Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.

Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.

Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.

Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2005)

Alkuteos: Let me sing you gentle songs.

Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi (2009).

Lukija: Seela Sella.

Kustantaja: Gummerus.

Kesto: 8 t 16 min.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja surusta. Siihen mahtuu koko elämän kirjo iloineen ja suruineen.

Kolmikymppinen kirjailija Veronika muuttaa maalle kirjoittaakseen kirjaansa. Naapuritalossa asuu omissa oloissaan viihtyvä vanhus, Astrid, jota kutsutaan myös kylän noidaksi. Pikkuhiljaa naiset tutustuvat, ystävystyvät ja kertovat elämäntarinansa toisilleen. Usein he tapaavat aterian äärellä, joten ruoat tuoksuvat ja viini virtaa läpi kirjan.

Seela Sellan sametinpehmeä ääni soljuu miellyttävästi ja luo tarinalle turvallisen tunnelman. Vaikka naiset muistelevat ja kohtaavat vaikeitakin asioita, niin jotenkin niitä on helppo kuunnella, kun eteenpäin johdattelee lämmin ääni. Jos kirjalla olisi ollut kehno lukija, olisin luultavasti jättänyt sen kesken.

Viihdyin äänikirjan parissa, mutta silti se ei ollut ihan minun makuuni. Vähän liian pureskeltua ja makeaa. Elämänohjeet ja -viisaudet kuulostivat naiiveilta. Naisilla on vaiheikas historia, mutta kirjan juoni ei pääse yllättämään. Mietin jo, että ehkä olen lukenut kirjasta liikaa vuosien varrella, sillä koko ajan tuntui, että tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Olen iloinen, että vihdoin kokeilin Olssonia, joka on roikkunut lukulistoillani vuosia, mutta kokeiluni saavat jäädä tähän yhteen kirjaan.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005)

Alkuteos: The Brooklyn Follies.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2008).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 363.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Laura Lyytinen.

Sattumuksia Brooklynissa alkaa dramaattisesti: kertoja-päähenkilö Nathan ilmoittaa etsivänsä "rauhallista paikkaa, jossa kuolla". Miehellä on todettu keuhkosyöpä, eikä hänen elinajanennusteensa ole kummoinen. Hän vetäytyy Brooklyniin odottamaan kuolemaansa ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Austerilla on kuitenkin juju jos toinenkin lukijan varalle, sillä kirja ei todella ole alavireinen kertomus viimeisen leposijan etsinnästä. Päinvastoin: Nathanin elämässä alkaa tapahtua, ja vauhdilla.

Ihmisten ja tapahtumien vyöry Nathanin elämään alkaa siitä, kun hän törmää sisarenpoikaansa Tomiin vuosien tauon jälkeen kirjakaupassa. Ihmiselämän sattumanvaraisuus ja absurdius alkavat näyttäytyä Nathanille korostetusti. Alkuteoksen nimi The Brooklyn Follies kuvaa kirjan luonnetta suomennosta paremmin. Nathanin elämän ehtoopuoli on nimittäin mielettömyyttä, hömpötyksiä ja hullutuksia täynnä.

Jälleen käsissäni on kirja, jossa kirjoitetaan kirjaa. Monia kulunut asetelma kyllästyttää, muttei ainakaan toistaiseksi vielä minua. Nathanin kirjallinen perintö on teoksessa kehyskertomus, jonka sisällä takaumat paisuttavat tarinaa ja tutustuttavat värikkääseen henkilökaartiin. Välillä henkilöt ja heidän väliset suhteensa hengästyttävät, ja pysähdyinkin ajoittain muistelemaan, miten tämä nyt menikään.

Sattumukset tuottavat koomisia tilanteita, ja myös henkilökuvissa on huumoria. Mehevä hahmo on esimerkiksi Tomin pomo Harry Dunkel-Brightman, jolla on nimensä veroisesti kaksi eri puolta. Messevää on myös Austerin kieli, eli suomentaja Erkki Jukaraisen kieli:

Ilonen leskiukko ja vallaton eronnut akka. No, lykkyä tykö molemmille. Jay oli melkein seitsemänkymmenen, selvä se, mutta oliko minulla kanttia tuomita toisten tangoillallisia ja ehtooelämän paneskeluja?

Auster siis iskee tarinaa minkä ehtii, mutta on kirjassa syvempiäkin uurteita. Elämän käännekohdat saavat vakavoitumaan ja pysähtymään: mikä on elämässä oikeasti tärkeää? Nathanin ja Tomin suhde johdattaa pohtimaan toveruutta ja  rinnastaa kahden eri sukupolven miehet. Kirjallisuus ja taide ovat Auster-Hustvedt-kirjailijapariskunnan tapaan selvästi esillä muun muassa lukuisina kirjallisuusviitteinä. Välillä kuljettiin kyllä snobbailun ja nimienpudottelun rajoilla.

Alkusyksystä lukemani Sattumuksia Brooklynissa vahvistaa Paul Austerin asemaa suosikkikirjailijoideni joukossa. Ehkä joululomalla olisi tuoreimman suomennoksen aika: Mielen maisemissa huhuilee seuraansa tuolta kirjahyllystä.

Nyt kun kirjoitan tätä, kirjan lukemisesta on siis kulunut jo useampi kuukausi. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani Murakamia kirjoittaessani Austerista! Absurdius, seksuaalisuus, kepeä ote ja kirjallisuusviittaukset... Mielenkiintoista "löytää" tällaisia yhdistäviä elementtejä!

Markus Zusak: Kirjavaras (2005)

Alkuteos: The Book Thief.

Suomentaja: Pirkko Biström (2008).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 558.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Jeff Cottenden.

Kirjavaras on keikkunut kiinnostavien kirjojen listallani jo vuosia, ja nyt se valikoitui luettavaksi kirjailijan kotimaan, Australian, vuoksi. Olen pyörinyt kirjallisella maailmanmatkallani paljon kotimantereella, joten kaipasin kauemmaksi, eikä Australiaa kovin paljon kauemmaksi pääse. Vasta lukiessani kirjaa huomasin, kuinka ajankohtaiseen teokseen olinkaan tarttunut: Kirjavaras-elokuvan ensi-ilta oli Suomessa kuun alussa, mikä on myös saanut monet bloggaajat kirjoittamaan kirjasta.

Onnistuin aloittamaan kirjan lukemisen ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Niinpä yllätyin, kun huomasin lukevani nuortenkirjaa. Ja australialaisen kirjailijan teosta, joka sijoittuu Natsi-Saksaan.

Päähenkilö on nuori tyttö Liesel, joka on tarinan alussa 9-vuotias. Kansallissosialismin nousua elävässä Saksassa kommunisti-äiti on etsinyt lapsilleen turvallisemman paikan asua, joten Liesel joutuu veljensä kanssa kasvattiperheeseen. Matkalla uusien vanhempien luokse veli kuolee, ja Liesel asettuu mama ja papa Hubermannin luokse Himmelstrasselle yksin.

Lieselille lohtua uudessa ympäristössä tuovat kirjat. Liesel tuntee kirjojen vetovoiman jo ennen kuin osaa kunnolla lukea. Papa opettaa Lieseliä, mikä lähentää heitä. Toinen voimavara ovat ystävät. Ikätovereiden lisäksi Liesel ystävystyy juutalaisen Maxin kanssa, joka piilottelee Hubermannien kellarissa.

Saksaa hallitsee Führer, joka vainoaa juutalaisia ja janoaa yhä suurempia alueita hallinnoitavaksi. Syttyy toinen maailmansota, ja papakin joutuu rintamalle. Lieselin on vaikea käsittää, miksi jotkut ihmiset ovat toisia arvokkaampia. Ristiriitaisessa maailmassa samaan elinpiiriin mahtuvat juutalainen ystävä, Hitlerjugend ja heil-tervehdykset.

Tarinan kertoja on itse kuolema. Kertoja kuvailee, kuinka hän poimii kuolleiden sieluja mukaansa; joidenkin pommitusten jäljiltä kerättäviä voi olla kymmeniätuhansia. Kertoja tuo itsensä esiin ja tekee myös selväksi, että hän määrää tahdin.

Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin. Mutta juonen käänteet jotka vievät meidät sinne, nehän ne minua ärsyttävät, hämmentävät, kiinnostavat ja ihmetyttävät. 

Enimmäkseen pidän omalaatuisista kertojista ja siitä, että rikotaan tarinan kaavamaista rakennetta. Mutta samalla kertoja oli minusta rasittava: jos kertojaa niin kovin ärsyttää tämän tarinan juonenkäänteet, niin jättäköön kertomatta! Tai muuttakoon niitä! Kertojahan voi valita! Grr! Kertojan näkyvyys meni minun makuuni välillä myös liikaa holhouksen ja viisastelun puolelle. Näkyvä kertoja on hankala laji.

Kirja on episodimainen, joten minun oli helppo lukiessani kuvitella, miten tarina muuntuisi elokuvaksi. Zusak kirjoittaa tarkasti kuvaillen, joten esimerkiksi kirjavarkaudet ja juutalaisten marssitus piirtyivät mieleeni tapahtumasarjoina.

Tarinan jouhevuus, omalaatuinen kertoja ja kiinnostava rakenne tekivät lukukokemuksesta miellyttävän. Kirja on raskaista aiheistaan huolimatta paikoin kepeä ja nokkela, sen parissa viihtyy. Lukukokemus ei kuitenkaan noussut tavanomaista paremmaksi; olisin kaivannut tarinaan enemmän rosoa. Nyt jälkimaku on varsin siloiteltu ja selitelty.

Neula Zusakin kotikaupungin kohdalla.

Yasmina Khadra: Attentaatti (2005)

Alkuteos: L'Attentat.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 3½/ 5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Yasmina Khadra on salanimi, jonka takaa löytyy algerialainen Muhammed Moulessehoul. Kirjailija on entinen Algerian armeijan upseeri ja aloitti kirjailijanuransa peitenimen turvin välttääkseen sensuurin. Khadra on julkaissut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu Attentaatin lisäksi kolme muuta.

Attentaatin päähenkilö on Amin Jaafari, arvostettu arabitaustainen, mutta sittemmin Israelin kansalaisuuden saanut kirurgi. Jälleen kerran itsemurhapommittaja iskee Tel Avivissa ja Amin tekee pitkän päivän hoitaessaan uhrien vammoja. Aminin maailma romahtaa, kun hän saa kuulla oman vaimonsa olleen tuhoisan pommi-iskun takana.

Lukuisat kysymykset vyöryvät Aminin mieleen: Miten tämä voi olla mahdollista? Miten hän ei ole huomannut? Missä välissä hänen vaimostaan on muka tullut terroristi?

Beduiiniperheestä lähtöisin oleva Amin on koko elämänsä kärsinyt syrjinnästä ja ennakkoluuloista ja taistellut niitä vastaan.

Isän ansiosta kieltäydyin pitämästä maailmaa sotatantereena, vaikka olin kasvanut maaperällä, joka oli ikiajoista asti ollut myrskyisä. Näin toki, että sodat seurasivat toisiaan, kostotoimet kostotoimia, mutta kieltäydyin tiukasti tukemasta niitä. En uskonut ennustuksiin epäsovusta enkä voinut hyväksyä ajatusta, että Jumala lietsoisi ihmiset toisiaan vastaan ja kutistaisi uskonharjoituksen järjettömäksi ja kammottavaksi valtapeliksi. Olin siis välttänyt kuin ruttoa kaikkea, mikä olisi vaatinut pisarankin vertani sielun puhdistamiseksi.

Pöyristynyt Amin alkaa selvittää vaimonsa liikkeitä. Samalla hänet leimataan myös terroristiksi, sillä eihän hän olisi voinut tietämätön vaimonsa aikeista. Alkaa piinaava ja turhauttava selvitystyö, joka saa jännitysromaanin piirteitä.

Attentaatti on loistoesimerkki siitä, miksi ryhdyin Lukemalla maailman ympäri -projektiini. Romaani auttoi ymmärtämään jälleen yhtä monisyistä konfliktia, sen syitä ja vaikuttimia. En usko, että olisin ilman projektiani tullut tarttuneeksi Khadran romaaniin, mutta nyt olen todella iloinen, että löysin sen reissuni varrella.

Kirjailijan kotimaa on Algeria, joten tämän kirjan myötä tulin piipahtaneeksi tuossa pohjois-afrikkalaisessa valtiossa, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin Lähi-Itään. Voi kuulostaa hieman hassulta, mutta matkani alussa päätin tällaisesta linjauksesta ja sitä noudatan.

Algeria kartalla.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 340.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Timo Pyykkö

Juha Itkonen on yksi niistä kirjailijoista, joita minun on pitänyt jo vuosia lukea, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Vaikka Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen Itkoselta lukemani romaani, minusta tuntui kuin olisin lukenut hänen tekstejään paljonkin.

Illuusio tuttuudesta on syntynyt varmaankin siitä, että Itkonen on ollut tasaisesti esillä julkisuudessa ja olen usein kompannut hänen mielipiteitään. Ja sympatisoinut häntä esiintyjänä. Viime vuoden Helsingin Kirjamessuilla olin kuuntelemassa, kun Itkonen haastatteli Knausgårdia. Radiossa Itkonen on ollut keskustelemassa Taustapeilin Pyöreän pöydän äärellä, ja viime sunnuntaina puolustamassa ruotsin opiskelua Hesarissa. Useita kolumnejakin olen lukenut ja monesti nyökytellyt niiden äärellä. Julkisuuskuva siis miellyttää, mutta miten on kirjojen laita?

Anna minun rakastaa enemmän kertoo Suvi Vaahteran eli rocklaulaja Summer Maplen tiestä suomalaisesta pikkukaupungista New Yorkin musiikkipiireihin. Räkälän nurkkalava vaihtuu festivaalin päälavaksi, bändin soittajat suomalaisista suurkaupungin lahjakkuuksiksi, nimi Suvista Summeriksi. Taakse jää Suvi, jonka koti on ensin jääkiekkokaupungissa, sitten Helsingissä, ja tilalle tulee Summer, jonka koti on koko maailma.

Tarinaa kertovat vuoroin entinen poikaystävä Antti ja Suvin äiti. Antti elää Elisa-vaimonsa kanssa keskiluokkaista espoolaisarkea, jossa viiniä siemaillaan kalliista laseista ja ollaan nahkahansikastäydellisiä. Antin ja Suvin erosta on aikaa, mutta silti Antti itsepintaisesti tietää olevansa Summer Maplen laulujen hän. Tai ainakin luulee tietävänsä. Vanhasta rakkaudesta on vaikea päästää irti. Äiti taas yrittää sopeutua miehensä, Suvin isän, maalausinnostukseen ja tyttären uraan julkkismuusikkona.

Dialogissa ei ole merkitty, kuka milloinkin puhuu. Myös vuorottelevien kertojien kohdalla Itkonen luottaa lukijaan, sillä lukuja ei ole nimetty kertojan mukaan. Pidin näistä ratkaisuista. Samoin minua miellytti New Yorkin elävä kuvaus ja Itkosen tapa yhdistää Summer Maplen vaiheet todellisiin rockpiirien hahmoihin. Tarinassa vilahtelevat ainakin HIM, Nightwish ja Coldplay. Hankaluuksia minulle tuottivat lähinnä lukuisat vuosiluvut ja sen hahmottaminen, mikä edelsi mitäkin.

Kirjassa on välillä myös "lehtijuttuja" Suvista. Lehtijutut paljastavat, kuinka julkisuus on näyttämö, jolla pelataan sillä, mitä kerrotaan ja mitä jätetään pimentoon. Yhdelle on elintärkeää pysyä lööpeissä, kun taas toinen tekisi mitä vain pysyäkseen tuntemattomana. Summer Maplen tarina osoittaa, että julkisuuteen tuodut tiedot ovat vain osa totuutta ja voivat erheellisesti luoda illuusion siitä, että todella tunnemme julkkikset. (Niinkuin minäkin kuvittelin tietäväni jotakin Itkosen kirjoista ennen ensimmäisenkään lukemista, hah!)

Oikea elämä ja lööppielämä voivat sekoittua jopa mielipuolisesti, kunnes harhakuvitelmat pyyhitään pois. Tarinassa kaikilla on kriisinsä – samoin lukijalla, kun hän huomaa tulleensa jujutetuksi!

Ensikosketukseni Itkosen kirjoihin oli siis hyvä, ihan kiva, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Aion jatkaa tutustumista Itkosen tuotantoon vaisusta alusta huolimatta, sillä edelleen minusta tuntuu, että voisin pitää hänen muista kirjoistaan enemmän.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005)

Äänikirja. 

Lukija: Taneli Mäkelä. 

Kustantaja: Otava. 

Kesto: 6 t 30 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Taivaanraapijat on viides osa Tuurin Äitini suku -romaanisarjassa. Sarjan muut osat eivät ole minulle tuttuja, mutta teos toimi mainiosti erillisenäkin. Olen lukenut jokusen Tuurin kirjan, ja Taivaanraapijat toi mieleeni aiemmat kokemukseni Tuurin parissa: juoni etenee selkeästi ja miespäähenkilön ajatusmaailmaa kuvataan kiinnostavasti.

Taivaanraapijat kertoo Jussi Ketolan vaiheista 1900-luvun alun New Yorkissa, jonne hän on matkustanut toteuttamaan amerikkalaista unelmaa. Kylmäpäinen Ketola raataa leipänsä eteen ensin metrotunnelityömaalla Hudson-joen alla ja sittemmin pilvenpiirtäjän eli taivaanraapijan huipulla. Ketola on järkähtämätön työmies, mutta sortuu välillä sinisilmäisyyteen suuren maailman houkutusten keskellä. Vastoinkäymisistä huolimatta Ketola on sisukas selviytyjä.

Kotimaista kirjallisuutta opiskellessani Tuuri kävi eräällä kurssillamme kirjailijavieraana, ja tuon luennon jälkeen olen sympatisoinut tätä vaikuttavan uran tehnyttä kirjailijaa, vaikkei hän omiin suosikkeihini lukeudukaan. Viihdyn Tuurin tasavahvan kerronnan parissa ja varmasti luen häneltä jatkossa monia kirjoja.

Taneli Mäkelä äänikirjan lukijana oli miellyttävä ja samalla hämmentävä. Rauhallinen ja selkeä luenta eivät häiriintyneet missään vaiheessa. Lukijan ääni on kuitenkin niin suuressa roolissa äänikirjaa kuunnellessa, että en voinut välttyä Nuuskamuikkus-efektiltä. Silmieni eteen piirtyi niin raavaita miehiä rakennustelineillä kuin tarinoiva Nuuskamuikkunen nuotion äärellä. Assosiaationi selittyy sillä, että Mäkelä on ääninäytellyt Nuuskamuikkusta kahdessa myöhemmässä Muumit-elokuvassa, kun taas animaatiosarjassa äänessä oli Timo Torikka. Paljon en siis ole voinut Mäkelää Nuuskamuikkusena kuulla, sillä lapsena katselin lähinnä tuota sarjaa. Niin pienestä se on kiinni.

Hämmennyksestä viis: mikäs sen leppoisampaa kesätekemistä kuin kuunnella hyvää kirjaa Nuuskamuikkusen tarinoimana!