Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lipson Katri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lipson Katri. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. toukokuuta 2016

Katri Lipson: Detroit (2016)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 375.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Nathan ja Timothy ovat seurakavereita NHL-joukkueessa. Timothy saapuu joukkueeseen menestyksekästä Nathania myöhemmin, ja Nathan opettaa tulokkaan tavoille. He pelaavat jäällä yhteen kuin unelma: Timothy veivaa ja syöttää, Nathan ampuu maaliin. Tulosta syntyy ja molempien tähti on nousussa. Kunnes yhdessä pelissä tapahtuu jotakin outoa. Timothy ei varaudu taklaukseen kuten yleensä, ja hänet paiskataan laitaan huonossa asennossa.

Taklauksen seurauksena 19-vuotias Timothy halvaantuu ja joutuu hoitokotiin. Neliraajahalvaantunut entinen kiekkolupaus ei haluaisi mitään niin paljon kuin että Nathan tulisi katsomaan häntä. Nathania ei kuitenkaan kuulu. Samaan aikaan kun Timothy makaa hoitolaitoksessa, katselee jääkiekkoa ruudulta ja käy toimintaterapiassa ja fysioterapiassa, Nathan lähtee päättömälle automatkalle sokean stripparin, Janetin, kanssa.

Mitä kohtalokkaassa pelitilanteessa oikein tapahtui ja miksi? Mitä kaverusten väleille on käynyt? Näiden kysymysten pohjalle rakentuu romaanin jännite, joka kantaa loppuun saakka. Lipson selvästi uskoo tarinaansa. Teksti etenee jouhevasti, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Etukäteen ihmettelin, miten ihmeessä jääkiekkomaailmaan sijoittuva romaani mahtaa kiinnostaa alkua pidemmälle. Sain jälleen huomata, että jos tarina on hyvä ja taitavasti rakennettu, se voi kertoa melkein mistä tahansa aiheesta, ja lukija on naulittu sen ääreen. Detroitissa ei loppujen lopuksi ole kyse jääkiekosta, vaan ystävyydestä, salaisuuksista ja särkyneistä unelmista.

Katri Lipson on paitsi kirjailija, myös lääkäri, joten halvaantuneen hoitoa ja muita lääketieteellisiä faktoja ainakaan ei tarvitse epäillä. Jääkiekon termistöstä en ole niin hyvin perillä, että voisin arvioida, miten Lipson sen kanssa suoriutuu. Kirjat osat ja luvut ovat englanninkielisiä. Lähes hämmennyin, kun edes tämä seikka ei ärsyttänyt. Yleensä olen sitä mieltä, että täytyy käyttää suomenkielistä sanaa, nimeä tai käsitettä, kun se on mahdollista, mutta englanninkieliset nimet sopivat Detroitin henkeen.

Luin Katri Lipsonin esikoisen, Kosmonautin, nelisen vuotta sitten, mutta se ei ollut minun kirjani. Nyt ihan poskia kuumottaa, kun luin tuon vanhan blogiarvioni — se on melkoinen teilaus. Ehkä olen viime aikoina tullut varovaisemmaksi, kun vanha teksti niin kuumottaa. Toisaalta tuo teksti on hyvä muistutus rehellisyydestä ja rohkeudesta. Blogi on minun lukupäiväkirjani, joten täällä voin kirjoittaa mielipiteeni kirjoista ketään kumartelematta. Hyvin perusteltuina tietenkin.

Kosmonautista jäi sen verran huono jälkimaku, että jätin Lipsonin toisen romaanin, Jäätelökauppiaan, lukematta. Nyt tuli kuitenkin aika tarkistaa näkökantaani, sillä Lipson ja hänen kirjansa alkoivat kiinnostaa uudelleen Helsinki Lit -festivaaleilla. Lipson keskusteli Tommi Kinnusen kanssa, ja Detroitia verrattiin Lopottiin. Samat ainekset, eri tavoin sommiteltuina. Olen niin Kinnusen kirjojen lumoissa, että jos jotakin kirjaa verrataan Neljäntienristeykseen tai Lopottiin, niin olihan se luettava.

Miten Detroit sitten vertautuu Lopottiin? Ensinnä molemmissa kirjoissa henkilöhahmoilla on fyysisiä rajoitteita, ja heidän kokemuksiaan on kuvattu uskottavan oloisesti. Detroitissa Timothy on halvaantunut ja Janet on sokea, kuten Lopotin Helena. Romaaneja yhdistää myös kuvaus haaveiden kaatumista. Kaikki näyttää jossakin kohtaa lupaavalta, edessä on loistava tulevaisuus, kunnes vastoinkäyminen muuttaa kaiken. Onnellista loppua ei siis ole Kinnusen eikä Lipsonin tarinoissa.

Detroit oli siis minulle positiivinen yllätys, jonka innoittamana taidan lukea jossakin vaiheessa myös Jäätelökauppiaan. Detroitiin on tutustuttu ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Piippuhyllyllä, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 199.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko
Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...