Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 375.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
 |
| Kansi: tieto tekijästä kirjaston tarran alla. |
Nathan ja Timothy ovat seurakavereita NHL-joukkueessa. Timothy saapuu joukkueeseen menestyksekästä Nathania myöhemmin, ja Nathan opettaa tulokkaan tavoille. He pelaavat jäällä yhteen kuin unelma: Timothy veivaa ja syöttää, Nathan ampuu maaliin. Tulosta syntyy ja molempien tähti on nousussa. Kunnes yhdessä pelissä tapahtuu jotakin outoa. Timothy ei varaudu taklaukseen kuten yleensä, ja hänet paiskataan laitaan huonossa asennossa.
Taklauksen seurauksena 19-vuotias Timothy halvaantuu ja joutuu hoitokotiin. Neliraajahalvaantunut entinen kiekkolupaus ei haluaisi mitään niin paljon kuin että Nathan tulisi katsomaan häntä. Nathania ei kuitenkaan kuulu. Samaan aikaan kun Timothy makaa hoitolaitoksessa, katselee jääkiekkoa ruudulta ja käy toimintaterapiassa ja fysioterapiassa, Nathan lähtee päättömälle automatkalle sokean stripparin, Janetin, kanssa.
Mitä kohtalokkaassa pelitilanteessa oikein tapahtui ja miksi? Mitä kaverusten väleille on käynyt? Näiden kysymysten pohjalle rakentuu romaanin jännite, joka kantaa loppuun saakka. Lipson selvästi uskoo tarinaansa. Teksti etenee jouhevasti, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.
Etukäteen ihmettelin, miten ihmeessä jääkiekkomaailmaan sijoittuva romaani mahtaa kiinnostaa alkua pidemmälle. Sain jälleen huomata, että jos tarina on hyvä ja taitavasti rakennettu, se voi kertoa melkein mistä tahansa aiheesta, ja lukija on naulittu sen ääreen. Detroitissa ei loppujen lopuksi ole kyse jääkiekosta, vaan ystävyydestä, salaisuuksista ja särkyneistä unelmista.
Katri Lipson on paitsi kirjailija, myös lääkäri, joten halvaantuneen hoitoa ja muita lääketieteellisiä faktoja ainakaan ei tarvitse epäillä. Jääkiekon termistöstä en ole niin hyvin perillä, että voisin arvioida, miten Lipson sen kanssa suoriutuu. Kirjat osat ja luvut ovat englanninkielisiä. Lähes hämmennyin, kun edes tämä seikka ei ärsyttänyt. Yleensä olen sitä mieltä, että täytyy käyttää suomenkielistä sanaa, nimeä tai käsitettä, kun se on mahdollista, mutta englanninkieliset nimet sopivat Detroitin henkeen.
Luin Katri Lipsonin esikoisen, Kosmonautin, nelisen vuotta sitten, mutta se ei ollut minun kirjani. Nyt ihan poskia kuumottaa, kun luin tuon vanhan blogiarvioni — se on melkoinen teilaus. Ehkä olen viime aikoina tullut varovaisemmaksi, kun vanha teksti niin kuumottaa. Toisaalta tuo teksti on hyvä muistutus rehellisyydestä ja rohkeudesta. Blogi on minun lukupäiväkirjani, joten täällä voin kirjoittaa mielipiteeni kirjoista ketään kumartelematta. Hyvin perusteltuina tietenkin.
Kosmonautista jäi sen verran huono jälkimaku, että jätin Lipsonin toisen romaanin, Jäätelökauppiaan, lukematta. Nyt tuli kuitenkin aika tarkistaa näkökantaani, sillä Lipson ja hänen kirjansa alkoivat kiinnostaa uudelleen Helsinki Lit -festivaaleilla. Lipson keskusteli Tommi Kinnusen kanssa, ja Detroitia verrattiin Lopottiin. Samat ainekset, eri tavoin sommiteltuina. Olen niin Kinnusen kirjojen lumoissa, että jos jotakin kirjaa verrataan Neljäntienristeykseen tai Lopottiin, niin olihan se luettava.
Miten Detroit sitten vertautuu Lopottiin? Ensinnä molemmissa kirjoissa henkilöhahmoilla on fyysisiä rajoitteita, ja heidän kokemuksiaan on kuvattu uskottavan oloisesti. Detroitissa Timothy on halvaantunut ja Janet on sokea, kuten Lopotin Helena. Romaaneja yhdistää myös kuvaus haaveiden kaatumista. Kaikki näyttää jossakin kohtaa lupaavalta, edessä on loistava tulevaisuus, kunnes vastoinkäyminen muuttaa kaiken. Onnellista loppua ei siis ole Kinnusen eikä Lipsonin tarinoissa.
Detroit oli siis minulle positiivinen yllätys, jonka innoittamana taidan lukea jossakin vaiheessa myös Jäätelökauppiaan. Detroitiin on tutustuttu ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Piippuhyllyllä, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa.
