Kajakeilla halki saariston – Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Kansi: Tuomo Parikka.

Nemo 2022. 377 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää Itämeripäivää! Osuvampaa päivää tästä kirjasta kirjoittamiselle saa hakea, sillä Kunttujen melontaseikkailu tuo Itämeren lähelle.

Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat kesällä 2020 Salosta Poriin – siis yli tuhannen kilometrin matkan halki Saaristomeren ja Ahvenanmaan ympäri. Seitsemän viikon ajan kajakeissa kulki kaikki tarvittava teltoista juomaveteen ja vaatteista muistiinpanovälineisiin.

Tyrskyt huuhtovat kajakkeja ja melojia, karu saaristoluonto piirtyy lukijan silmien eteen. Luonnollisesti myös meremme huono tila tulee selväksi, luontokadosta lukeminen kylmää. On umpeenkasvanutta ruovikkoa, sinileväpuuroa.

Idean matkalleen Kuntut saivat Pentti Linkolalta. Linkola toteutti vastaavan reissun perheensä kanssa soutuveneellä 1970-luvulla. Kuntut ehtivät tavata Linkolan matkansa suunnitteluvaiheessa, mutta keväällä 2020 menehtynyt luonnonsuojelija ja ornitologi ei ehtinyt nähdä matkansa toisintoa.

Melontaretki noudattelee mahdollisimman tarkkaan Linkolan reittiä, ja Kuntut pyrkivät laskemaan linnut samoilta luodoilta kuin Linkola. Matka ei siis ole mikään selviytymisseikkailu, vaikka se sellaisenkin piirteitä saa loukkaantumisten ja hätärantautumisten myötä, vaan linnuston tilaa kartoittava tutkimusmatka. Miksi jokin laji taantuu, miksi jokin menestyy? Selitys löytyy usein ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.

Linkolan hengessä tehty matka keskittyy ymmärrettävästi luontoon ja pääosaa näytteleviin lintuihin. Melojien tunnoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Luin kirjan kesällä saaressa, ja se herätteli tarkkaamaan saaremme lintuja uusin silmin. Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka saaristomökkeilijänä sainkin korvilleni kirjoittajilta. Heiltä ei ymmärrystä kaltaiselleni moottoriveneellä liikkuvalle löydy.

Helmet 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Jaettujen lukukokemusten riemu – Kirsi Ranin: Lukupiiri

 

Nemo 2021. 220 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Kirsi Ranin perusti lukupiirin itselleen syntymäpäivälahjaksi, kun täytti 50 vuotta. Tuo lahja on ilahduttanut Kirsiä ja muita lukupiiriläisiä siitä lähtien: Kirsin Book Club on kokoontunut kuukausittain jo yli kymmenen vuoden ajan. Tapaamisia ja luettuja kirjoja on siis kertynyt yli sata, ja lukupiiri on kokenut yhdessä monenlaista. Tätä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että kustantaja pyysi Kirsiä kirjoittamaan aiheesta kirjan, jonka koko lumoava nimi on Lukupiiri: kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika.

Myöhemmin Kirsin Book Clubin ympärille syntyi samanniminen kirjablogi ja podcast. Blogin kautta olen tutustunut Kirsiin ja ilahduin suuresti, kun hän tarjosi kanssabloggaajalle luettavaksi upouutta kirjaansa. Kirja ilmestyi minun kannaltani hyvään saumaan: samoihin aikoihin kun sain kirjan luettavakseni, valmistauduimme työkaverini kanssa käynnistämään kirjaston lukupiirin remontti- ja koronataukojen jälkeen. Kirjasta saimme kaivattua tukea, sillä tauon jälkeen uudelleen aloittaminen hieman jännitti. 

Lukupiirissä Kirsi käy napakasti läpi lukupiirien historiaa ja kertoo myös oman piirinsä tarinan sekä itsestään lukijana. Kirjan vinkeillä kuka tahansa pystyy perustamaan oman lukupiirin. Kirjasta saa neuvot ryhmän kokoamiseen, paikkaan, tarjoiluihin ja kirjavalintaan. Lukupiirinsä avulla Kirsi on koonnut kirjaan myös houkuttelevia teemoittain järjestettyjä lukuvinkkilistoja. Lopussa on vielä runsaasti tilaa omille muistiinpanoille, jotta luettuihin lukupiirikirjoihin olisi helpompi palata.

Kirjassa on listattu kattava joukko kysymyksiä keskustelua herättelemään ja kuljettamaan. Työkaverini kanssa hyödynsimme näitä kysymyksiä (tai osaa niistä) ja esiteltyä lukupiiri-illan kulkua – ja kokoontumisessamme toissa päivänä testasimme rungon toimivaksi. Toki meillä on ennenkin ollut erilaisia runkoja, mutta nyt ilta oli helppo rakentaa valmiiksi ajatellun suunnitelman ympärille. 

Nappasimme kirjasta myös idean peukuttaa luettu kirja tapaamisen lopuksi. Osallistujat saavat arvioida kirjan näyttämällä peukkua ylös, alas tai jättämällä sen välimuotoon semi. Peukutus toimii tapaamisen päättävänä rituaalina. Meillä toissaillan kirjana oli Doris Lessingin Ruoho laulaa, jolle peukku nousi ylös 12 kertaa ja semi-arvioita tuli neljä. Ei siis yhtään peukkua alas Lessingin esikoiselle! 

Lukupiiri sai minut muistelemaan lukupiirejä, joihin olen kuulunut tai joita olen vetänyt. Kavereiden kanssa opiskeluaikana pidetty lukupiiri sammui elämäntilanteiden muuttuessa, mutta sittemmin olen ilokseni päässyt työssäni kirjastossa pyörittämään monenlaisia lukupiirejä. 

Eräässä lukupiirissä meillä oli aina puolen vuoden ajan jokin teemamaa, joka määritteli kirjavalintoja. Seikkailimme ainakin Espanjassa, Ranskassa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Haastavan lukemisen lukupiirissä selätimme yhteistuumin James Joycen Ulysseksen vuodessa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei puolitoista vuotta. Raskaiden klassikoiden lukemisessa lukupiirin vetoapu oli korvaamatonta, ja keskusteluista on jäänyt ihania muistoja. Ulysses-urakasta kirjoitin tässä blogijutussa.

Tämänhetkinen lukupiirimme kokoontuu kirjastotalo Fyyrissä, ja luemme erilaisia kirjallisuuspalkintoja saaneita teoksia eri vuosikymmeniltä. Aloitimme siis Lessingillä, ja seuraavassa tapaamisessamme keskustelemme Anne Tylerin Pulitzer-palkitusta romaanista Hengitysharjoituksia. Samalla teemalla jatkamme syys- ja kevätkauden, sitten on taas aika hautoa uutta. 

Kirjaston lukupiirit poikkeavat hieman kaveriporukoiden piireistä, koska työntekijät toimivat selkeästi järjestäjinä ja aikatauluttajina. Tapaamisten myötä sielläkin tullaan tutuiksi, ja korostamme sitä, että me vetäjät emme ole opettajia tai asiantuntijoita, vaan kanssalukijoita. Kokoontumisissa oppii aina jotakin uutta ja saa uusia näkökulmia käsiteltyyn kirjaan.

Kirsin Book Club tapaa valita kirjansa demokraattisesti. Kirjaston lukupiireissäkin kirjavalinnoista voidaan keskustella yhdessä, mutta vetämissäni lukupiireissä osallistujat ovat tykänneet siitä, että ovat saaneet valmiin kirjalistan. Sen tekeminen onkin yksi hauskimpia työtehtäviä! Luettaviksi kirjoiksi meillä valikoituu usein vähän vanhempia teoksia, koska uutuuksissa on melkoiset varausjonot. Periaatteena kun on, että kirjaston lukupiirin kirja täytyy saada kirjastosta.

Kirsin Book Club kokoontuu vuoroin jäsentensä kotona, jolloin emännöintivuorokin vaihtuu. Kirsi korostaa, että tarkoitus ei ole pröystäillä tarjoiluilla, sillä kirja ja keskustelu ovat keskiössä. Kirjaston lukupiirien kohdalla tarjoilut rajoittuvat yleensä kahvi- tai teekupposeen. Kirjastossakin poikkeus vahvistaa säännön, sillä olihan Proust-taivalta juhlistettava lehmuksenkukkateellä ja Madeleine-leivoksilla – kun Joycen Ulysses oli luettu, järjestimme nyyttikestit.

Kirjaston maskotti Veikko-pöllö
vieraili viimeisessä Proust-tapaamisessamme.

Lukupiiri kuuluu jokaisen lukupiiriä vetävän tai lukupiiriä suunnittelevan kirjahyllyyn. Toki kirja kannattaa lukea, vaikka ei halajaisi lukupiirin vetäjäksi – se avaa innostavasti sitä kirjoista keskustelemisen elämää muuttavaa taikaa, jonka perässä kannattaa suunnata vaikka kirjaston avoimeen lukupiiriin!

Helmet 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Vihan ja sukusalaisuuksien jäljillä – Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kansi: Sigge Eklund.

Nemo 2020. 277 s.
Alkuteos: Bränn alla mina brev (2018).
Suomentaja: Jaana Nikula.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalainen Alex Schulman on noussut kotimaassaan yhdeksi tunnetuimmista nykykirjailijoista. Myös podcast-juontajana tunnettu Schulman on käsitellyt romaaneissaan lähipiiriään: kirjat kertovat äidistä, isästä, vaimosta. Schulmanin kolmesta aiemmasta kirjasta on suomennettu vain Unohda minut, joka kertoo Schulmanin äidin alkoholismista ja sen vaikutuksista perheeseen.

Schulmanin kirjat ovat herättäneet erityistä mielenkiintoa mediassa, koska hänen on niin kutsuttu toisen polven julkkis: kirjailijan perheenjäsenet ovat julkisuudessa monella tapaa esillä olleita persoonia, niin hänen isänsä Allan ja äitinsä Lisette kuin vaimonsa Amanda. Kaikki he ovat saaneet oman kirjansa, ja nyt keskiöön pääsee Alexin isoäiti Karin, jonka kuva on kirjan kannessa.

Polta nämä kirjeet on kirjailijan tutkimusmatka omaan sukuunsa ja sen pimeisiin kohtiin. Nyt keski-ikäinen Alex on kahden lapsen isä, joka yhtäkkiä ymmärtää vaimonsa ja lapsiensa pelkäävän häntä. Hän ei ole koskaan lyönyt perheenjäseniään, mutta raivo ottaa välillä vallan. Huomio kouraisee syvältä ja saa kysymään, mistä hänen hallitsemattomat tunteenpurkauksensa johtuvat.

Kun terapeutti kehottaa Alexia hahmottelemaan omaa sukupuutaan ja sukulaisten keskinäisiä välejä, kaava alkaa kirkastua: vihanpito ja raivoaminen ovat äidinpuoleiselle suvulle ominaista käytöstä ja sen alullepanija näyttää olevan Alexin isoisä, Sven Stolpe.

Kirja etenee kolmessa aikatasossa. Nykyhetken Alex tekee selvitystyötä ja yhdistelee asioita. 1980-luvulle sijoittuvat luvut kuvaavat pikku-Alexin kokemuksia isovanhempien luona. Mummolassa vapaa-aikaa viettänyt poika tiesi tarkkaan, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä, jotta isoisä ei raivostuisi. Pahinta oli parkuminen, se oli ehdottomasti kielletty. Isoisä paukutti patteria kävelykepillään, kun halusi isoäidin paikalle. Isoäiti totteli säpsähdellen.

1930-luvun taso avaa kohtalokasta kolmiodraamaa, jonka osallisina ovat Alexin isovanhemmat ja Olof Lagercrantz. Kesä kirjailijoille tarkoitetussa täyshoitolassa saa kielletyn rakkauden roihahtamaan isoäiti Karinin ja Olofin välillä. Vaaran tuntu on käsin kosketeltavaa, eikä dramaattisilta käänteiltä vältytä. Alex on löytänyt vihan alkulähteelle.

Stolpen ja Lagercrantzin vihanpito jatkui heidän kuolemaansa saakka. Koska he molemmat olivat kirjailijoita ja kirjallisuuskriitikkoja, heidän tulikivenkatkuista sananvaihtoaan saattoi seurata lehtien palstoilta. Molemmilla keskeinen, läpi tuotannon toistuva motiivi on Karin. Lagercrantz kuvaa teoksissaan elämänsä rakkautta ruusuna, aviomiehen teksteissä nainen on aina paatunut petturi, syntinen ja likainen olento.

Mutta minkälainen oli nainen, joka inspiroi kahta merkittävää kirjailijaa vuosikymmenet? On selvää, että Karin on moniulotteisempi kuin hänelle tarjotut madonnan ja huoran roolit. Schulman tekee isoäidistään ja hänen ratkaisuistaan oman tulkintansa, joka pohjautuu lukuisiin päiväkirjoihin ja kirjeisiin.

Schulman kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Niinkin perinteinen tarina-asetelma kuin kolmiodraama imaisee mukaansa – vaikka lopputuloksen tietää ennalta. Schulman antaa äänen vuosikymmeniä vaiennetulle isoäidille.

Helmet 2020: 42. Kirjassa on isovanhempia.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.