Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.

Peter Høeg: Lumen taju (1992)

Alkuteos: Frøken Smillas fornemmelse for sne.

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 487.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Ulla Vuorinen.

Lumen taju nostetaan monesti Peter Høegin parhaaksi kirjaksi. Aiemmin olen lukenut häneltä Rajatapaukset ja Susanin vaikutuksen, jotka molemmat tekivät vaikutuksen. Odotukseni olivat siis erityisen korkealla, kun aloin lukea Lumen tajua.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun talvisessa Kööpenhaminassa sattuu onnettomuus: 6-vuotias Esajas putoaa yöllä katolta ja kuolee. Tapaus ihmetyttää pojan kanssa ystävystynyttä naapurin naista, grönlantilaissyntyistä Smilla Jaspersenia: oliko tapaus todella onnettomuus? Vai oliko joku pojan kanssa lumisella katolla? Smillan selvitystyöstä kehkeytyy vaiheikas jännitysnäytelmä, joka vie naisen aina Grönlannin hyisille jäätiköille saakka.

Lumen tajussa käytetään paljon merenkulkuun liittyvää sanastoa, joten lukiessa pääsin oppimaan uutta. En esimerkiksi ollut aiemmin tiennyt, että laivan takaosaa kutsutaan ahteriksi. Kielikorvaani hieman särähtää, että moottorien voimalla liikkuvan laivan yhteydessä käytetään verbiä 'purjehtia'. Tarkistin asian vielä sanakirjasta — tämä todella on vakiintunut ilmaisu.

Luin kirjaa tammipakkasten paukkuessa nurkissa, mikä olikin kirjalle loistava lukuajankohta, sillä kirjassa pohditaan lumen, jään ja pakkasen olemusta. Nyt 37-vuotias Smilla on viettänyt lapsuutensa Grönlannissa, joten erilaisten lumi- ja jäätyyppien ominaisuuden ja käyttäytyminen ovat hänellä veressä. Grönlannin-vuodet ovat vaikuttaneet vahvasti myös hänen maailmankuvaansa:

Lapsuus Grönlannissa on iäksi turmellut suhteeni hyvinvointiin. Näen kyllä, että hyvinvointia on. Mutta minusta ei ole tavoittelemaan eikä todella arvostamaan sitä. Eikä näkemään sitä päämääränä.

Smilla on kiehtova persoona, juuri sopivan roisoinen seikkailuromaanin päähenkilö. Hän on kipakka ja peloton, jopa uhkarohkea. Smilla seuraa sydämensä ääntä, minkä lisäksi häntä ohjaa vahva moraalinen tunto.

Smilla on mielenkiintoisesti Tanskan ja Grönlannin välissä, hän ymmärtää molempia kulttuureita ja kieliä. Lumen taju ottaa kantaa Grönlannin asemaan:

Mikä tahansa alkuperäiskansa vaikuttaa eurooppalaisen luonnontieteen määrittämällä numeerisella asteikolla mitaten ylempien apinoiden kulttuurilta.
       Numeerisissa arvioinneissa ei ole mieltä. Yrityksestä verrata kahta kulttuuria keskenään ja päätellä, kumpi on kehittyneempi, ei voi tulla muuta kuin taas yksi tuhruinen projektio läntisen kulttuurin vihasta omia varjojaan kohtaan.  

Grönlanti on Tanskalle kuuluva itsehallintoalue, josta huomasin tietäväni kovin vähän. Jäätikköinen saari alkoi kiinnostaa kirjan myötä enemmän, joten odotan jo pääseväni Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeettojen pariin: kirja on toisen lukupiirini helmikuun kirja, ja siinäkin liikutaan Grönlannissa.

Lumen taju on ajatuksia herättävä kirja, jonka juoni vetää ja jonka henkilöt ovat monipuolisia. Ihana Høeg ei siis taaskaan pettänyt! Yritän mahduttaa lukemistooni tänä vuonna vielä lisää hänen kirjojaan. En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin pitää pääni kylmänä uutuuskirjojen kanssa, niin että aikaa jäisi myös lempikirjailijoiden teoksille ja klassikoille.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992)

Alkuteos: The Secret History.

Suomentaja: Eva Siikarla (1993).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 552.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuula Mäkiä

Jumalat juhlivat öisin on fiksu mysteeriromaani. Siinä on keskiössä rikos, mutta paljon muitakin aineksia: opiskelijaelämän kuvausta, kehitystarina, ajankuvaa, ihmissuhteita, psykologiaa, huumoriakin. Vaikka ilma oli helteisen kuuma, sai kirjan lukeminen välillä aikaan vilunväreitä. Tartt tarjoili jännitteitä ja tiivistä tunnelmaa.

Jumalat juhlivat öisin on yhdysvaltalaisen Donna Tarttin vuonna 1992 ilmestynyt esikoisteos. Kirjailija tunnetaan siitä, että hän julkaisee harvakseltaan: tämän esikoisen jälkeen ovat ilmestyneet vain Pieni ystävä (2002, suom. 2003) ja Tikli (2013, suom. 2014). Tämänkeväinen mediamylläkkä Tiklin ympärillä ja Tarttin kahdesta aiemmasta kirjasta kuulemani kehut saivat minut innostumaan kirjailijasta niin, että ostin esikoisen sekä Tiklin; ensin mainitun käytettynä ja jäljemmän uutena.

Päähenkilö ja kertoja on Richard Papen, opiskelijanuorukainen Kaliforniasta. Richard pääsee avustusten ansiosta opiskelemaan Hampden Collegeen, jossa valtaosa opiskelijoista on kotoisin rikkaista perheistä. Richard päätyy opiskelemaan muinaiskreikkaa erikoisessa opintoryhmässä: koko luokassa on hänen lisäkseen vain viisi muuta opiskelijaa, ja heitä luotsaa omalaatuinen opettaja. 

Klassisten kielten opiskelijat ovat lähes eristäytynyt saareke yliopiston sisällä: he opiskelevat ja viettävät myös vapaa-aikansa erillään muista. Ryhmä on tiivis, mutta pikkuhiljaa Richard pääsee siihen sisään. Ryhmän jäsenet ovat hitsautuneet toisiinsa mieltymystensä, mutta myös yhteisen salaisuuden vuoksi. 

Kirjan aloitus on vaikuttava:

Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. 

Alusta asti lukija siis tietää, että yksi ryhmän jäsen, Bunny, kuolee. Seuraa rikokseen johtaneiden tapahtumien kuvailua, monia käänteitä ja suuria yllätyksiä. Tarina koukuttaa ja pitää otteessaan, vaikka Bunnyn kuolemasta tiedetään jo heti alussa.

Tartt kuvaa mainiosti pienryhmän dynamiikkaa. Ryhmää ohjaa opinnoissa opettaja Julian, mutta muuten auktoriteetti tuntuu olevan Henry. On mielenkiintoista seurata, miten vahvat persoonat pitävät muita otteessaan, kunnes valta-asetelmat alkavat murentua. Ryhmään kuuluvat kaksoset Charles ja Camilla. Heidän keskinäinen siteensä ja pimeä puolensa lisäävät ryhmän välisiä jännitteitä.

Kirja on oivallinen ajankuva, sillä tarina sijoittuu ajalle ennen kännyköitä ja internetiä: tutkielmat kirjoitetaan puhtaaksi kirjoituskoneella ja kaverit pitää saada kiinni lankapuhelimella. Opiskelijaelämään Hampdenissa kuuluu pänttäämisen lisäksi ihmissuhdesotkut, rahaongelmat, alkoholi ja huumeet.

Jumalat toivat väistämättä mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Ainakin sivulla 393 on lainaus tuosta klassikosta. Keskeiseksi nousee rikoksen seuraukset sen tekijöille ja ihmismielen toiminta. Muistelisin, että kirjassa jopa viitattaisiin dostojevskiläiseen syyllisyydentunteeseen, mutta en enää löytänyt tuota kohtaa, kun jäi lukiessa merkkaamatta. 

Aloin lukea Tarttin esikoisromaania parin viikon takaista lukumaratonia edeltävänä päivänä. Olin jo päättänyt, että osallistun kirjabloggaajien yhteismaratonille Tarttin uutuuskirjaa Tikliä lukemalla, mutta maratonin aattona aloin panikoida: Mitä jos en pidä Tarttin tyylistä yhtään? Mitä jos teksti tökkii pahemman kerran, sitä kun pitäisi jaksaa 24 tuntia? Tartuin sitten Jumaliin, ihan vain testatakseni, toimiiko Tartt minulle. Ja toimihan se.

Luin Jumalia yhdeltä istumalta parisataa sivua ja heti perään nautiskelin Tikliä vuorokauden verran. Olen huomannut lukevani Tarttia hitaammin kuin yleensä luen. Tiklin 900 sivuun ei ihan vuorokausi riittänyt, ja tätä esikoistakin luin monena päivänä samalla helteestä nauttien. Näillä kirjoilla on ikäeroa parikymmentä vuotta, mutta yhtymäkohtia löytyy. Vertailen niitä tarkemmin, jahka saan Tiklin viimeiset sivut luettua.

Viime aikoina Jumalista on kirjoittanut esimerkiksi Suketus.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Alkuteos: Case Histories.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2013).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 295.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anders Carpelan

Alussa on kolme tapauskertomusta, joissa esitellään kolme rikosta. Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa toimeksiannon ja alkaa selvittää vanhaa kadonneen lapsen tapausta. Etsiväntyö vie Brodien yhä syvemmälle vanhoihin tapahtumiin, ja yllättäen alussa esitellyt rikokset alkavat kytkeytyä toisiinsa.

Kirjassa kuvatut rikokset tapahtuvat teoksen suomenkielisen nimen mukaisesti ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ole mistään sarjamurhaajista tai silmitöntä väkivaltaa harjoittavista psykopaateista, vaan pikemminkin onnettomien tapahtumien yhteensattumista. Jokin asia vain laukaisee kohtalokkaat tapahtumat. Yhtäältä tällaiset rikokset eivät tunnu niin raaoilta kuin silmitön, summittainen väkivalta, mutta toisaalta kerrotut tapaukset tuovat väkivallan osaksi arkipäivää.

Ihan tavallisena päivänä on ensimmäinen blogin aikana lukemani varsinainen jännäri: se on myös ensimmäinen osumani Rikoksen jäljillä -haasteeseen! Haasteen avulla yritän hieman liennyttää dekkarikammoani ja jo yhden kirjan perusteella voin sanoa sen toimineen. Oikeasti viihdyin kirjan parissa ja aion lukea sarjan seuraavankin osan. Kirjan takakannessa lupaillaan, että tästä kirjasta alkava rikosromaanien sarja on täydellinen myös niille, jotka luulivat inhoavansa dekkareita. Alku ainakin on lupaava.

Atkinsonia riippukeinussa.

Vielä muutama sananen tuosta dekkarikammostani. Jännäreiden kartteluni taitaa pohjautua liian vilkaaseen mielikuvitukseen: esimerkiksi keväällä luin työn puolesta jonkin jännärin lyhyehkön esittelytekstin ja seuraavana yönä olinkin jo kuvailtujen tapahtumien keskipisteessä unissani. Samasta syystä en katso kauhuelokuvia enkä liian jänniä rikosohjelmia tv:stä – joskus jo jännitysmusiikki on minulle liikaa. Kurkkua kuristaa ja sydän väpättää.

Tässä Atkinsonissa oli toki jännitystä ja jonkin verran väkivaltaakin, mutta tunnelma ei käynyt liian ahdistavaksi eikä suolenpätkiä lennellyt. Olen vierastanut dekkareita myös siksi, että ennakkoluuloisesti olen epäillyt niiden olevan usein kehnosti kirjoitettuja. Atkinsonin kirja vei ennakkoluuloni mennessään. Dekkareihin tutustumiseni sai positiivisen alun: tästä on hyvä jatkaa!

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert.

Suomentaja: Anna-Maija Viitanen (2014).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 809.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Tiiliskivi kalliolla.
Kansi: Aki Suvanto. 

"Lukaisin" tämän paksukaisen viime keskiviikkona, kun osallistuin Keltaiselle maratonille. Tavoitteeni oli lukea puolimaratonin verran eli 12 tuntia, mutta 809 sivun parissa aikaa kului lopulta 16 tuntia. Kirja sai minut pauloihinsa heti ensi sivuilta, enkä halunnut pilata lukukokemusta liialla kiirehtimisellä. Aiemmin en ole kirjoittanut maratonkirjoista omaa postausta, mutta tällä kertaan poikkean linjastani. Maratonpostauksessa kirjoitin joitain ajatuksiani kirjasta, tosin hyvin lyhyesti. Nyt avaan niitä hieman lisää.

Päähenkilö on ensimmäisen kirjansa vuosi sitten julkaissut Marcus Goldman, joka tuskailee valkoisen paperin kammon kourissa: uusi romaani ei ota syntyäkseen. Hän hakee tukea kirjailija Harry Quebertistä, joka oli Marcuksen opettaja yliopistossa ja jonka uran huippuvuosista on jo aikaa. Marcus ja Harry ystävystyivät yliopistossa, ja Harry valmensi Marcusta kirjailijaksi.

Nyt Harry vuorostaan tarvitsee Marcusin apua: häntä syytetään vuosikymmeniä sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan murhasta. Marcus uskoo Harryn syyttömyyteen ja rientää tämän avuksi New Hampshireen ja alkaa selvitellä juttua... Avittaakseen oppi-isäänsä Marcus alkaa työstää Harrysta kirjaa nimeltä Harry Quebertin tapaus.

Kyseessä on siis kirja kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjailijasta. Plaah, sanoo moni, mutta jostakin ihmeen syystä jaksan innostua asetelmasta. Kirjailijan työssä on mystiikkaa, ja kirja-alaa koskevat pohdinnot kiinnostavat myös:

- - kirjapainotaidon ylevyyden maailmasta oli siirrytty 2000-luvun rahanhaalimisvimmaan, niin että kirja kirjoitettiin vain myyntiä ajatellen: kirjasta oli puhuttava jotta se myisi, ja jotta kirjasta puhuttaisiin, sille oli raivattava tilaa. jonka joku muu valtaisi, jollei sitä itse väkisin ottanut. Syö tai tule syödyksi.

Kirjan lyhyt ikä ja markkinoiden raadollisuus ovat realiteetteja, jotka kirjailijan on tiedostettava, vaikka lähtökohtana olisikin taiteellinen vapaus.

Marcusin selvitystyö johdattelee hänet uskomattoman rakkaustarinan ja mutkikkaan rikostarinan äärelle. Dicker ei ole säästellyt kirjan aineksia kasatessaan, sillä edellä mainittujen lisäksi mukana on useita aikatasoja, otteita Harryn ja Marcuksen kirjoista sekä tietenkin tukku pikkukaupungin henkilöitä. Kokonaisuus on kuitenkin kurottu taiten yhteen, eikä mikään tunnu ylimääräiseltä.

Kirja herätti talven ajan uinailleen haluni lukea John Irvingiä. Irvingin tuotannossa yksi toisteisista teemoista on paini, kun taas tässä nyrkkeillään. Ehkä tapahtumien sijainti vahvisti assosiaatiotani John Irvingiin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen koilliskulmaan, New Hampshireen. Irving asuu osan vuodesta viereisessä osavaltiossa, Vermontissa. Maisema- ja pikkukaupunkikuvaukset toivat mieleeni myös yhden nuoruuden lempitv-sarjani Murhasta tuli totta (Murder she wrote), jossa päähenkilö ratkoo rikoksia mainelaisessa pikkukaupungissa ja kirjoittaa jännitysromaaneja. Kaikenlaista sitä pulpahteleekaan mieleen, kun viettää yhden päivän saman kirjan parissa!

Lukumaratonille tällainen juonivetoinen kirja on mielestäni oiva valinta: tapahtumia ja koukeroita riittää. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on myös sopivan viihteellinen ja vetävä pidempään luku-urakkaan. Se sopii kesään ja lomaan, sillä onhan mukana rakkaustarina ja rikosjuonikin.

Positiiviset odotukset ja hyvä lukufiilis, johon auringolla oli osansa, saivat minut suhtautumaan kirjaan innolla, eikä tuo into ole vajaassa viikossa laantunut. Jos kirjaa kävisi läpi tiheämmällä kammalla, siitä löytäisi varmasti kritisoitavaakin. Nyt luin sitä ruusunpunaisin lasein ja olen yksinkertaisen tyytyväinen kirjan tarjoamaan lukunautintoon.

Emma Donoghue: Huone (2010)

Alkuteos: Room.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2012).

Sivumäärä: 325.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Laura Lyytinen

Huone on paljon kohkattu kirja, jonka lukemista emmin pitkään. En ollut varma, haluanko altistaa itseni tälle ilmeisen ahdistavalle tarinalle. Vielä ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeenkin olin jättää kirjan ahdistavuus- ja uskottavuusseikkojen vuoksi kesken. Näin jälkikäteen voin todeta, että sinnikkyys palkittiin, sillä Huone oli mielestäni kaikesta huolimatta lukemisen arvoinen. Ja myös ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Jack ja Äiti asuvat Huoneessa, johon Vanha Kehno on siepannut Äidin seitsemän vuotta sitten tämän ollessa 19-vuotias. Vanha Kehno toimittaa vangeilleen vain välttämättömimmät elintarvikkeet ja käy Huoneessa aina iltaisin. Tarinan kertoja on 5-vuotias Jack, mikä on teoksen kiehtovin ja samalla myös kyseenalaisin piirre.

Kirjaa aloitellessani tarkastelin lauserakenteita ja kohtia, joissa Jackin kieli on kertojana erilaista kuin dialogissa. Kirjan tarinaan uppoutuminen  edellytti sitä, että tietoisesti sivuutin uskottavuusongelmat, joita 5-vuotias kertoja (ainakin minussa) herättää. Loput kolmesataa sivua sitten menivätkin hurauksessa.

Pikku-Jack on syntynyt Huoneessa, ja hänen koko maailmankuvansa perustuu äidin kertomiin ja Televisiosta nähtyihin asioihin. Jack jaottelee asiat todellisiin ja ei-todellisiin: on Televisiossa näkyvä maailma ja Huoneessa oleva todellisuus.

Metsät on Televisiossa ja niin myös viidakot ja aavikot ja kadut ja autot ja pilvenpiirtäjät. Eläimet on Televisiossa paitsi muurahaiset ja Hämähäkki ja Hiiri mutta Hiiri on nyt muuttanut pois. Bakteerit on todellisia ja veri. Pojat on Televisiossa mutta ne näyttää jotenkin samanlaisilta kuin minä, se minä, joka on Peilissä ja joka ei myöskään ole todellinen vaan pelkkä kuva.

Tärkeät asiat on kirjoitettu isolla alkukirjaimella: Huone, Oviseinä, Hylly ja Sulalusikka. Tämä typografinen ratkaisu korostaa pientenkin esineiden ja asioiden keskeistä roolia Jackin elämässä. Hänen todellisuudessaan ovi on Ovi; niitä on vain yksi ja siihen Oveen liittyy monia tarinoita ja merkityksiä.

Kiinnitin huomiota lukiessani Jackin rikkaaseen sanavarastoon. Sitä selittää se, että Jack on elänyt koko elämänsä vain äitinsä ja Television seurassa. Hänen elinympäristössään ei ole koskaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt keskittymistä. Äiti selittää kaikki asiat perustellen, ja Jack imee tietoa itseensä kyllästymättä. Kaikesta huolimatta Jack on vain pieni lapsi. Hän kiukuttelee, itkee ja kaipaa syliä. Hän ei esimerkiksi ymmärrä sanojen ja lauseiden kuvaannollisia merkityksiä:

"Samat vanhat ideat vain kiertää kehää lakkaamatta kuin kilpa-ajajat", Äiti sanoo hampaat irvessä.
Mitä ne kilpa-ajajat ei lakkaa? Kynsiäänkö?

Äiti yrittää kasvattaa pojastaan niin tavallista kuin kyseisissä oloissa on mahdollista, sillä hänelle on selvää, että Huoneesta on pakko jossakin vaiheessa päästä pois. Ennen pakoyritystä Äiti alkaa valmistella Jackia todellisen maailman lainalaisuuksiin. Koska Jack ei tiedä muusta kuin Huoneen todellisuudesta, kaikkea uutta on vaikea sulattaa.

Eli sairaalatkin on todellisia, ja moottoripyörät. Minun pääni halkeaa koska minun pitää uskoa niin paljon uutta.
---
Huoneessa me osattiin sanoa, mikä oli mitäkin, mutta maailmassa on niin paljon monenlaista ettei ihmiset tiedä edes nimeä kaikelle.

Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä. Lukukokemustani voisinkin luonnehtia riipaisevaksi, mutta samalla toiveikkaan lohdulliseksi.