Naistenviikon täysosuma – Miranda July: Nelinkontin

Kansi: Jenni Saari.

Naistenviikon terveiset saaresta! Miranda Julyn Nelinkontin osui mielenlaatuuni juuri nyt, tänä poikkeustilaksi muuttuneena kesänä (läheiset sairastavat), kun olen alkanut miettiä omaa lähestyvää keski-ikää (nelikymppisiin aikaa alle vuosi).

Nelinkontin alkaa siitä, kun 45-vuotias amerikkalainen taiteilijanainen raaskii juuri ja juuri jättää Sam-poikansa ja miehensä kotiin pariksi viikoksi ja lähtee ajamaan kohti New Yorkia. Se tarkoittaa koko laajan mantereen läpimatkaamista, tuhansia kilometrejä. Ehkä road trip olisi elämän käännekohta?

Kuvittelin jonkinlaista initaatioriitin tapaista etsikkomatkaa, johon liittyi luola, kalliojyrkänne, kristallikide ja ehkä labyrintti ja kultainen sormus.

Monenlaisten sattumien kautta nainen päätyy kuitenkin viettämään seuraavat viikot suurkaupungin sijaan läheisen pikkukaupungin motellissa.

Seuraa hulvattomia ja outoja juonenkäänteitä ja kohtaamisia. Yhdistelmästä Hertzin autovuokraamon nuori untuvaviiksinen mies ja motellihuone ei synny aivan sellaista keitosta kuin voisi kuvitella, vaan jotakin vielä kierteisempää.

Viikoilla motellissa on seurauksensa. Naisen elämästä tulee jonkinlainen tutkielma halusta, ystävyydestä, rakkaudesta, parisuhteista. Eikä vähiten (esi)vaihdevuosista ja naisen ikääntymisestä. Keski-ikä ja vaihdevuodet tuntuvat halkaisevan elämänjanan kahtia: ”Nyt himoni oli yhtäkkiä karkeaa ja sopimatonta.”

Nelinkontin yllätti ja ravisteli. Se herätti reaktioita, sai naurahtelemaan ääneen. Jonakin toisena hetkenä se olisi voinut olla minulle liikaa. July tuntuu kirjoittavan ilman jarruja, kehollisuus ja seksuaalisuus eivät jää rivien väleihin. Paikoitellen teksti on roisia.

Julyn lukemisen riemu perustuu siihen, että saa hätkähtää ja tunnistaa.

Naistenviikko päättyy tänään, ja näin kalkkiviivoilla osallistun Julyn kirjalla Tuijan järjestämään Naistenviikko-haasteeseen.

Miranda July: Nelinkontin. Alkuteos: All Fours. Suom. Hilkka Pekkarinen. Siltala 202. 429 s. Kansi: Jenni Saari.

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki

Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.

Elämän iltapäivässä – Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 283 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.

Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen:

Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedä, etten pääse perääntymään. 

Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea, kun itsekin kirjoitan. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle kirja oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.

Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle. Pysähtymistä todella tarvitaan, sillä nainen on aina tehnyt kaikkea vimmalla, suorittamisen maku suussa. Lastenhoidosssa hän pyrki täydelliseen läsnäoloon, lasten harrastukset olivat koko perheen projekti. Omaan työhönsä hän on niin ikään suhtautunut aina intohimolla. Edelleen hän on armoton itselleen ja liikkuu, vaikka ei jaksaisi. Itseään kohtaan on vaikea tuntea samaa armollisuutta kuin ystäviään.

Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Nainen joutuu jättämään hyvästit sukumökille, joka menee myyntin. Jäähyväisreissu tarjoaa tilaa käydä läpi lapsuuden muistoja ja tavaroita. 

Keski-ikäisenä tanssijana nainen joutuu luopumaan myös vetreästä kehostaan. Se kuivuu eikä enää jaksa ja pysty kaikkeen samaan kuin nuorempana. Vaikka nainen suree kehonsa muutosta, keho kantaa myös arvokkaita muistoja menneestä. Ei vähiten raskauksista, synnytyksistä, äidillisestä huolenpidosta, sillä nainen kokee roolinsa suurperheen äitinä tärkeimmäkseen. Keholliseen luopumiseen linkittyy tietyllä tavalla lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet? Äidin suojeluvaisto ei lakkaa olemasta, vaikka lapset aikuistuvat, mutta suhde muuttuu. 

Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Viihdyin Brotheruksen pohdintojen äärellä, sillä löysin niistä jälleen tunnistettavaa, lohtuakin. Vääjämättä minuakin lähestyvä keski-ikä on ehkä luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa. 

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.