Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Sinikantisen Anja Erämajan runoteoksen rytmissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Halusin kuudenteen luukkuun suomen kielen juhlaa, ja sitä sain.

Joku menee aina ensin kiertyy elämänhalun ympärille. Sitä koetellaan, vaan se ei katoa. Runon puhuja menettää äitinsä ja jatkaa siitä, mihin äiti jäi. Touhuaa puutarhassa, neuloo sukat loppuun. Menetyksen jälkeen ja sairastelemisen keskellä elämä jatkuu. Myös ilo.

Tunnistan Erämajan vastustamattoman poljennon aiemmista teoksista. Pohjavire kokoelmassa on kenties surullinen ja kaihoisa, mutta runojen poukkoilevat sanalistat ja assosiaatiot saavat hymyn huulille.

Matkalle tropiikkiinkin seuraa mukana äidin ikävä, yllättäen talvenkin:


Jos olisi talvi, heittäytyisin selälleni hankeen, taivaalla tutut lamput,
ulko-oven vieressä katkaisin.

Jos olisi talvi hiihtäisin perintösuksilla herukkapensaan ympäri,
lapasten alla lämpimät kädet,

puolimatkassa vaihtaisin tyyliä, reittiä, luistelisin ohi
taukotuvan, lintutornin,
latuverkkoon voi luottaa, se vie perille, ja kun oikein ajattelee
ylämäet ovat alamäkiä, hiki haltioitumista.


Taivaan lamput ovat eri asennossa ulkomailla eikä tropiikissa ole pehmeää hankea, jolle kellistyä. Hiihtäminen on runon puhujalle tuttua ja ilmeisen mielekästä tekemistä. Hän osaa tyylit ja kuntoakin on. Hiihto on liikettä, joka vie mukanaan aina hikeen asti.

Erämajan runoissa on aina pilkettä, ja huomaan ajattelevani, että ehkä puhuja ulkomailla ollessaan vain jossittelee, eikä oikeasti pidäkään hiihtämisestä tai hallitse sitä. Mutta tropiikin lämmössä sekin näyttäytyy kotoisalta. NIin tai näin, runossa on vahvoja, tunnistettavia kuvia, sen rytmi suihkii eteenpäin kuin haltioitunut hiihtäjä.


Anja Erämaja: Joku menee aina ensin. WSOY 2024. 94 s. Ostin uutena. Kansi: Martti Ruokonen.

Poikkeusajan elämää ja suhteita – Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kansi: Laura Lyytinen.

Elizabeth Stroutin neljäs Lucy Barton -romaani vie meren rannalle Maineen. Sinne New Yorkissa asuva Lucy päätyy, kun hänen ex-miehensä William päättää viedä lastensa äidin suojaan pelottavasti leviävältä koronavirukselta. William on hommannut heille merenrantatalon turvapaikaksi.

Maineenkin asti korona aikanaan tulee. Strout kuvaa pandemia-aikaa tunnistettavasti: miten sairaudenpelko vaikuttaa ihmissuhteisiin, kauppakäyttäytymiseen, mielenterveyteen. Miten se herättää ennakkoluuloja, ajaa ihmisiä vastakkain. Perhetapaamiset ovat maskeja ja etähaleja. Mutta poikkeusaikanakin voi ystävystyä, Lucy huomaa.

Strout luo taidolla jännitteitä hahmojensa välille. On salaisuuksia, etääntymisiä ja lähentymisiä. Kirja istuu äitienpäivään, koska Lucy ruotii suhdettaan omiin tyttäriinsä sekä omaan äitiinsä:

Minun äitini oli tärkeä tekijä elämässäni kun olin nuori. Siksi että hän oli minun äitini. Koko minun elämäni ajan. En tiennyt kuka hän oli, enkä pitänyt siitä kuka hän oli ollut. Mutta hän oli minun äitini, ja osa minusta uskoi edelleen siihen mitä hän oli sanonut.

Koska Lucyn oma äitisuhde oli monimutkainen ja välit kylmät, Lucy joutuu pohtimaan, miten suhtautua tyttäriensä Beckan ja Chrissyn elämään. Mitä voi kommentoida, missä neuvoa? Milloin on annettava lasten tehdä omat virheensä?

Stroutin hahmot ovat monisyisiä: erehtyväisiä, he tekevät kyllä hyvää, mutta myös ärsyttävät ja töppäilevät. Stroutia enemmän lukeneita huvittaa erään kitkerän Olive Kitteridgen piipahdus tarinassa.

Luin kirjaa meren rannalla, ahmien. Pitkin kevättä vaivanneesta lukujumista ei ole enää tietoakaan! Nautiskelin Stroutin tarkoista havainnoista niin ihmisistä kuin heidän suhteistaan sekä vihjailevasta kerronnasta:

Jos olisin tiennyt millaista seuraavalla kerralla tavatessamme olisi –- Onneksi en tiennyt silloin.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Pitkästä aikaa koin sen ihanan tunteen, että kunpa kirja ei loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se ilo aikanaan. Kunpa elämässä odottaisi vielä paljon lisää suomennettua Stroutia. Voi Lucy!


Helmet 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.


Elizabeth Strout: Lucy meren äärellä. Alkuteos Lucy by the Sea (2022). 277 s. Suom Kristiina Rikman. Ostin e-kirjan Elisa Kirjasta.

Linkit vielä bloggauksiini sarjan avausosasta Nimeni on Lucy Barton ja kakkososasta Kaikki on mahdollista. Kolmososan luin vuosi sitten, mutta näköjään teksti on jäänyt luonnoksiin. Täytyykin korjata tilanne sopivalla hetkellä!

Japanilaista tunnelmaa: Kawabata, Golden & Natsukawa

Joulukuussa sukelsin japanilaisiin tunnelmiin. Ensin lukupiirimme luki Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Lumen maan, joka sai minut kiinnostumaan geishakulttuurista. Metsästin luettavakseni Arthur Goldenin elokuvaksikin taipuneen Geishan muistelmat, ja vielä jouluviikolla Helmet-haasteen kissa-kohta johdatti kuuntelemaan Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja. Tässä jutussa esittelen kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2012 (1. p. 1958).
Alkuteos: Yukiguni (1947). Suom. Yrjö Kivimies.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Odotukseni olivat lumihuippuisen vuoren korkuiset, kun aloin lukea Kawabata Lumen maata – niin runollinen kirjan nimi, kaunis kansi, nobelisti. Huonostihan tällaisten odotusten kanssa usein käy.

Päähenkilö Shimamura tuntee vetoa lumiseen seutuun, jonka kylpylään hän palaa vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Tai oikeastaan se on Komako-niminen geisha, joka miestä vie, vaikka tällä on perhe Tokiossa.

Vuoriston ja lumisen maiseman kuvaukset ovat kauniita, niiden konkretiasta sain kiinni. Lunta sataa metritolkulla, kaduilla se läpi kaivetaan tunneleita liikkumisen helpottamiseksi. On taianomaista, miten jäätyvän lumen ääni tuntui kaikuvan maan sisuksista, samoin ihmisen ja luonnon yhteys tulee hienosti esiin:

Valo liikkui kasvojen poikki niitä valaisematta. Se oli kaukaista, kylmää valoa. Kun sen hieno säde tunkeutui tytön silmäterään, kun silmä ja valo risteytyivät, silmä hohti taianomaisen kauniina fosforipisteenä iltavuoriston meressä.

Kielikuvat ovat välillä jopa hupaisia: hänen kosteat huulensa suipistuivat hauskaksi iilimatorenkaaksi.

Lisäväriä kirjaan tuovat japaninkieliset sanat, tutummat ja vieraammat: kimonot, obit, samisenit, kotatsut. Lukupiirissä geishojen asema herätti vilkasta keskustelua. Nykylukijan silmissä kuvattu geishan rooli yöpalveluksineen tuo mieleen prostituution, vaikka geishat on perinteisesti erotettu jyrkästi ilotytöistä.

Kawabatan kerronta on utuista ja vertauksellista, ja tunsin usein olevani ulkokehällä. Monet lukupiiriläiset jakoivat tunteen: kompurointimme johtui varmaankin pääosin japanilaisen kulttuurin ja kirjallisen perinteen vieraudesta. Takkuamisesta syytän hieman myös käännöstä. Hän oli asemalla odottamassa häntä. Valtaosa Kawabatan teoksista on suomennettu välikielten kautta; tässäkin taustalla ovat englanninnos ja saksannos.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Selvitin lukupiiriä varten kirjailijan taustaa, ja kävi ilmi, että Kawabata toimi yliopisto-opettajana ja toimittajana kirjailijanuransa rinnalla. Nobelistin tausta oli surullista luettavaa: hän jäi orvoksi lapsena, isovanhemmatkin kuolivat tämän ollessa teini-ikäinen, ja vaimonsa kanssa he menettivät ainoan lapsensa vauvaikäisenä. Kawabatan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi, mutta asiasta ei ole varmuutta.

* * *

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Luin kansipaperittoman kappaleen.

SSKK 1998 (1. p. WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997). Suom. Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Chiyon lapsuus kalastajakylässä loppuu tylysti, kun isä myy tytön ja hänen siskonsa Kiotoon äidin sairastuttua vakavasti. Kun tyttöjen koskemattomuus on varmistettu, Chiyo päätyy geishataloon eli okiyaan, sisar ilotaloon.

Chiyon etuina ovat kauniit silmät ja nokkeluus, vastuksena samassa okiyassa asuva kateellinen geisha Hatsumomo. Taloa pyörittävät Äiti ja Täti, jotka eivät ole niin sydämellisiä kuin kutsumanimet antaisivat olettaa, vaan bisnesnaisia, joille geishat ovat kauppatavaraa.

Chiyo joutuu ensin työskentelemään palvelijana, kunnes pääsee opiskelemaan tanssia, laulua, samisen-soittimen soittoa ja viihdyttämistä. Vihdoin teini-ikäisenä haave toteutuu, ja hänestä tulee geisha Sayuri. Ensiesiintymisen jälkeen virstanpylväitä ovat mizuage eli neitsyyden menetys eniten tarjoavalle asiakkaalle ja varakkaan dannan eli rahoittajan löytäminen.

Kirjan lukeminen oli kiinnostavaa, mutta kylmäävää. Lapset myydään kuin orjat, heistä tulee geishatalojen omaisuutta, ja he maksavat velkojaan työllään pitkään. Työnä on miesten viihdyttäminen, eikä se aina ole pelkkää saken juontia ja tanssia. Sayuria opastava geisha Mameha sanoo:

Ei kenestäkään tule geishaa siksi, että hänen elämänsä tuottaisi tyydytystä. Meistä tulee geishoja siksi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa.

Kirjailja Arthur Goldenin kirjoittamisprosessia kohtaan on esitetty kritiikkiä: hän teki kirjaa varten taustahaastatteluja ja tuli kirjassa paljastaneeksi liikaa, niin että lähde paljastui. Tuo geishalähde oli Mineko Iwasaki, joka nosti Goldenia vastaan oikeusjutun ja joka on sittemmin julkaissut oman vastinekirjansa Geisha of Gion.

Myös Goldenin oikeus kirjoittaa valkoisena länsimaalaisena miehenä japanilaisesta perinteestä ja naisnäkökulmasta on kyseenalaistettu. Kirjan lähtökohdat on hyvä tiedostaa sitä lukiessaan, mutta kuitenkin ajattelen, että kirjailijalla on oikeus eläytyä ja ottaa fiktioonsa vaikutteita muista kulttuureista. Muuten kävisi kirjoittajan tie aika kapeaksi.

Luin kirjaa kuin tarinallista tietokirjaa, geishatietous edellä. Tällä erää tiedonjanoni geisha-aiheeseen on sammutettu, mutta jossakin vaiheessa ajattelin lukea Minna Eväsojan Melkein geishan.

Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

* * *

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Kansi: Ilja Karsikas.

Tammi 2021. Äänikirjan kesto 5 t 24 min.

Alkuteos: Hon o mamarō to suru neko no hanashi (2017). Suom. Raisa Porrasmaa.
Lukija: Jalmari Savolainen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.



Lukiolaispoika Rintarō on elänyt isoisänsä huomissa, ja nyt isoisän kuolema ajaa pojan elämän kriisiin. Koulu ei maistu, mieluummin hän hoitaa isoisältä jäänyttä kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy juovikas ja juonikas kissa, joka vetää Rintarōn seikkailuun.

Kissa johdattaa pojan labyrintteihin, joissa vastuksena on eri tavoin kirjoja kaltoin kohtelevia ihmisiä. Yksi ahmii kirjoja vain ahmimisen vuoksi, yksi lyhentää paksut teokset yhdeksi lauseeksi. Rintarōn neuvokkuus ja syvä rakkaus kirjoja kohtaan auttavat ongelmien ratkaisemisessa.

Kirja käsittelee surua ja ystävyyttä, ja se jättää toiveikkaan olon. Murakami-fanille ja kirjanystävälle maagisen realismin sävyttämä seikkailu oli mieluisaa kuunneltavaa samalla kun neuloin joulupukin konttiin kissasukkia. Sukat tein Lumi Karmitsan Kissimirrit-ohjeella, joka löytyy kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat. 

Helmet 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.

Tammi 2012. 190 s.

Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).

Suomentaja: Juhani Jaskari.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.

Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.

Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.

James Joyce: Ulysses

Gaudeamus 2012. 857 s.
Alkuteos: Ulysses (1922).
Suomentaja: Leevi Lehto.

Kustantaja: Gaudeamus.

Sivumäärä: 857.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Hyvää Bloomsdaytä! Vuosittain 16.6. vietetään James Joycen juhlapäivää erityisesti Dublinissa, mutta erilaisia tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa. Nimensä päivä on saanut Leopold Bloomilta, joka on Joycen pääteoksen Ulysseksen päähenkilö. Dubliniin sijoittuvassa yhdenpäivänromaanissa seurataan Bloomin ja usean muun henkilön vaiheita eri puolilla kaupunkia 16. kesäkuuta 1904, ja juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Dublinissa näiden paikkojen kiertäminen.

Kirjakimarassa juhlapäivää vietetään julkaisemalla tämä kauan luonnoksissa odottanut teksti. James Joycen klassikkojärkäle Ulysses oli minulle monella tapaa ainutlaatuinen lukukokemus, joten eipä ihme, että kirjasta bloggaaminenkin tapahtuu tavallisesta poikkeavalla tavalla ‒ nimittäin vuosi kirjan lukemisen jälkeen.

Syitä viivytykselle on monia. Lukeminen oli raskas urakka, joten kun olin vihdoin saanut viimeisenkin sivun luettua, halusin keskittää ajatukseni ihan muihin kirjoihin. Oli kesä ja kaikkea muuta puuhaa, ja koko blogi jäi vähälle huomiolle. Suurimpana syynä on se, että kirjan bloggauksesta on tullut samanlainen mörkö kuin itse kirja oli minulle ennen sen lukemista. Mitä ihmettä voin kirjoittaa tästä haastavasta, laajasti tunnetusta klassikosta? Kirja jäi minulle melko etäiseksi, enkä kokenut minkäänlaista "valaistumista" sen äärellä. Voiko tällaisista ajatuksista kirjoittaa?

Näin Bloomsdayn kunniaksi päätin kuitenkin koostaa ajatuksistani postauksen, koska onhan kiva, että tästä hurjasta luku-urakasta jää jokin muisto myös blogiin. Nyt on oikeastaan viimeiset hetket tehdä tämä postaus, koska mielikuvani ja muistoni haalenevat päivä päivältä. Onneksi tein lukemisen aikana paljon muistiinpanoja, joihin tukeutuen kirjoitan tätä tekstiä. Keskityn tekstissäni lukukokemukseen, sisältöanalyysit jätän muille.

Miten päädyin lukemaan Joycen massiivisen klassikon? Idea syntyi joskus keväällä 2016, kun hyllytin kirjoja silloisessa työpaikassani kirjastossa. Näin taas kerran Ulysseksen, joka jökötti hyllyssä tukevasti paikallaan. Se lähti harvoin lainaajien matkaan. Hetken mielijohteesta ehdotin työkavereilleni aamutoimien lomassa, että järjestäisimme Joyce-lukupiirin, jossa lukisimme tämän kiehtovan, mutta hieman pelottavan klassikon. Yksi työkavereistani innostui ajatuksesta, ja pian meillä jo oli suunnitelma kaksikielisestä James Joyce -lukupiiristä, jossa luettaisiin Ulysses vuoden aikana.

Lukupiirimme tapasi ensimmäisen kerran alkusyksystä 2016, ja mukana oli reilut parikymmentä kirjaston asiakasta ja me kaksi vetäjää. Lukupiirin suosio yllätti meidät täysin, sillä olimme odottaneet paikalle muutamaa osallistujaa. Tällaiselle haastavan kirjan lukupiirille oli tilausta: monet olivat yrittäneet lukea Ulyssesta itsekseen, mutta jättäneet kirjan kesken. Lukupiiristä toivottiin vetoapua lukemiseen. Nyt kaikilla oli yhteinen tavoite: selättää kirja seuraavaan kesään mennessä. Jos vain sinnittelisi lukupiirin matkassa, niin kesällä 2017 urakka olisi ohi. Viimeinen tapaaminen olisi luonnollisesti Bloomsdaynä 16.6.2017.

Lukupiiriläisten kirjoja.

Kokoonnuimme lukupiirin kanssa yhteensä kymmenen kertaa. Jokaiselle kerralle luettiin etukäteen sovittu osio, ja tapaamisissa keskusteltiin luetusta. Luettavat pätkät mukailivat Leevi Lehdon vuoden 2012 suomennoksen lukuja, ja vastaavat kohdat etsittiin Saarikosken suomennoksesta ja ruotsinkielisistä versioista.

Lukupiirin kokoontumisissa keskustelimme usein aluksi pienryhmissä, jotta kaikki pääsisivät puhumaan lukukokemuksestaan. Kaikilla kun oli paljon sanottavaa, sillä kirja herätti kysymyksiä ja huomioita. Keskustelun tueksi teimme apukysymyksiä, jotka yksinkertaisimmillaan pyrkivät selvittämään, kuka tai ketkä luvussa seikkailevat, mitä hän tai he tekevät ja missä ollaan. Kuulostaa oudolta, mutta vastaukset näihinkään kysymyksiin eivät aina olleet itsestäänselviä.

Luin Leevi Lehdon suomennoksen, josta omalaatuisen tekevät muun muassa sen kattavat alaviitteet. Niiden tarkka seuraaminen tekee lukemisesta entistä haastavampaa, koska varsinkin pisimpiä alaviitteitä lukiessa ajatus helposti katkeaa ja varsinaiseen tekstiin palaaminen on vaikeaa. Sama kokemus oli myös monella lukupiiriläisellä, ja monet jättivätkin ensimmäisten lukujen jälkeen alaviitteet huomiotta. Onneksi tunnollisimmat lukivat kaikki viitteet, sillä sieltä löytyi usein vastaus lukupiiriä askarruttaneeseen kysymykseen. Pakko on muuten mainita, että omistautuneimmat lukivat Lehdon ja Saarikosken suomennoksia rinnakkain!

Lukupiiriin valmistautumista: muistiinpanoja,
taustamateriaalia ja kahvia. Paljon kahvia.

Kun aloitin kirjan, ensimmäinen luku meni äimistellessä. Olin jo melko varma, ettei tästä tule mitään. Joku mies ajaa partaa ja toinen keskustelee hänen kanssaan. Keitä nämä ihmiset edes ovat? Lähes jokainen virke, tai ainakin jokainen kappale, sisältää viittauksen johonkin; kulttuuriin, historiaan, tieteeseen, kirjallisuuteen. Toinen luku tuo asetelmaan hieman selvyyttä, kun lukijalle esitellään ensimmäisen kerran päähenkilö, Leopold Bloom. Hän valmistaa vaimolleen aamiaista ja lähtee kävelylle. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että tästä syntyy vielä mielenkiintoinen päivä.

Näin alkaa kymmenes luku. Selkeää, eikö?

Muutaman luvun jälkeen löysin itselleni sopivan lukutekniikan. Oli vain päästettävä irti, annettava mennä. Koko ajan jouduin etenemään ymmärtämättä kaikkea. En lukenut kaikkia alaviitteitä ja opin jatkamaan epäselvien kohtien yli. Merkitsin ne toki lukupiiritapaamisia varten, ja epäselvyyksistä syntyi usein mehevää keskustelua. Kaikki olivat ymmärtäneet lukemansa omalla tavallaan, tulkintojen kirjo oli laaja.

En voi sanoa, että kirjan lukeminen olisi ollut minulle yhtä lukemisen juhlaa, sillä tajunnanvirran lukeminen yli 800 sivun verran vaatii paljon. Lukupiirikeskustelut sen sijaan olivat antoisia ja tulen muistamaan lukupiirin tunnelman pitkään. Oli vapauttavaa päästä jakamaan omat turhautumisensa, ärsytyksen aiheet ja ne helmet, joita matkan varrella kohtasi. Jokainen keskustelu avasi kirjaa jonkin verran. Kirjassa on paljon hienoja jaksoja, joista osa olisi mennyt ohi, jos ei joku osallistuja olisi tuonut niitä esiin.

Bloomsdayn nyyttärit.

Ryhmämme pysyi yllättävän hyvin kasassa, sillä lopputapaamisessakin meitä oli paikalla parikymmentä. Vietimme Bloomsdaytä nyyttikestien merkeissä ja katsoimme kirjasta tehdyn elokuvan, joka muuten oli yhtä piinaavan työläs kuin kirja itse. Loppukeskustelussa emme päässeet yhteisymmärrykseen, olimmeko viimeisen vuoden aikana lukeneet maailman parhaimman vai maailman huonoimman kirjan, mutta siitä olimme yhtä mieltä, että ilman lukupiiriä emme olisi siihen pystyneet!

Kaikki saivat lukupiiristä muistoksi kangaskassin.

Nyt kun vuosi on kulunut, niin uskallan jo ajatella lukevani Joycea joskus lisää. Saarikosken suomennoksen kaunokirjallisempi tuntu kiinnostaa ja samoin Joycen novellikokoelma Dublinilaisia. Sen lisäksi, että iloitsen Ulysseksen selättämisestä, iloitsen lukupiirikokemuksesta. Meillä oli aivan mahtava ryhmä, jossa kaikki ajatukset saivat ymmärtävän vastaanoton ja jossa saattoi rehellisesti todeta, ettei ymmärrä.

Varmaa on, että haastava lukeminen jatkuu. Olemme nimittäin käynnistämässä syksyllä uutta haastavan lukemisen lukupiiriä ‒ tällä kertaa aiheena on Marcel Proust ja Kadonnutta aikaa etsimässä!

Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Kuukauden nobelisti: Herta Müller: Matala maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1996. 137 s.
Alkuteos: Niederungen (1982/1984).
Suomentaja: Raija Jänicke.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.

Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.

Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.

Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.

Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Bloggauksen yläosassa on alkuteoksen tiedoissa kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.

Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.

Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.

Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:


     Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
     Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema. 
     Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.


Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta (2014)

Kansi: Ninni Kairisalo.
Kuvassa soijamaidosta tehty cappuccino ja kirjaston kirja. Myöhemmin ostin kirjan omaksi.

Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 274.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4½/5.


Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti opintoihin kuuluvat harjoittelut tuotantotiloilla vuosina 2011 ja 2012. Hän työskenteli tai vieraili muuten parillakymmenellä eri tilalla ja pääsi tutustumaan yleisimpien tuotantoeläinten oloihin. Lundqvist on vegaani ja on tehnyt muutenkin työtä eläinten oikeuksien puolesta. Hän ei kertonut aatemaailmastaan tai päiväkirjastaan harjoittelupaikoissa. Opiskelijastatuksen turvin hän pääsi näkemään tilojen arjen todellisuuden. Lundqvist on aiemmalta koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteen maisteri.

Miksi vegaani sitten ehdoin tahdoin hankkiutuu töihin tuotantotiloille? Lundqvistia motivoi tiedonjano. Hän halusi tietää ja nähdä asioiden tolan omin silmin. Kirjoittaminen auttoi rankkojen kokemuksien käsittelyssä. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan siloittelematta. Tekstissä ei ole liioittelun makua, vaan Lundqvist antaa havaintojensa puhua puolestaan. Kyseessä on toki päiväkirja ja siten yhden ihmisen näkemys asioista, mutta eläinten elinolojen kuvaukset ovat eittämättä totuudenmukaisemmat kuin vaikkapa ennalta sovituilla tilavierailuilla. Nyt tilojen pitäjät eivät voineet varautua siihen, että joutuivat tarkan huomion keskipisteeseen. 

Lundqvist on häivyttänyt tekstistä kaikki sellaiset seikat, joiden avulla voisi yksilöidä tilanomistajat tai tunnistaa tilat. Hän kuitenkin kertoo tilallisten sanomisista ja asenteista sekä hyvässä että pahassa. Joillakin omistajilla on lämmin ja välittävä suhde pitämiinsä eläimiin, kun taas toiset suhtautuvat eläimiin kylmästi välineinä. Useilla tiloilla eläimiin suhtautuminen on ristiriitaista.

Lundqvistin oli pakko yrittää kovettaa itseään, jotta pystyisi tekemään työtään. Kuoleman ja kärsimyksen näkeminen aiheutti silti kuvotusta ja pahaa mieltä. Esimerkiksi broilerihalleissa raadot ovat arkipäivää, samoin kituvat eläimet. 

Tuotantotiloilla eläimet eivät aina pääse toteuttamaan niille lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Lundqvist kirjoittaa, että eläinten oloista välittämistä ei pidä sotkea eläinten inhimillistämiseen. Inhimillistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koirille puetaan vaatteet tai niitä kohdellaan kuten ihmislapsia. Lundqvist sanoutuu irti tällaisesta:

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. Lehmän kohdalla se tarkoittaa muun muassa sitä, että lehmä saisi käyskennellä lajitovereidensa kanssa, imettää poikastaan ja liikkua niin paljon kuin haluaa. Ja tietysti märehtiä.

Olen Lundqvistin kanssa samaa mieltä eläinten kohtelusta ja oikeuksista, joten kirjan lukeminen ei aiheuttanut suuria myllerryksiä ajatuksissani. Päiväkirja lähinnä vahvisti ajatuksiani eläinten oikeuksista ja toki lisäsi tietoa. Kirjan myötä minulle valkeni, mitä nupoutus, parsinavetta tai porsitushäkki todella tarkoittavat ja mitä ongelmia niihin liittyy. 

Olen nähnyt lapsena tuttavien navetassa lypsylehmiä, vasikoita omassa karsinassaan ja sen, miten teurasauto hakee "tarpeettomat" pois. Olen nähnyt myös tuota ristiriitaista kohtelua: toisaalta eläimillä voi olla nimet, mutta välillä niitä kohdellaan kylmästi. Suurista tuotantotiloista minulla ei ole kokemusta, mutta Lundqvistiä lukiessani vakuutuin entistä enemmän siitä, että en enää halua tukea tällaista touhua. En maitotaloutta yhtään sen enempää kuin lihatalouttakaan. Suuret tuotantotilat ovat kuin tehtaita, joissa eläimet ovat koneiden jatkeita.

Pirkko Saisio: Signaali (2014)

Kansi: Elina Warsta.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 296.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Signaali on omaperäinen tekstikokoelma, jonka tarinoiden kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöön nimeltä Pirkko Saisio. Teksteissä ollaan esimerkiksi Madeiralla, junamatkalla Lahteen, tohtoripromootiossa ja lääkärin vastaanotolla. Miljööt vaihtuvat, mutta Saision tarkkoja havaintoja tekevä katse pysyy kirkkaana paikasta toiseen.

Saisio uskaltaa avata ajatuksiaan ja tuntojaan rehellisen tuntuisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt on kyse Saisiosta, joka on kirjoittanut salanimillä ja joka on tottunut kirjoittamaan fiktiota itsestään. Liian pilkuntarkasti ei kaikkea kannata ottaa. Pieni epärehellisyys ja värikynän käyttö ovat tekstien suola.

Erityisesti Mansikkapaikka-nimisessä tekstissä Saision veijarimaisuus tulee hyvin esille. Tekstissä Saisio kertoo monipäiväisistä promootiojuhlallisuuksista Tampereella. Hänet promovoidaan kunniatohtoriksi, mikä tuo mukanaan muun muassa esitelmänpitoa, miekanhiojaisia ja muita juhlavia tilaisuuksia. 

Signaalin autofiktiivisyys tuo mieleen Knausgårdin, kun taas kokoelman pisin Mansikkapaikka-essee muistutti havainnoillaan David Foster Wallacen esseistä. Saisiolla on takanaan mittava ja palkittu ura ja hän on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tällaiseen asemaan kun on päässyt, ei enää tarvitse sensuroida ja yrittää miellyttää. Kun on tarpeeksi kauan kirjoittanut, voi jo kirjoittaa mistä vain. Esimerkiksi suoliston tähystyksestä.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985)

Alkuteos: Sekai no owari to hādoboirudo wandārando.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 546.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alkujaan jo vuonna 1985, ja kirja saatiin suomeksi viime vuonna. Romaanissa seurataan kahden maailman tapahtumia vuoroluvuissa: joka toinen luku sijoittuu kovaksikeitettyyn ihmemaahan  ja joka toinen maailmanloppuun. Molemmissa maailmoissa on arkitodellisuudestamme poikkeavia elementtejä. 

Ihmemaassa on sysiäisiä, Merkitsijöitä ja Laskijoita. Tärkeitä tietoja pyritään salaamaan käyttämällä Laskijaa, monimutkaisia laskutoimituksia suorittavaa henkilöä. Tietoisuutta manipuloidaan toimenpiteellä, jonka nimi on ”shuffling”. On meneillään eräänlainen hyvän ja pahan kamppailu, ja maailma uhkaa loppua. Maailmanloppu puolestaan on porteilla rajattu alue, jota vahtivat Portinvartijat. Kaduilla liikkuu yksisarvisia. Tunnelmaltaan maailmanloppu on alakuloinen: sinne saapuvien ihmisten on luovuttava varjoistaan, sielustaan ja nimestään.

Maailmanloppu ja ihmemaa lukeutuu Murakamin varhaisempaan tuotantoon, mutta sen tunnistaa vaivatta hänen kirjakseen. Kirjassa laitetaan ruokaa, syödään, harrastetaan ja unelmoidaan seksistä ja nautitaan alkoholia hyvin murakamimaisesti. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Myös kirjastot ja kirjastonhoitajat ovat Murakamille tyypillisiä elementtejä, ja tämänkin kirjan molemmissa osissa kirjastonhoitajilla on keskeinen rooli. 

Lukukokemus oli kieltämättä välillä raskas, mutta pitkin matkaa hykertelin Murakamin mehukkaille kielikuville. Keräsin tähän parhaimmistoa:

 - - nukuin sikeästi kuin tonnikala.  

Asuntoni oven ja kassakaapin avaamiseen ei mennyt ammattilaiselta aikaa kuin nenäliinan pesemisen verran. 

Vatsani oli pingottunut jäykäksi kuin asiakaskäynnillä olevan pankkivirkailijan nahkasalkku.  

Ja niin minä vanhenin, kuin valtameren pohjassa kallioon takertunut merikurkku.  

Erektioni oli vankka kuin Kheopsin pyramidi - -  

Murakami viittaa teoksissaan usein suomen kieleen tai Suomeen, ja näin tekee tässäkin kirjassaan: Suomi on ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Luimme kirjan alkusyksystä lukupiirissä, jossa kirjaa tulkittiin muun muassa tiedemaailman tulevaisuudenkuvaksi, joten moni koki sen pelottavaksi. 

Kirja hämmentää ja hämmästyttää lukijansa.  Se on loistavaa luettavaa yllätyksellisiä ja outoja tarinoita kaipaavalle lukijalle, mutta ei mielestäni ole Murakamia parhaimmillaan. Maailmanloppu ja ihmemaa sisältää monia samoja elementtejä kuin vielä järkälemäisempi 1Q84, joka on toimivampi ja rullaavampi versio rinnakkaistodellisuuksissa liikkuvista tarinoista. 

Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja tänä vuonna pettymys oli jälleen suuri, kun kirjallisuuden Nobel ei osunut tämän japanilaisen kirjailijan kohdalle. No, nyt ei ainakaan tarvitse huolestua siitä, että Nobelin tuomat paineet hidastaisivat kirjailijantyötä, vaan voi toiveikkaana odotella uutta kirjaa. Vai suomennetaankohan seuraavaksi jälleen jotakin hänen varhaisemmasta tuotannostaan?

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014)

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj.

Suomentaja: Outi Menna (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 380.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Tuija Kuusela.

Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennettu romaani Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiesta ja Jimistä, tyttärestä ja isästä. Alkoholisti-isä joutuu, tai pääsee, mielisairaalaan, ja 13-vuotias Jackie vierailee siellä mielellään. Lukija tutustuu isän ja tyttären lisäksi paikan asukkaisiin ja sairaalan työntekijöihin, kuten laitostuneeseen viimeiseen potilaaseen Olofiin ja potilaita sairaalan ulkopuolelle juhliin salakuljettavaan lääkäriin.

Kirjan nimi on alkukielellä Beckomberga. Kirja on saanut nimensä vanhalta mielisairaalalta, jonne tapahtumat sijoittuvat. Beckomberga ja muut vastaavat massiiviset laitokset on jo lakkautettu, potilaita on siirretty enemmän avohoidon ja lääkkeiden varaan. Stridsberg omistaa teoksensa kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Tarina siis kytkeytyy todelliseen historialliseen paikkaan ja kuulemma myös kirjailijan omaan elämään jollakin tasolla, mutta on silti fiktiivinen teos.

Kirja on tarina eräästä perheestä, mutta ehdottomasti myös kannanotto mielenterveyspotilaiden hoidon tilaan: Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932—1992.

Stridsberg kirjoittaa raskaasta aiheesta kauniisti. Teksti on autereista ja ilmavaa kuten kirjan suomenkielisen painoksen kansikin. Kaikki on vähän liian vaaleansinistä minun makuuni. Blogitekstiäkin oli vaikea kirjoittaa, koska halusin pitää kirjasta. Halusin kokea jotakin suurta sen äärellä, mutta niin ei sitten käynytkään. Missään nimessä tämä ei ole huono kirja, mutta korkeat odotukset latistivat lukukokemukseni. Petyin siihen, että tarina ei mennytkään ihon alle.

Sara Stridsberg ja Claes Andersson Helsinki Litissä 14.5.2016. 
Keskustelu löytyy Yle Areenasta.

Helsinki Litissä Stridsberg mainitsi häneen vaikuttaneita kirjailijoita, kuten Elfriede Jelinekin ja Unica Zürnin. Uteliaana ja tiedonjanoisena lukijana kiinnostun herkästi näistä kirjailijoiden mainitsemista vaikuttimista. Jelinekin kaksi suomennettua romaania Pianonsoittaja ja Halu kipusivat heti luettavien listan kärkisijoille. Koska tämä postaus Stridsbergin kirjasta on roikkunut luonnoksissa useita viikkoja, olen jo ehtinyt lukea Halun, ja siitäkin on bloggaus tulossa lähipäivinä.

Työkaverin kanssa selvittelimme, kuka Unica Zürn on, sillä hänestä emme olleet aiemmin kuulleet. Kävi ilmi, että hän oli saksalainen kirjailija ja taiteilija, jolta ei ole suomennettu yhtään teosta. On siis tartuttava Zürniin ruotsiksi tai alkukielellä eli saksaksi, jos mielii häneen tutustua. Ja koska Stridsbergin aiempia teoksia ei ole suomennettu, on kiinnostavilta vaikuttavat romaanit Darling river ja Drömfakulteten luettava ruotsiksi. Ensin mainittu odottaa jo kirjaston varaushyllyssä, sillä uskon vielä löytäväni sen järisyttävän Stridsbergin, josta olen kuullut puhuttavan!

Vaikka Niin raskas on rakkaus olikin huimien odotusten vuoksi pienoinen pettymys minulle, avasi se jälleen uusia ovia kirjojen maailmassa. Kirjat ja lukeminen johdattavat aina uusien kirjojen luo: lukeminen on ihanaa löytöretkeilyä.

Niin raskas on rakkaus on saanut mukavasti bloghuomiota. Blogiarvio löytyy ainakin seuraavista blogeista: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him? ja Leena Lumi.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (2012)

Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 640.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Kim Leine on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tanskassa. Hän varttui Jehovan todistajien parissa Norjassa, kunnes muutti nuorukaisena isänsä luo Tanskaan. Hän on osunut myös 15 vuotta Grönlannissa. Leine on elänyt rankan elämän, johon on mahtunut muun muassa ahdasmielista uskonnollisuutta, insestiä, alkoholismia ja lääkkeiden väärinkäyttöä. Kirjoittaminen on auttanut häntä pääsemään kiinni tavalliseen elämään. Hän on kirjoittanut vaiheistaan omaelämäkerrallisia kirjoja ja kutsuukin kirjoittamista terapiaksi. Ikuisuusvuonon profeetat on hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomennettu teos.

Leine vieraili Helsingin kirjamessuilla 2014, jolloin Ikuisuusvuonon profeetat ilmestyi suomeksi. Tuolloin hän kertoi useissa haastatteluissa elämästään ja kirjan syntyprosessista. Mielenkiintoista on, että hän kertoo kirjoittaneensa yli 600-sivuisen järkäleen kahdessa vuodessa. Hän kirjoitti vimmallla ja tarkisti ja korjasi faktat vasta jälkikäteen. Hän vieraili myös Ikuisuusvuonojen profeettojen tapahtumapaikoilla kirjaa valmistellessaan.

Tarinassa seurataan Morten Falckin vaiheita 1700-luvulla. Hän opiskelee papiksi Kööpenhaminassa läheistensä painostuksesta: oikeastaan häntä kiinnostaisi toimia lääkärinä. Mortenin usko horjuu ja kihlauskin purkautuu, ja hän lähtee siirtokunnan papiksi kaukaiseen Grönlantiin. Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa. Tämä valistusajan rousseaulainen ajatusmalli ahdistaa Mortenia, sillä häntä vaivaa jatkuva vapaudenkaipuu ja hän janoaa uusia kokemuksia.

Teologian opintojen ohella Morten on harjoittanut omapäisesti taitojaan myös lääketieteen saralla ja Grönlannissa hän toimii myös lääkärinä oman kiinnostuksensa ja pakon sanelemana. Toimenpiteet saavat puistattavia käänteitä, kuten räjäyttämällä suoritettu abortti. Leinen kerronnassa ruumiillisuus on vahvasti läsnä: hiki haisee ja suoli möyryää. Eritteitä piisaa, ja ihminen on halujensa ja aistiensa vanki. 

Ikuisuusvuonon profeetat pääsi yllättämään minut täysin. En mitenkään olisi uskonut pääseväni keskelle tällaista tarinaa ja realistisen kerronnan sykettä kirjan esittelytekstien perusteella. Toisaalta oli mahtavaa kokea löytämisen riemu ja päästä innostumaan tarinan äärellä, sillä rakastan realismia. Jos vain olisin tajunnut kirjan todellisen luonteen aiemmin paremmin, en olisi odottanut sen lukemista näin kauan. Nyt vasta kirjan lukemisen jälkeen hakeuduin kirjasta kertovien blogitekstien äärelle, ja niissä rujous on kyllä nostettu selkeästi esille.

Ikuisuusvuonon profeetat oli helmikuun kirja toisessa vetämässäni lukupiirissä. Eräs lukupiiriläinen, joka ei päässyt viime tapaamiseen paikan päälle, mutta oli lukenut kirjan, toivoi kuulevansa muiden mielipiteitä teoksesta. Lupasin kirjoittaa tällä kertaa hieman tarkemmin lukupiiriläisten tuntoja muistiin, joten seuraavaksi on vuorossa otteita monipuolisesta keskustelusta, jota kirja herätti kirjaston lukupiiriläisissä.

Eräs lukupiiriläinen oli käynyt Grönlannissa vuonoristeilyllä, ja hän kertoi aluksi muistojaan matkasta ja myös Grönlannin historiasta. Huikeat ja sadunomaiset maisemat olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä pieni "alustus" sitoi kirjan tarinan historiaan ja olemassaolevaan paikkaan.

Kirjaa kommentointiin muun muassa kamalan ihanaksi. Yksi lukupiiriläinen kävi kirjastossa palauttamassa puoliväliin luetun kirjan ennen lukupiiriä ja ihmetteli, miten valitsemme näin kamalia kirjoja! Kävi ilmi, että jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirja, se olisi saattanut jäädä useammalla kesken.

Kirja oli monille raskas lukukokemus, joka otti koville. Etenkin alussa lukeminen oli monelle hirvittävää, sitten kerrontaan ja epäinhimillisyyksiin turtui. Joskus rankat lukukokemukset todella tulevat iholle. Yksi lukupiiriläinen kertoi, että hänen täytyi peseytyä luettuaan kirjaa, niin likainen olo siitä jäi.

Leinen kieltä kehuttiin helpoksi ja taidokkaaksi, ja hurja tarina herätti monen epäilyt siitä, että kirjailija itsekin on kokenut jotakin kamalaa. Kerroin kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten aavistuksille saatiin vahvistus.

Kirjan nimestä oltiin lukupiirissä melko yksimielisiä: Ikuisuusvuonon profeetat ei ole kovin kuvaava ja osuva nimi. Vaihtoehtoisia nimiä pohdittiin, ja muun muassa ”Morten Falckin surkea elämä” sai kannatusta. Loppuhuipennusta jäätiin kaipaamaan, eikä pieni tiivistäminenkään olisi ollut kirjalle pahitteeksi. Aikarakenteen kanssa joillakin oli ollut ongelmia. 

Eläväinen lukupiirikeskustelumme oli hyvä esimerkki siitä, miten huikeaa tai hurjaa lukukokemusta voi vielä syventää kirjasta keskustelemalla ja löytää teoksesta uusia puolia muiden ajatuksia kuuntelemalla.

Kirja voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Siitä ovat bloganneet esimerkiksi Ulla, Suketus, Lumiomenan Katja ja Lukuisan Laura. 

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 440.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Shlomith-Shkhina, Polina, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike. He ovat seitsemän naista, joista Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron-romaani kertoo. Lukija johdatellaan kirjan maailmaan seuraavanlaisella motolla:

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.
Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

Motto on peräisin Leo Tolstoin Ivan Ilijitšin kuolema -teoksesta. Nämä kysymykset nousevat lukijan mieleen useasti teosta lukiessa, sillä Oneironissa ollaan elämän ja kuoleman välitilassa.

Lindstedt pudottaa seitsemän naista vuoronperään tuohon valkoiseen välitilaan, jossa ei ole mitään. Pikkuhiljaa naiset, ja lukija siinä samassa, alkavat käsittää, mistä on kyse. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset ovat kuolleet, toiset yllättäen ja toiset odotetusti. Kipu ja muut ruumiilliset tuntemukset ovat poissa. Naiset yrittävät rajata tilaa vaatteillaan, jotta sen hahmottaminen olisi edes jotenkin mahdollista. Mutta miksi juuri he kohtaavat toisensa?

Saattaa kuulostaa hurjalta, että kirjassa on seitsemän päähenkilöä. Määrä ei kuitenkaan koidu lukijalle ongelmaksi, vaan kaikki henkilöt tulevat tutuiksi. Minulle jäi parhaiten mieleen juutalaistautainen Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista. Hän yhdistää taiteessaan juutalaisuuden tutkiskelun ja syömishäiriön. Lopputulos on järkyttävä.

Naisten muistoihin ja kokemuksiin palataan vuorotellen. Seitsemän on tuskin valikoitunut naisten määräksi sattumalta, sillä seitsemän on vahvasti symbolinen luku. Luvun seitsemän voi liittää ainakin viikonpäiviin, antiikin ihmeisiin, kuolemansynteihin ja kirjallisuudessa esimerkiksi veljesten tai kääpiöiden lukumäärään. Lukion psykolologian tunneilta on jäänyt mieleen, että ihmisen lyhytkestoisen muistin kapasiteetti olisi noin seitsemän yksikköä.

Kirjan alaotsikko on "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Vaikka teos nimetään heti alkuun fantasiaksi, sivuutin asian lukiessani kirjaa. Vasta lukemisen jälkeen, tätä tekstiä kirjoittaessani aloin hahmottaa kirjan fantasiaksi.

Olen kuullut joitakin kommentteja kirjan vaikeudesta. Lindstedt kirjoittaa selkeästi ja harkitusti, joten kielen kanssa ei tarvitse taistella. Teksti etenee jouhevasti. Haasteellista sen sijaan on hahmottaa jotakin sellaista, mitä ei ole. Sanoisin, että kirja vaatii lukijalta heittäytymistä ja luottoa siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen. Lindstedt rakentaa kirjan monenlaisista tekstilajeista, mikä tietysti voi jostakusta tuntua sekavalta.

Tiesin jo kirjan ensimmäisillä sivuilla, että Oneiron on hyvällä tavalla erilainen. Se erottuu edukseen kotimaisen nykykaunon joukossa. Ostin kirjan omaksi Finlandia-kisan loppumetreillä, sillä toivoin ja odotin sen voittavan palkinnon. Nautiskelin omalaatuisesta ja taidokkaasta teoksesta useamman viikon ajan, sillä kiireisemmät työkirjat kiilasivat aina lukujonossa tämän edelle. Pätkissä lukeminen ei haitannut ollenkaan, sillä sujahdin aina helposti uudelleen kirjan maailmaan. Oneiron on niin runsas, että voisin hyvin lukea sen uudestaan. Kirja herättää paljon kysymyksiä, mutta ei todellakaan tarjoa valmiiksi pureksittuja vastauksia.

Blogistaniassa Oneironia on luettu ahkerasti ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Omppu, Krista, Liisa, Katja ja Leena Lumi.