Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Mikko Räty: Borealia

Yhdestoista luukku tuo palan kesää talven keskelle. Luin Mikko Rädyn esikoiskokoelman Borealia ensimmäistä kertaa osana lukumaratonia kesäkuussa. Nyt kesäinen kuva ja kirjan uudelleenluku muistuttavat kiireettömästä kesäpäivästä ja ihanasta lukukuplasta, johon sulkeuduin vuorokaudeksi.

Onneksi Borealia löytyy omasta hyllystäni, sillä tähän halusin palata.

Kokoelma lainaa rakenteensa luonnontieteelliseltä museolta. Liikkeelle lähdetään neuvonnasta, sitten päädytään luusaliin, hyönteissaliin ja niin edelleen. Nisäkässalista poimin otteen:

Yhä ruusut kukkivat talvisissa puutarhoissa, korkeavyötäröiset housut palaavat ja tennissukkasandaalit, eikä kukaan tunnu ymmärtävän miksi. Mistä sisäsyntyinen totalitarismin kaipuu, halu tulla käskytettäväksi?

Kukinta talvella on yhtä hämmästyttävää kuin muoti-ilmiöt, jotka tuntuvat toisessa ajassa käsittämättömiltä. Muodilla on omat lakinsa, aivan kuten luonnolla. Myös poliittiset ilmiöt toistuvat, vaikka kuinka ajatellaan, että ei koskaan enää. Kehitys on syklistä, ei aina etenevää.

Ruusu ja talvi sopivat huonosti yhteen ainakin Suomessa, mutta talvipuutarhan lämpö sallii kukinnan ihmeen myös talvella. Myöhäinen kukkija voi toki jäätyä sijoilleen talven tullessa, jäädä väriläiskäksi vaalenevaan maisemaan.

Oman puutarhani talventörröttäjissä ei ole väriloistoa, mutta sitkeästi ne kurottelevat hangesta ja muistuttavat kesän kasvukaudesta, menneestä ja tulevasta.


Mikko Räty: Borealia. Tammi 2022. 78 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Laura Lyytinen.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Sopivampaa työelämää etsimässä – Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä

Kansi: Hilla Semeri.

Onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella? Tätä kysymystä Aurora Airaskorpi palastelee ja tarkastelee kirjassaan Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä?

Kirjassa on vahva omaelämäkerrallinen taso, sillä Airaskorpi irtisanoutui palkkatyöstään luovana johtajana alkuvuodesta 2021 ja siirtyi itsensätyöllistäjäksi. Kirjassa mukana on myös muiden oravanpyörästä hypänneiden haastatteluja ja tutkimustietoa.

Airaskorven kirja toimi minulle vertaistukena, kun mieleni askarteli elämänmuutoksen parissa. Olen suunnitellut erilaisia yrityskuvioita vuosien varrella, ja opiskelin myös yrittäjän ammattitutkinnon pohdintojeni tueksi. Kirjastotyö kuitenkin veti, ensin pätkästä toiseen ja sitten useamman vuoden ajan vakituisessa työsuhteessa.

Kaiken piti olla hyvin: tähän olin panostanut, tätä olin opiskellut, tätä tuki myös luku- ja kirjasomeharrastukseni. Toisin kuitenkin kävi, ja päätökseen viimeisen sanan sanoi korvani. Olen jokusen vuoden sairastanut Ménièren tautia, joka aiheuttaa muun muassa huimauskohtauksia ja heikentää kuuloa ja jonka keskeinen hoito on säännöllinen ja rauhallinen elämä. Kirjaston vuorotyö ja meteli veivät minut tänä keväänä niin huonoon kuntoon, että oli pakko lähteä. 

Huhtikuuhun päättyi kirjastourani, ja tästedes olen yrittäjä. Tekstipaja Valo tarjoaa tekstinhuolto- ja kirjoituspalveluja ja ottaa nyt ensi askeleitaan myös somessa. Jännittävää, pelottavaa – ja niin siistiä!

Airaskorvelta opin, että kuulun vastedes vähemmistöön, sillä noin seitsemän prosenttia työvoimasta on yksinyrittäjiä. Mutta yrittäjien kokonaisuutta tarkasteltaessa suhde on aivan toinen: kaikista yrityksistä 68 prosenttia on yksinyrittäjiä.

Airaskorpi käy läpi mielikuvia, joita yrittäjyyteen liitetään. Ahkeruus ja riskinottokyky, kyllä, mutta yrittäminen nähdään myös epävarmana ja epämääräisenä. Näin minäkin suunnitelmia rustaillessani ajattelin. Onko minulla rohkeutta ryhtyä johonkin vielä kovin hahmottomaan hommaan? Olin toki joutunut huomaamaan, ettei perinteinen palkkatyökään poista epävarmuuksia, vaan tuo eteen määräaikaisia työsuhteita ja muutosneuvotteluita.

Yhteiskunnassamme arvostetaan perinteisesti vakaata ja vakituista työsuhdetta, sitä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Jokin muu kuin kahdeksan tuntia työtä päivässä poikkeaa normista, se on erilaista ja vähän erikoista. Se on jotakin, mitä tarvitsee perustella. Aluksi luonnollisesti myös itselleen.

Kirja oli minulle keskustelukumppani, koska muutoksen kynnyksellä kävin läpi samoja keloja kuin Airaskorpi: Olenko hullu, kun edes mietin lähtemistä? Moni varmasti vaihtaisi kanssani mieluusti paikkaa, miksen osaa nauttia asemastani? Olenko epäonnistuja, jos luovun vakityöstä?

Irtautumisia palkkatyöstä tehdään monesta syystä. Halutaan kenties elää omien arvojen mukaista elämää, halutaan ehkä vapautta ajasta ja paikasta.

Vapauden tavoittelijat ovat kuitenkin jollain tasolla aistineet oman ajan hallitsemisen tarjoamat hyödyt ja päättäneet pyrkiä niitä kohti. Ihminen tietää sisimmässään olevansa parempi työntekijä, puoliso, vanhempi ja ystävä silloin, kun elämässä on aikaa ja rauhaa.

Minun syyni lähteä ja hypätä kumpuavat omasta terveydestäni ja kietoutuvat juuri aikaan. Yrittäjäksi ryhtyminen ei poista sairauttani, tämän kanssa on elettävä loppuelämä, mutta elämisestä tulee huomattavasti helpompaa, kun voin päättää omasta ajankäytöstäni ja tekemisen rytmistä. Jos on huono päivä, voin levätä enemmän. Jos on virtaa illalla tai sunnuntaina, voin työskennellä silloin. 

Airaskorpi kirjoittaa, että usein siirtymä palkkatyöstä yrittäjyyteen tulkitaan yritykseksi downshiftata, mutta työmäärät saattavat olla jopa suuremmat kuin palkollisena. Minäkään en hae yrittäjyydeltä vapautta tehdä vähemmän, vaan vapautta tehdä silloin kun minulla on paras. Bonuksena tulee se, että voin myös valita paikan, jossa työtä teen, koska työt kulkevat läppärillä. 

Kuukausi irtisanomispaperin allekirjoittamisen jälkeen tuntuu päivä päivältä vahvemmin siltä, että lähteminen oli oikea päätös. Kaiken epävarmuuden keskellä olen optimistinen realisti: Tekstipajasta voi kehittyä hyvä juttu, mutta jos tämä ei tuo leipää pöytään, suuntimaa on tarkistettava. Parasta kaikessa on se, että vointini on jo selvästi kohentunut. Ja joka aamu olen innoissani siitä, että saan kehittää yritystäni minua eniten kiinnostavien asioiden, kielen ja kirjoittamisen, ympärille. Airaskorpi toteaa:

Jos on tunnistanut, minkä parissa haluaa viettää aikaansa tai jopa lopun elämäänsä, on onnekas. Niin onnekas, että olisi suorastaan tyhmää olla hakeutumatta sitä kohti.

Alun kysymykseen siitä, onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella, vastaisin kirjan kuunneltuani, että se voi olla ja monelle se sitä myös on. Jatkossakin otan lukulistalleni yrittäjyyteen liittyviä kirjoja, koska janoan muiden vapauden tavoittelijoiden kokemuksia.

Vertaistukea olen hakenut myös podcasteista. Laura Nuotion ja Elina Helmikosken Elämäni yrittäjänä -podcastissa pohdittiin yrittäjäksi ryhtymistä ja kysyttiin, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Joutua takaisin palkkatöihin. Näinhän se on. Säästöt syötyinä toki, mutta sittenkin voin etsiä minulle ja terveydelleni paremmin sopivan pestin. 

Helmet 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.


Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä. S&S 2022. 302 s. Kuuntelin äänikirjana BookBeatista.

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki

Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Runokirjajoulukalenterin luukku 22 tuo kesän talven keskelle ja proosan tuulahduksen runojen joukkoon.

Kuvasin Eeva Åkerbladin Huolenpitoja-esikoisteoksen kesällä porealtaan luona, siitä kesäiset tunnelmat. Kylpylämaailmaan sijoittuva teos on ajatonta luettavaa, sanatoriossa kun voi viihtyä yhtä hyvin talvella.

Huolenpitoja kolkuttelee genrerajoja. Alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä sijoittaa teoksen jonnekin runon ja proosan välimaastoon. Kirjastossa (ainakin meillä) se on luokiteltu romaaneihin ja asiasanoista löytyy sellainen kuin ’runoromaanit’.

Tässä päivän otos, yhden sivun sisältö teoksen loppupuolelta:

Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.

Teoksessa on paljon tällaisia aforismin kaltaisia katkelmia, mutta kokonaisuudesta hahmottuu silti tarina. Päähenkilö matkustaa junalla vuoristokylpylään ja on valmistautunut rentoutumaan. Hän maksaa siitä, ja odotukset ovat sen mukaiset. Tarkoitus on päästää irti huolista ja tulla huolehdituksi. 

Suorituskeskeisessä maailmassa lepääminen on kumouksellista toimintaa. Tekstiote pohtii irti päästämisen rinnalla sitä, mihin aika riittää. Vaikka pitkää elämää usein tavoitellaan, ei tehokkainkaan ihminen sentään voi elää itseään pidempään. Ja elämä voi loppua aiemmin, jos aina vain höyryää hellittämättä. Mihin rajallinen aikansa kannattaisi käyttää?

Åkerbladin kieli ja ajatukset poreilevat kuin kuumavesilähde. Jokainen sana on mietitty ja sopii vanhahtavan sanatorion henkeen. Kieli taipuu, muovautuu, elää. Taitossa on ilmaa, tiloja tulkinnoille.

Koska nyt ei ole tarjolla pilettiä junaan, joka veisi maagiseen vuoristohoitolaan tohveliaamiaisten äärelle, otan hengähdystaukoni joululoman muodossa kotioloissa. Varaan aikaa levolle, ulkoilulle, kirjoittamiselle, ystäville, kirjoille.

S&S 2022. 106 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Elina Warsta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Aino Krohn: Mustarastas on minunkin nimeni

Runokirjajoulukalenterissa raotetaan jo yhdeksättätoista luukkua. Sieltä löytyy Aino Krohnin runokokoelma Mustarastas on minunkin nimeni.

Krohnin tänä vuonna ilmestyneen esikoiskokoelman alaotsikko on Havaintoja muistamisesta, unohtamisesta, ajasta ja ihmisestä.

Aiheiden kirjosta tartun muistamiseen:

Silminnäkijän havainto on aina epätarkka
me keksimme itsellemme muistoja
kirjoitamme historiaan omat totuutemme.

Epäilemättä olen elänyt.

Saatan olla itseni mielikuvitusystävä

ajalta, jolloin ääriviivani jatkuvasti muuttuivat

tai tekaistu alibi, joka kerrotaan

kerta kerralta eri tavalla.

Täsmällistä tietoa minusta ei ole
mutta sateen ääni
ja koiran kostea turkki
on totta.

Ensimmäisen säkeistön ajatuksiin on helppo yhtyä. Jokainen havainnoi tilanteita omasta näkökulmastaan, omien tietojensa ja ominaisuuksiensa kautta. Arjessa usein huomaa, miten jo kahden ihmisen kokemus voi poiketa toisistaan, saati sitten muistot vuosien päästä.

Joulukalenterissa kun ollaan, jaan yhden lapsuuden joulumuiston. Seison lapsuudenkodin ikkunassa, hypistelen ikkunanpieleen kiinnitettyä valosarjaa ja yritän nähdä vilauksen joulupukista pihatiellä. Epäilen, että odotan väärän ikkunan ääressä. Mitä jos pukki tuleekin toisesta suunnasta? On musta joulu, ja vatsassa kutittelee.

En voi olla varma, kuinka todenperäinen muistoni on. Muistan ehkä valokuvien perusteella, muistan osasia minulle kerrotuista tarinoista. Joulut kenties sekoittuvat keskenään. Runokin tuo ilmi muistamiseen liittyvän epävarmuuden. Muistot ovat petollisia, mutta silti muistajalleen totta.

Runossa kun oma minuus ja muistot ovat hataria, tukeudutaan konkreettisiin aistihavaintoihin. Lapsuuden joulusta mieleen nousee napakka ääni, koputus. Ja juuri silloin olenkin tarkistamassa tilannetta toisessa ikkunassa! Kipitän ovelle, jonka takana on lahjasäkki. Tontut ovat jättäneet lahjat ovelle, koska pukin reki ei päässyt perille asti.

Muiden muistoissa olin tuolloin pettynyt, mutta oma muistijälkeni kertoo, että olin helpottunut, sillä olin jo liian vanha uskomaan joulupukkiin.

Basam Books 2022. 75 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: Nolo Design Factory Oy.
Kannen kuva: Hannu Hyrske.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Sanni Purhonen: Jos vain muuttuisin toiseksi

Tänään vietetään Lucian päivää, eikä joulukalenteria ilman Luciaa!

Lucia tuo lämpöä ja valoa tutun Santa Lucia -laulun säestyksellä keskelle pimeintä talvea. Lucioita kruunataan ja kulkueita seurataan eri puolilla Suomea.

Runokirjajoulukalenterin kolmannessatoista luukussa Sanni Purhonen päivittää Lucian legendan tähän päivään. Lucialla on väkivaltainen historia, johon Purhosen runo tarttuu:

kun mies ei lakannut vainoamasta
eikä poliisikaan tehnyt mitään

Lucia alkoi ensin välttää yksin kulkemista pimeillä kujilla
ei kohta enää uskaltanut käydä lähikaupassa
ja pelkäsi lopulta patterin narinaa kotonaan

sitten Lucia
tiedättehän

puhkaisi silmänsä keittiösaksilla
ja pisti päähänsä palavan kynttilän
steariini valui pitkin kasvoja

ainahan se oli vähän tasapainoton

nyt Lucia on kotiutettu
ja erottaa toisella silmällä jotain muotoja

se on katsellut kuvastoista koboltinsinistä silmäproteesia

Tuntemamme Lucia-perinne yhdistelee kansanperinnettä ja legendoja, jotka ovat saaneet alkunsa noin vuonna 200 Italiasta. Runossa uskontoon kohdistunut vaino on kääntynyt parisuhdevainoksi, jossa apua ei saa ja ahdistus ajaa hurjaan tekoon. Legendan Lucia repi silmät päästään, mutta runossa itsensä satuttamiseen on modernit välineet. Luciaa pidetään sokeiden suojeluspyhimyksenä.

Runon Lucia ei kärsi neitsyenä marttyyrikuolemaa, vaan jää henkiin. Hänen tragediastaan kerrotaan värikästä tarinaa, vähän kuin huhupuheena. Herää kysymys: satuttiko hän itseään vai oliko syyllinen sittenkin vainoaja? Syytä tapahtuneeseen etsitään kyllä mieluusti uhrista.

Lucia-versiointi löytyy Purhosen kokoelmasta Not in my backyard -osiosta: epämiellyttäviltä ilmiöiltä halutaan sulkea silmät.

Tänään Helsingin Tuomiokirkossa kruunataan Suomen Lucia, ja käynnissä on Folkhälsanin hyväntekeväisyyskeräys, josta saatavat varat käytetään lapsiperheiden auttamiseen. Varoilla esimerkiksi järjestetään perheille leirejä, jotka tarjoavat hengähdystauon arjen haasteista.

WSOY 2022. 91 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella

Yhdennestätoista luukusta loikkaa esiin Silja Järventaustan runokokoelma Iltapäivä isolla kirjaimella, jonka runoyhdistys Nihil Interit valitsi vuoden 2022 parhaaksi runoteokseksi.

Järventaustan kuudes kokoelma on merkitysten leikkiä, ympäristön havainnointia, vuodenaikoja. Talvessakin piipahdetaan, mutta säkeet tulvivat ennen kaikkea kevättä – näitä runoja olisikin ihana lukea kevään korvalla.

Tutkaani tarttuu Elämä seisaaltaan -jakson aloitusruno, josta tässä kaksi ensimmäistä säettä:

Maailma pulahtaa ja on.

Hengitän ulospäin. Hengitän piikkipuihin, pikkujouluun päin.
Hengitän kaksiooni päin, yksiöön. Nostan sen kantta ylöspäin ja
kurkistan sen sisälle kuin niin kuin tai vieri vieressä oleviin.
Tuolla on hyvä olla. Tuolla tuolilla istuu joku. Tuolilla istuu
jokin.

Runossa maailmaa katsotaan kuin nukketaloa ulkopuolelta. Jos omaa elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolisen silmin, voisi nähdä asiat erilaisissa mittasuhteissa.

Ensimmäisestä säkeistöstä löydän meneillään olevia kriisejä. Maailma pulahtelee hyisiin vesiin, sen pää käy jo pinnan alla, mutta vielä se sinnittelee. Se on, enkä juuri nyt voi sille mitään, kuten runon jatko ehdottaa. Voin vain hengittää. Hengittää sisään, hengittää ulos.

Järventaustan runo taluttaa minua kohti hyväksymistä. Maailman tilan, oman elämäni, oman itseni. Nämä ovat tämänhetkiset olosuhteet, näiden kanssa eletään. Kun faktat tunnistaa, voi yrittää muuttaa sen, minkä voi.

Hengitys jatkuu, vaikka en aina kykenisi joogamatolle hengittelemään tai pikkujouluihin hengähtämään, koska huimaukseni päätti niin. Kun raotan lumikuorman alla natisevaa kattoa, näen, että täällä on se joku ja se jokin ja täällä on hyvä olla, vaikka hoipertelen.

Teos 2022. 89 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Camilla Pentti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Hannu Salama: Puu balladin haudalla

Runoa ja musiikkia! Niitä kajahtaa ilmoille Jean Sibeliuksen päivän eli suomalaisen musiikin päivän luukusta.

Hannu Salaman runodebyytistä Puu balladin haudalla vuodelta 1963 saatiin tänä vuonna uusintapainos – ja jos vain kotoa löytyy toimiva CD-soitin, voi kokoelmaa kuunnella kirjan mukana tulevalta levyltä. Levyllä Salama lukee runojaan, ja Hepa Halmeen, Livia Schweizerin ja Arttu Tolosen musiikki luo taustat ja välit.

Salaman aikansa kohukirja Juhannustanssit toi kirjailijalle jumalanpilkkasyytteen muutamaa vuotta tämän runoteoksen jälkeen. Kuuluisan keskikesän juhlan kuvauksen tavoin tässäkin ilotellaan pöytäviinalla ja monista runoista voi lukea eroottista latausta. Kuuluu myös kaikuja vankileireiltä ja holokaustista.

Kokoelmassa törmäsin runosukellukseni tähän mennessä hämmentävimpään säkeeseen: "taivas roikkuu kuin pureskeltu kivespussi verisen poron haaroperistä". Nykylukijan silmään tosin pistää terävämmin n-sana, joka vilahtaa eräässä runossa.

Viehätyin Salaman tyyliin elollistaa luontoa ja esineitä:

lamppu
kuorineen mädäntynyt
heittokelpoinen
nuokkuu pensaitten neliössä

vaarallisen nurmikon laidalla
jätekori nurmen värinen
suu hörössä
tietää täyttyvänsä

autonvalojen ja puitten äpärät
syntyvät ja soveliaaseen
työnnetään pimeyteen

Muutamilla sanoilla Salama maalaa mielikuvitusta ruokkivan runomaiseman. Arkisista asioista tulee mystisiä ja kiinnostavia, kun niihin yhdistetään yllätyksellisiä ominaisuuksia. Lamppu nuokkuu, jätekorilla on suu ja tietoisuus.

Lukijalle avautuu tulkinnan paikkoja: Mikä tekee nurmikosta vaarallisen? Onko se kuoppa, liukkaus vai maa-ampiaisen pesä? Korsien seassa luikerteleva käärme?

Viimeisessä säkeistössä autonvalojen ja puitten kohtaamisesta syntyy aviottomia lapsia – varjoja? – jotka katoavat taas pimeyteen. Leikkisään, oivaltavaan runoon puolestaan syntyy lisätaso huilumusiikista.

Luukun runokirjakuvaan antoi valoa pihalamppu, ei siis vielä mädäntynyt, mutta tällä hetkellä lumikuormansa alla raskaasti nuokkuva.

Aviador 2022 (1. p. 1963 Otava). 52 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Juhana Lauronen-Karlsson.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katja Seutu: Kesannoida, säkenöidä

Seitsemännessä luukussa sädehtii Katja Seudun neljäs runokokoelma Kesannoida, säkenöidä. Sen monet runot vievät talvisiin tunnelmiin: ensilumi on laskeutunut varpujen päälle, villahousut ulottuvat polviin ja esitellään tuura, jolla rikotaan jäätä. Ajatuksia nousee luontosuhteesta ja menneistä ajoista.

Lunta on tuprutellut viime päivinä, mikä vaikutti valintaani:

Sitten satoi lunta ja pakastui.
Satoi paljon enemmän kuin
tuuman eli 2,54 senttimetriä.
Puhuimme, että nyt jää lumen alle kaivo,
ja lumi jäätyy pian, eikä kantta saa enää
helposti auki ja että tulee
lukuisia muitakin ongelmia.
Painoi, kun olimme väärässä paikassa
ja elämä kuluu ja päivät vähenevät.
Aamulla kinoksessa oli pieni poika ja se kysyi,
keitä olemme. Jäi vastaamatta.
Satoi niin että lasit helisivät.

Lunta on runossa tullut niin runsaasti, että se aiheuttaa jo harmia. Liika lumi korostaa ongelmia: ollaan väärässä paikassa, elämä hupenee. Ehkä runon puhuja kaipaa lämpimään, missä lumi ei jäädy ja peitä kaivoja. Tai ainakin ympäristöön, missä lumi ei vaikeuta elämää.

Runossa on paljon arvoituksellista. Ollaanko maalla vai kaupungissa? Jäätyvä kaivo ei ole ainakaan keskikaupungilla asuvan ongelma. Lumessa seisova poika taas voisi kuvastaa kaupungin kiireistä elämää: toisia tunneta nimeltä eikä tule vastattua edes lapsen uteluun. Runosta voi lukea myös muutosta. Ensin hiertää lumi taajaman ulkopuolella, sitten nähdään kaupunkielämän varjopuolia.

Jokaisella taitaa olla omat määreensä sille, mikä olisi sopiva määrä lunta. Minulle se on sellainen, että pelloille pääsee hiihtämään, saan tehdä lumitöitä. Miehelleni riittäisi vähempi, ehkä juuri tuuman verran.

Koira puolestaan rakastaa lumikasoja ja kinoksia, joita kaivella ja haistella. Harmia tosin tuottavat tassuihin pikkupakkasella kertyvät lumipaakut. Kaikessa on puolensa.

Runossa lunta sataa lopulta niin vimmaisesti, että lasit helisevät. Lumimyrskyä en toivo, mutta lähipäivien lumiennusteiden toteutumista kyllä.

WSOY 2022. 62 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Martti Ruokonen.

Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Elämän iltapäivässä – Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 283 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.

Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen:

Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedä, etten pääse perääntymään. 

Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea, kun itsekin kirjoitan. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle kirja oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.

Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle. Pysähtymistä todella tarvitaan, sillä nainen on aina tehnyt kaikkea vimmalla, suorittamisen maku suussa. Lastenhoidosssa hän pyrki täydelliseen läsnäoloon, lasten harrastukset olivat koko perheen projekti. Omaan työhönsä hän on niin ikään suhtautunut aina intohimolla. Edelleen hän on armoton itselleen ja liikkuu, vaikka ei jaksaisi. Itseään kohtaan on vaikea tuntea samaa armollisuutta kuin ystäviään.

Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Nainen joutuu jättämään hyvästit sukumökille, joka menee myyntin. Jäähyväisreissu tarjoaa tilaa käydä läpi lapsuuden muistoja ja tavaroita. 

Keski-ikäisenä tanssijana nainen joutuu luopumaan myös vetreästä kehostaan. Se kuivuu eikä enää jaksa ja pysty kaikkeen samaan kuin nuorempana. Vaikka nainen suree kehonsa muutosta, keho kantaa myös arvokkaita muistoja menneestä. Ei vähiten raskauksista, synnytyksistä, äidillisestä huolenpidosta, sillä nainen kokee roolinsa suurperheen äitinä tärkeimmäkseen. Keholliseen luopumiseen linkittyy tietyllä tavalla lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet? Äidin suojeluvaisto ei lakkaa olemasta, vaikka lapset aikuistuvat, mutta suhde muuttuu. 

Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Viihdyin Brotheruksen pohdintojen äärellä, sillä löysin niistä jälleen tunnistettavaa, lohtuakin. Vääjämättä minuakin lähestyvä keski-ikä on ehkä luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa. 

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2022. 238 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

Lyhyesti kahdesta merikirjasta: Koti ja Meren muisti

Karin Erlandssonin ja Petra Rautiaisen uutuuskirjoissa meri on kiinteä osa yksittäisen ihmisen ja yhteisön elämää, se ottaa ja antaa. Meri on koti, se mahdollistaa asumisen rakkaassa ympäristössä. Meri kantaa historiaa, se muistaa ja sillä on ihmistä syvempää viisautta. Koti ja Meren muisti sopivat mainiosti Kirjoja ulapalta -haasteeseen.

Karin Erlandsson: Koti

S&S 2022. 287 s. Lainasin kirjastosta.

Alkuteos: Hem. Suom. Katariina Kallio.  

Karin Erlandssonin Koti yllätti minut muodollaan. Ahvenanmaalaisten historiaa 800-luvulta nykyaikaan valottava romaani ei ollutkaan paksu ja tiivis järkäle, vaan alle 300-sivuinen ja ilmavasti taitettu. Kymmenestä tarinasta koostuva teos on mosaiikkimainen ja helppolukuinen.

Maailmanmeno on muuttunut vuosisatojen varrella, mutta moni seikka on säilynyt: ahvenanmaalaiset saavat elinkeinonsa pitkälti merestä ja merenkulusta, ja kotiin odottamaan jäävän osa on raskas. Kaikki eivät palaa, jotkut palaavat muuttuneina. Ikiaikaisen kalastuksen rinnalle ovat tulleet työt auto- ja matkustajalautoilla.

Uteliasta lukijaa lämmittää kirjan lopun lähdeluettelo ja listaus siitä, mihin historiallisiin faktoihin mikäkin novellimainen tarina pohjaa.

Helmet 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

* * *

Petra Rautiainen: Meren muisti

Otava 2022. 207 s. Lainasin kirjastosta.

Petra Rautiaisen Meren muisti on vetävä toisinkoinen ihmisen ja luonnon suhteesta, perhesalaisuuksista ja ilmastonmuutoksesta.

Eletään 1980-lukua, ja kotiseudulleen Norjan Ruijaan palaava amerikkalaistunut Aapa on mukana luomassa öljynporauksen menestystarinaa dokumentin käsikirjoittajana. Onnettomuudet ja ilmastoseuraukset häivytetään.

Todellisuus ei koostu faktoista – se koostuu tarinoista.

Kotiinpaluu pakottaa Aapan kohtaamaan oman menneisyytensä, johon kuuluu hänet kasvattanut, nyt kuolemaa tekevä ämmi eli isoäiti. Aapan perhe on kveenejä eli Ruijaan muuttaneita suomalaisia.

Kotikylässä maisemaa hallitsee suuri valaan luuranko, joka liittyy Aapan vuosikymmeniä sitten kuolleeseen äitiin ja salaperäiseen onnettomuuteen. Tarinan jännite rakentuu pitkälti menneisyyden selvittämisen ympärille. Aapalla on arpensa syystä, jota oluen kittaaminenkaan ei saa unohtamaan.


Helmet 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Kolme timanttista uutuutta: esikoinen, toisinkoinen ja uran päätös

Olen lukenut syksyn uutuuksia hurjaa vauhtia, eikä syyskiireiltä tahdo jäädä aikaa bloggaamiselle. Kirjaston eräpäivät jo vaanivat kulman takana, joten puran luettujen mutta bloggaamattomien kirjojen sumaa lyhytarvioilla. Näistä kolmesta kyllä voisi kirjoittaa vaikka kuinka laveat jutut, niin hurmaava kolmikko luettavakseni peräjälkeen sattui!

Lautapalttoon kansi: Elina Warsta.
Omien kuvien kansi: Laura Lyytinen.
Taikurin tyttärien kansi: Tuuli Juusela. 

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala 2022. 227 s. Lainasin kirjastosta.

Anna Englundin esikoisromaanissa Lautapalttoo eletään vuotta 1931 Kokkolassa. Torpan pihapiirissä on arkkuverstas, jossa Elena ompelee arkkujen pehmukkeet ja reunukset, miehensä Ilmari rakentaa arkut. Samaa taloa asuttaa myös Ilmarin äiti, joka pääsee tarinassa ääneen omalla murteellaan ja avaa omia salaisuuksiaan ja sisällissodan vaikutuksia perheeseen.

Kun verstaaseen astuu sisään Lydia, Elenan maailma nyrjähtää uuteen asentoon. Elenan ja Lydian välille kehkeytyy romanssi, joka vie Elenan seikkailuun Helsingissä. Tuohon aikaan homoseksuaalisuus oli rikos, ja vihjekin siitä johti vakaviin seurauksiin. Miten Elenan ja Lydian rakkaustarinan käy?

Kuolema on tarinassa vahvasti läsnä, vainajia ulosveisataan ja anopillakin on omat arkkulaudat jo nojaamassa puunrunkoon. Kuoleman läheisyydestä huolimatta toivo elää vahvana. Rakkauteen pitää tarttua, kun sen kohtaa, rakkaus ei voi olla väärin. 

Helmet-lukuhaaste 2022: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

* * *

Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret

Otava 2022. 267 s. Lainasin kirjastosta.

Emmi Pesosen toinen romaani Taikurin tyttäret kieppuu toden ja illuusion rajamailla ja pitää lukijan otteessaan. Linda ja Magda ovat sisarukset, jotka etääntyvät toisistaan vanhempien eron myötä. Linda jää hypnoosia harjoittavan isän hoteisiin, pikkusisko Magdan äiti vie mukanaan. Molemmat kipuilevat eroa tavallaan.

1970-luvulta nykypäivään ulottuvassa tarinassa perheen vaiheita setvii jälkipolvi eli Lindan tytär Indra. Näkökulma on vuoroin Indran, Lindan ja Magdan, ja samat tapahtumat saavat useita valotuksia. Perhesalaisuudet nousevat pintaan – mitkä muistoista ovat tosia?

Helmet-lukuhaaste 2022: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

* * *

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Tammi 2022. 164 s.

Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat olisi hänen kirjailijanuransa viimeinen teos. Päätöksen pitävyys jää nähtäväksi, mutta minulle kirja on Jaloseen tutustumisen alkusysäys. Joskus täytyy aloittaa lopusta.

Omat kuvat kertaa Jalosen vaiheita ja kirjoittajahistoriaa, käy läpi muistoja ja sitä, miten kirjojen päähenkilöt heijastelevat kirjailijan elämää, jokainen tavallaan. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin – –. Kirjailija on sijainen.”

Omat kuvat on kirjoittamista pohtivalle ajatusten aarreaitta, ja Jalosen romaanituotantoa tuntevalle varmasti myös. Minulta varmasti meni paljon pohdinnoista ohi, koska en tunne Jalosen teoksia. Mutta tilanne on kirjaston avulla helposti korjattavissa, ensimmäisen lukulistalle pääsee Jalosen Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus! 

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

Kajakeilla halki saariston – Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Kansi: Tuomo Parikka.

Nemo 2022. 377 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää Itämeripäivää! Osuvampaa päivää tästä kirjasta kirjoittamiselle saa hakea, sillä Kunttujen melontaseikkailu tuo Itämeren lähelle.

Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat kesällä 2020 Salosta Poriin – siis yli tuhannen kilometrin matkan halki Saaristomeren ja Ahvenanmaan ympäri. Seitsemän viikon ajan kajakeissa kulki kaikki tarvittava teltoista juomaveteen ja vaatteista muistiinpanovälineisiin.

Tyrskyt huuhtovat kajakkeja ja melojia, karu saaristoluonto piirtyy lukijan silmien eteen. Luonnollisesti myös meremme huono tila tulee selväksi, luontokadosta lukeminen kylmää. On umpeenkasvanutta ruovikkoa, sinileväpuuroa.

Idean matkalleen Kuntut saivat Pentti Linkolalta. Linkola toteutti vastaavan reissun perheensä kanssa soutuveneellä 1970-luvulla. Kuntut ehtivät tavata Linkolan matkansa suunnitteluvaiheessa, mutta keväällä 2020 menehtynyt luonnonsuojelija ja ornitologi ei ehtinyt nähdä matkansa toisintoa.

Melontaretki noudattelee mahdollisimman tarkkaan Linkolan reittiä, ja Kuntut pyrkivät laskemaan linnut samoilta luodoilta kuin Linkola. Matka ei siis ole mikään selviytymisseikkailu, vaikka se sellaisenkin piirteitä saa loukkaantumisten ja hätärantautumisten myötä, vaan linnuston tilaa kartoittava tutkimusmatka. Miksi jokin laji taantuu, miksi jokin menestyy? Selitys löytyy usein ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.

Linkolan hengessä tehty matka keskittyy ymmärrettävästi luontoon ja pääosaa näytteleviin lintuihin. Melojien tunnoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Luin kirjan kesällä saaressa, ja se herätteli tarkkaamaan saaremme lintuja uusin silmin. Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka saaristomökkeilijänä sainkin korvilleni kirjoittajilta. Heiltä ei ymmärrystä kaltaiselleni moottoriveneellä liikkuvalle löydy.

Helmet 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Klassikkohaaste #15 – Gertrude Stein: Pariisi Ranska

Kansi: Satu Ketola.

Aviador 2022. 117 s.

Alkuteos: Paris France (1940).
Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kirjabloggaajien perinteinen Klassikkopostausten päivä on aina heinäkuun viimeinen, mutta tyypilliseen tapaani vetkuttelin kirjavalinnan kanssa. Viimein haastepäivän aattona kirjastolainojen pinosta löytyi kiinnostava pienoisromaanin mittainen muistelma, ja Aviadorin kustantama, vastasuomennettu Gertrude Steinin klassikko Pariisi Ranska pelasti laiskan lomalaisen pinteestä.

Törmäsin Gertrude Steinin nimeen oikeastaan jo keväällä, kun etsin taustatietoa Hemingway-lukupiiriä varten. Hemingway viihtyi Pariisissa Steinin kirjallisessa salongissa ja Steinin ympärillä pyöri monia muitakin myöhemmin kuuluisiksi ponnahtaneita. Mielenkiintoni heräsi. Kuka oikein oli Stein, joka keräsi Pariisissa ympärilleen joukon taiteilijoita?

Gertrude Stein (1874–1946) syntyi varakkaaseen juutalaissukuun Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa. Hän asui Pariisissa ensin lapsuudessaan ja sitten aikuisiällä vuodesta 1902 lähtien vakituisesti. Tässä vuonna 1940 ilmestyneessä lyhytmuistelmassaan Stein pohtii ja kommentoi ranskalaisten elämäntyyliä ja ominaispiirteitä erityisesti pääkaupunki Pariisissa. 

Kirjassa on suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe, joka ohjasi ainakin minun havaintojani lukijana. Sutinen perustelee käännösvalintojaan ja kielellisiä ratkaisujaan, kuten vaillinaista pilkutusta, joka noudattelee Steinin omaperäistä pilkkujen käyttöä. Voi olla, että ilman esipuhetta en olisi saanut kirjasta näinkään paljon irti. 

Steinin huomiot ovat paikoitellen hauskoja ja varmasti aikaansa kuvaavia. Hän hämmästelee ruokapöydän teräviä veitsiä ja kevyitä haarukoita ja ranskalaisten tapaa pitää poliittiset kantansa ja kirjeensä omana tietonaan. Ranskalaisten fyysisessä olemuksessa vankat jalat ja laihat kädet vievät Steinin huomion.

Stein pallottelee ajatuksia esimerkiksi sodasta ja muodista. Muoti on kaikessa lukuun ottamatta sotaa mutta sota luo muotia. Hän kuvailee monisanaisesti ranskalaisten muodikkuutta ja esittää, että lyhyiden hameiden yleistyminen alkoi Pariisista keskuslämmityksen ansiosta. 

Muodikkuuden lisäksi Stein löytää ranskalaisista loogisuutta. Erityistä kansakunnalle on Steinin mukaan myös rakkaus koiriin ja lapsiin. Mielenkiintoisesti hänen mukaansa lapsia ei juuri rangaista tai ojenneta, mikä poikkeaa omista mielikuvistani ranskalaisesta kasvatuksesta. He ovat alusta alkaen ranskalaisia ja se on loogista ja sivistynyttä ja heillä on muotitietoisuus ja täydellinen käsitys elämän tosiasioista. Omien kokemustensa lisäksi Stein päästää muidenkin näkemyksiä kirjansa sivuille, ja näistä kiinnostavaksi nousee pienen Helena-tytön kuvaus sota-ajasta.

Muutamaa valopilkkua lukuunottamatta Steinin teksti on poukkoilevaa ja puisevaa. En aivan päässyt sille kielelliselle taajuudelle, jota Sutinen esipuheessaan lupailee. Stein on kuitenkin sen verran kiehtova hahmo, että Steinin teos Alice B. Toklasin omaelämäkerta meni varaukseen kirjastosta. Se on kuulemma myöskin Pariisi-aiheinen muistelma. 

Koska Steinin nimi on nyt mielen päällä, ilahduin, kun bongasin Otavan syyskatalogista Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Elokuussa ilmestyvä historiallinen romaani sijoittuu Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin kotiin.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään kahdesti vuodessa, tammikuussa ja heinäkuussa, ja tällä kertaa haastetta emännöi Anki. Koontipostauksesta löydät linkkejä toisten bloggaajien klassikkojuttuihin.

 Helmet 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Luonnonvoimia ja mystiikkaa – Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

 

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 183 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä on avaukseni tämänvuotiseen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Kirja päätyi lukupinooni täysin nimen perusteella, joten luvassa oli yllättymistä pienoisromaanin verran.

Päähenkilö on biologi, joka matkustaa syrjäiseen kaupunkiin tekemään tutkimusta. Kaupunki on hankalasti vain lentoveneellä saavutettavissa, koska se sijaitsee kirjan nimen mukaisesti rakentunut meren ja tulivuoren välimaastoon. 

Mies tekee tutkimusmatkoja läheiseen viidakkoon ja kiinnostuu myös salaperäisistä luostarin raunioista. Hän kerää laboratorioonsa lajitelman eläimiä koekäyttöön ja tarkkailtaviksi ja raportoi työstään Akatemialle. Paikallinen opaspoika auttaa miestä, ja talon miehelle vuokrannut Martha pitää talon siistinä. Varhain vanhempansa menettänyt Maria alkaa viihtyä miehen seurassa.

Mies keskittyy maaeläimiin, sillä meri ei kuulu hänen toimeksiantoonsa, mutta meri pilkahtelee tekstissä siellä täällä. Ultramariininsinisenä ja toisinaan levästä punaisena välkkyvä meri houkuttelee, eritoten sen rannalla makaava rahtilaivan hylky:

Joskus öisellä rannalla kulkiessani kimaltava meri vetää minua vastustamattomasti puoleensa, ja vasta polvieni kastuessa huomaan kahlanneeni mereen. Silloin olen ollut näkevinäni laivanhylyn komentosillalta valoa, mutta se lienee vain kuun heijastusta – –

Realistinen, päiväkirjamuotoon puettu kerronta ottaa maagisia loikkia, kun mukaan saadaan mekaanisia kuoriaisia ja puhuva paviaani sekä viinin voimalla vieraalla kielellä puheliaaksi heittäytyvä munkki. Kun tapahtuu onnettomuuksia, miehen sivullisuus yhteisössä korostuu. Naakkojen parvi on epäilyttävän kiinnostunut miehen liikkeistä. 

Kaupungin sijainti avaa väyliä tulkinnoille. Kahden luonnonmahdin puristuksissa maaginen ja realistinen kohtaavat, samoin luonnontiede ja yliluonnollinen miehen elämässä. Luonnontieteilijämiehen mieleen hiipii epäilys: onko kaikki sittenkään tieteellä selitettävissä? Lukijan mielessä myllertää niin ikään: mikä on kuumehourailua, mikä unta, entä minkälainen olisi vain olemiseen keskittyvä iankaikkisuus? 

Enpä tosiaan arvannut, mitä Saloheimon pienoisromaanin kansien välistä löytyykään: aivan kuin Murakami kohtaisi Haahtelan! Mystistä, vähän vinksahtanutta, kiehtovaa –  ja runollisen napakassa muodossa.

Helmet 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.