valloittavia lukukokemuksia. Ja olihan Sovituskin hyvä. Omastakin hyllystäni löytyy useita lukemattomia McEwanin teoksia, joiden lukemiseen tämä parisataasivuinen helmi antoi lisäintoa.

Pähkinänkuori muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Tekstiluola.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2008)

Alkuteos: The Outcast.

Suomentaja: Marianna Kurtto (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tekijän nimi kirjaston tarran alla.

Lainasin kirjastosta Sadie Jonesin tänä vuonna suomennetun esikoisteoksen Kotiinpaluu, koska Jones esiintyy tulevan viikonlopun HelsinkiLit-kirjallisuusfestivaaleilla, jonne olen menossa työkavereiden kanssa. Festareilla on monia mielenkiintoisia kirjailijavieraita, ja viimevuotiseen tapaani yritän tapahtuman alla lukea edes muutamalta festarikirjailijalta jotakin. 

Kotiinpaluu on mukaansatempaava kasvutarina, joka sijoittuu Englantiin, pääasiassa 1950-luvulle. Oli pitkästä aikaa ihanaa antaa kirjan viedä ja unohtaa muut iltasuunnitelmat. Vähään aikaan tällaisia lukusukkuloita ei ole kohdalleni sattunut, joten otin ilon irti, kun tarina vei mukanaan.

Kotiinpaluu kertoo Lewisin tarinan. Vuonna 1957 hän palaa parikymppisenä kotiin vankilasta, jossa on suorittanut kahden vuoden tuomion. Mikä rikos on tapahtunut ja miksi kukaan ei ole poikaa vastassa, selviävät lukijalle pikkuhiljaa.

Lewisin äiti on kuollut pojan ollessa kymmenvuotias, ja tapahtuma on jättänyt pojalle traumoja. On riipaisevaa lukea, miten yksi Lewis jää ongelmiensa kanssa. Isä keskittyy uuteen vaimoonsa, ja tuore äitipuoli puolestaan turruttaa turhautumiaan alkoholilla. Lewis oireilee väkivallalla. Hän kohdistaa väkivaltaa itseään, muita ja ympäristöään kohtaan. Purkaukset johtavat siihen, että Lewis saa niskoilleen syyt myös teoista, joita ei ole tehnyt.

Jones on luonut sotien jälkeisen miljöön mielikuvitusta ruokkivasti. Lewisin kotitaajaman lisäksi piipahdetaan Lontoon hämyisillä klubeilla. Myös ajan asenneilmapiiri tulee lukijalle tutuksi: pieni kyläyhteisö lämpenee sisään päin, ja ongelmat yritetään lakaista maton alle. Juorujen kohteeksi joutuminen on kohtalokasta, joten perheissä pidetään yllä kulisseja.

Lumouduin Lewisin tarinasta ja kiinnostuin hänen kohtalostaan niin, että liimauduin kirjan äärelle. Etenkin taidokkaasti luodut henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Surumielinen tarina liikuttaa ja raivostuttaakin paikoitellen. Sadie Jones pääsi yllättämään minut positiivisesti, sillä kirjan suomenkielinen nimi Kotiinpaluu yhdistettynä kannessa halailevaan pariskuntaan saivat odottamaan jotakin siirappisempaa. Alkuteoksen nimi The Outcast tavoittaa mielestäni kirjan hengen paremmin: se on nimenomaan tarina väärinymmärretystä pojasta, jota yhteisö pitää hylkiönä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)

Alkuteos: The Girl on the Train.

Suomennos: Oona Timonen (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 382.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Paula Hawkinsin Nainen junassa on miljoonamyyntiin yltänyt esikoisteos, jonka käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja josta on tekeillä elokuva. Kirja on saanut osakseen sellaista hypetystä, että pakkohan uteliaan kirjaihmisen on selvittää, mistä tässä on kyse.

Luulin saavani kirjan kirjastosta vasta ensi vuoden puolella, koska en ehtinyt varausjonon kärkipaikoille. Taannoinen marraskuinen maanantai muuttui hitusen valoisammaksi, kun näin kirjan pikalainakappaleen pilkottavan uutuushyllystä. Kirjan kansiliepeissä esitetyt vertaukset Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön nostivat kirjaan kohdistuvat odotukseni korkealle, sillä Flynn kolahti minuun todella.

Rachel matkustaa joka päivä kello 8.04 lähtevällä junalla esikaupunkialueelta Lontoon keskustaan ja palaa kotiin päin alkuillasta. Hän seuraa junan ikkunasta radan varrella asuvien ihmisten elämää: hän kuvittelee seuraamilleen miehelle ja naiselle nimet ja elämänvaiheet. Pian Rachel ei enää voikaan jäädä vain sivustaseuraajaksi, sillä hän näkee junassa istuessaan jotakin tapahtuvan — ja nainen katoaa.

Rachel ajautuu keskelle tapahtumia, joihin sotkeutuu myös Rachelin entinen elämä. Tarinaa kertoo Rachelin lisäksi kaksi muutakin naista, eli kirjassa on kolme minä-kertojaa. Keskeisin heistä on kuitenkin Rachel, joka ei ole alkoholiongelmansa vuoksi järin luotettava kertoja. Viininhuuruiset muistot, unet ja kuvitelmat sekoittuvat hänen päässään niin, ettei tapahtumien kulusta voi olla varma.

Nainen junassa on mysteeriromaani, jonka vahvuus on sen päähenkilössä. Hawkins kuvaa Rachelin sisäistä elämää ja kamppailua riippuvuuttaan vastaan realistisen oloisesti. Pidän juuri tällaisista dekkareista, joissa ei ole liikaa väkivaltaa ja joissa on mieleenpainuva päähenkilö. Loppuratkaisuakaan en arvannut liian aikaisin, mikä on tietenkin plussaa.

Blogistaniassa kirjaa on luettu laajasti, mutta se ei ole saanut varauksetonta kiitosta bloggaajilta. Esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, Rakkaudesta kirjoihin -bogin Annika ja Tuijata ovat kirjoittaneet kirjasta.

Monica Ali: Brick Lane (2003)

Alkuteos: Brick Lane.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 574.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Rachel Lockwood.

Nazneen syntyi ja vietti lapsuutensa Bangladeshissa. 18-vuotiaana hänet naitetaan 40-vuotiaalle Chanulle, sammakonnäköiselle miehelle, jonka perässä hänen on muutettava Lontooseen. Bengalia äidinkielenään puhuva Nazneen osaa Englantiin muuttaessaan vain kaksi sanaa englantia: 'kiitos' ja 'anteeksi'.

Lontoossa on vilkas bangladeshiläisyhteisö, jonka jäseneksi Nazneen solahtaa. Uudessa kotimaassa omankielinen porukka on etenkin naisille yhtäältä turvaverkko, sillä naisten juorutuokiot ovat tärkeä hengähdystauko arjen askareiden välissä. Toisaalta tiivis yhteisö on myös hidaste sopeutumisessa länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhteisössä ei katsota hyvällä naisten työssäkäyntiä ja kieltenopiskelua, joten monet naiset viettävät elämänsä lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Aviomies Chanu on kirjaviisas, yliopiston käynyt mies, mutta uskomattoman saamaton. Hänen projektinsa kuihtuvat kasaan, eivätkä työssäkäynti ja myöhemmin uudelleentyöllistyminen tahdo oikein onnistua. Chanu on luonteeltaan mikä on, mutta hän on samalla surullinen esimerkki maahanmuuttajien todellisuudesta: yliopistokoulutuksen asiantuntija kelpaa juuri vain taksikuskiksi.

Kirja on Nazneenin kehityskertomus, sillä Lontooseen saapuva Nazneen on nöyrä ja alistuvainen, jonka uhma ja rohkeus kasvavat pikkuhiljaa. Hän alkaa työskennellä kotoa käsin ompelijana ja ryhtyy jopa suhteeseen tavarantoimittaja-Karimin kanssa.

Nazneenin elämä Lontoossa vertautuu hänen sisarensa Hasiman elämään Bangladeshissa. Nazneenin kohtalona oli järjestetty avioliitto, mutta sisar valitsi toisin: hän karkasi rakkausavioliiton perässä perheen piiristä. Rakkaudesta solmittu liitto ei ole onnen tae, vaan elämä todella riepottelee Hasimaa.

Nazneen ja Hasina pitävät yhteyttä kirjeitse läpi vuosikymmenten. Sisarusten erot tulevat hyvin esiin kirjoittamistyylissä. Nazneen hioo lauseitaan tarkkaan ja miettii, mitä kertoo sisarelleen. Hasinan kirjeet taas ovat välillä aivan ajatustenvirtaa ja aina täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kirjeiden kieliasu on toteutettu suomennoksessa mainiosti, mistä erityismaininta Sari Karhulahdelle!

Brick Lane on Monica Alin esikoisteos. Kirja oli Booker-palkintoehdokkaana, ja sen pohjalta on tehty elokuva. Siinä missä kriitikot ylistivät kirjaa, Lontoon East Endin bangladeshilaisyhteisö ei ottanut sitä vastaan suopeasti. Vastustuksen vuoksi kirjaan pohjautuvaa elokuvaa ei voitu filmata oikealla Brick Lanella. Ali on julkaissut esikoisen jälkeen kaksi kirjaa, mutta niitä ei ole suomennettu.

Brick Lane oli kuukauden kirjana toisessa vetämässäni lukupiirissä. Kirjan vastaanotto oli pääosin positiivinen, mutta sen sivumäärä sai vähän kritiikkiä: tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Chanu syylineen aiheutti puistatuksia, ja useampi oli sitä mieltä, että Nazneenin ja Karimin suhde ei ollut aivan uskottava. Kirjan aihe johti rönsyilevään keskusteluun maahanmuutosta ja kotoutumisesta. Aihehan on varsin ajankohtainen meillä Suomessa juuri nyt.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

David Nicholls: Sinä päivänä (2009)

Alkuteos: One Day.

Suomentaja: Sauli Santikko (2011).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 507.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sinä päivänä kertoo ystävyydestä, aikuistumisesta ja valinnoista. Kaikki alkaa, kun vastavalmistuneet Emma ja Dexter päätyvät viettämään yön yhdessä. Tuona kesäyönä vuonna 1988 syntyy ystävyyssuhde, jonka vaiheita seurataan 20 vuoden ajan, aina samana päivänä 15.7. Vuosien aikana suhde milloin syvenee, milloin etääntyy.

Kuva: otava.fi
Kansi: Craig Ward

Em ja Dex, Dex ja Em. Älykkötyttö ja hulttiopoika muodostavat ehkä kliseisen vastakohtaparin, mutta minua tämä ei häirinnyt. Molemmista paljastuu tarinan edetessä uusia puolia, ja sattuma muuttaa kohtaloita. Välillä kauniisti, toisinaan julmasti. Sekä Emma että Dexter saavat huomata, että elämä on etsimistä ja kokeilemista:

Hän mietti, oliko hän yksi niistä, jotka koko elämänsä ajan yrittävät tehdä asioita. Hän oli yrittänyt olla bändissä, yrittänyt näytellä ja yrittänyt saada töitä kustannusalalta. Ehkä dekkarin kirjoittaminen oli taas yksi uusi epäonnistunut yritys trapetsin, buddhalaisuuden ja espanjan kielen ohella.

Sinä päivänä on mitä mainiointa kesälukemista: sopivan kepeää, hauskaa, nopealukuista. Kirjan puolivälissä koin kuitenkin pientä tylsistymistä: vieläkö pitäisi jaksaa toinen puolikas? Sinnittelin suvannosta eteenpäin, ja lopulta lukukokemus oli positiivinen. Viihdyttävää kesäpäivän ajanviettoa.

Viihdyin siis mainiosti Nichollsin parissa. Silmiini kuitenkin pistivät muutamat epäjohdonmukaisuudet ja kömmähdykset suomennoksessa. En ole mikään englannin kielen taituri, mutta alkukieli oli välillä mielestäni liikaa läsnä suomenkielisessä versiossa. Niinpä voisin suositella tämän lukemista alkukielellä, jos vain mahdollista. 

Parhaimmillaan Nicholls on mielestäni nokkelassa dialogissa ja aikalaiskuvauksessa. Minulta tosin meni varmasti ohi monia hauskoja aikalaisvitsejä ja -kuvauksia, koska olen hieman liian nuori lukija ymmärtääkseni niitä. Monissa kohdissa olisi ilmiselvästi kuulunut nauraa, mutta en keksinyt vitsin jujua.

Sinä päivänä päätyi lukulistalleni viime vuoden puolella ennen Kirjakimaran perustamista, koska sitä kehuttiin monissa blogeissa. Erityisesti mieleeni jäi Karoliinan ihastunut teksti. Viime aikoina Nichollsin kirjasta on kirjoittanut ainakin Amma, joka kuvailee sitä elämänmakuiseksi. Hyvin kiteytetty, sitä se todella on.

Osallistun Sinä päivänä -kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.