Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012)

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 255.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.
Kartta ei kuulu kirjaan.

Lainasin Roman Schatzin kirjoittaman Berliini-oppaan toistamiseen, sillä reilun viikon päässä siintää miniloma lempikaupungissani Berliinissä. Lukaisin opuksen ensimmäisen kerran noin vuosi sitten ennen edellistä Saksan-reissua. Kirja jäi mieleen omalaatuisena, erilaisena matkaoppaana. Aina ennen matkaa on kiva orientoitua matkakohteeseen ja nostattaa matkakuumetta lukemalla jotakin paikkaan liittyvää.

Kirja sopii mainiosti sekä Berliinin tuntijoille että sellaisille matkailijoille, joille Saksan pääkaupunki on vieraampi. Berliini-fani voi makustella kirjan kanssa sitä, mitä tällä kertaa haluaisi nähdä tai kokea kaupungissa. Vinkkejä nimittäin riittää. Berliiniin vasta tutustuva saa kirjasta kattavan yleiskuvan perusnähtävyyksistä, käymisen arvoisista paikoista, tapakulttuurista ja ostosmahdollisuuksista. Pidän erityisesti kirjan kompaktista historiaosuudesta, jonka avulla voi kerrata värikkään kaupungin vaiheita.

Schatz kirjoittaa viihdyttävästi, mutta silti asiallisesti. Samalla kun hän esittelee kaupunkia, hän tulee kertoneeksi itsestään. Faktan joukossa on anekdootteja, ja kielitaituri-Schatzin sarkasmi ja rento ote välittyvät tekstistä. Hupi ja hyöty yhdistyvät mielenkiintoiseksi paketiksi, ja kirja todella on kirjoittajansa näköinen. Omalaatuinen ote puri minuun, ja siksi tämä opas päätyi blogiin asti, vaikka yleensä en tule oppaista ja vastaavista kirjoittaneeksi.

Berliini-intoiluni sai minut lainaamaan kirjastosta myös pinon Berliini-elokuvia, Berliiniin sijoittuvan dekkarin ja pari muuta matkaopasta. Matkan odottaminen on aina yhtä kutkuttavaa!