Elo- ja syyskuussa luetut

Bloggaamattomat

Alkusyksystä olen lukenut kolme jollakin tapaa kirjoihin tai kirjallisuuteen liittyvää teosta, joista on ollut hankala kirjoittaa. Nyt on viimeinen hetki merkitä muistiin niistä edes muutama sananen, jotta ne eivät painuisi aivan unholaan.

Siltala 2015, 515 s. Kirjastosta.

Ensin on vuorossa Herman Kochin tuorein teos Naapuri (Geachte Heer M. Suom. Sanna van Leeuwen). Pidän hurjasti Kochin tavasta kirjoittaa ja tarkastella maailmaa:  Illallinen ja Lääkäri nostivat hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Niinpä olenkin hieman ihmeissäni siitä, että en ole saanut kirjoitettua Kochin uutukaisesta blogiin mitään.

Naapuri on taattua Kochia: siinä on omalaatuinen kertoja, salattu rikos ja uhkaava jännite. Kaikki kochilaiset elementit siis löytyvät, ja kirja käsittelee vieläpä minulle tärkeää aihepiiriä, kirjallisuutta, mutta silti näppäimistö ei laula.

Ehkä en edes yritä sen enempää selitellä, kun kirjan lukemisestakin on jo pari kuukautta aikaa. Kochin ainutlaatuinen ja jopa omahyväinen kertoja on vain koettava. Lukekaa.

Toinen kirja, joka on aiheuttanut lähes yhtä pahan kirjoitusjumin kuin Koch,  on Kaj Korkea-ahon syksyllä julkaistu Paha kirja (Onda boken. Suom. Laura Beck). 

Otava 2015, 317 s. Kirjastosta.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Kirjallisuustieteen opiskelija kiinnostuu kirjasta, josta haluttaisiin vaieta. Runokokoelmaan liittyy tukku salaisuuksia — voiko yksi kirja olla useiden kuolemien takana?

Kirjallisuusaihe yhdistettynä kauhutunnelmaan on omalaatuinen yhdistelmä. Korkea-aho kirjoittaa myös terävästi ajastamme: hän esimerkiksi käsittelee nuorten mielenterveysongelmia ja kuvaa opiskelijaelämän kiemuroita. Paha kirja on siis ladattu täyteen hyviä aineksia.

Korkea-ahon edellinen romaani Tummempaa tuolla puolen kuitenkin asetti riman melko korkealle, eikä Paha kirja ollut minusta yhtä loistokas kuin edeltäjänsä. En sanoisi, että tämä oli pettymys, mutta ei mitenkään erityinen elämyskään.

En voi olla mainitsematta noloa mokaa, joka varjosti lukukokemustani heti alusta alkaen: päähenkilön nimi on kirjoitettu takakannessa väärin. 

Kolmas kirjallisuusaiheesta ponnistava kirja on Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27. Suom. Kira Poutanen). Kirjan kirjoista ja lukemisesta voisi kuvitella uppoavan minuun ongelmitta, mutta näin ei tällä kertaa käynyt. 

Tammi 2014, 189 s. Kirjastosta.

Päähenkilö Guylain käyttää työkseen konetta, joka tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Makulointikone on helvetinkita, jonka hampaat ja vasarat tuhoavat kaiken. Joka päivä Guylainin onnistuu pihistää muutama paperiarkki nälkäisen koneen hampailta, ja näitä sattumanvaraisia tekstejä hän lukee aamuisin junassa kanssamatkustajille. Eräänä päivänä Guylain löytää junasta otteita tuntemattoman naisen päiväkirjasta, mikä muuttaa Guylainin elämän.

Kirjaa lukiessani muistelin toistuvasti reilu vuosi sitten lukemaani Bohumil Hrabalin Liian meluisa yksinäisyys -romaania. Se kertoi tarinan hyvin samankaltaisesta aiheesta, mutta erilaisin äänenpainoin. Lukija aamujunassa on kuin Hrabalin teos maustettuna Amélie- ja Sinulle on postia -elokuvilla. 

Lukija aamujunassa oli minulle lopulta liian hempeä ja hattarainen. Alku vielä menetteli, mutta kun tarinaan ympättiin sielunkumppanin etsintä, niin melkein jätin kirjan kesken. Arvatenkin kirjasta saisi irti syvempiä tasoja, mutta ärsytykseltäni en jaksa niitä kaivella. 

Blogatut

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015) 432 s.

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009) 971 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010) 683 s.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014) 11 t 40  min

John Williams: Stoner (1965) 306 s.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939) 299 s.

Elokuun koontipostaus jäi tekemättä, joten keräsin kahden edellisen kuukauden luetut tähän samaan juttuun. Kahdessa kuukaudessa luettujen ja blogattujen sivujen määrä kapusi minun mittapuussani hurjaksi: 3712 sivua. Äänikirja-aikaa kertyi 11 tuntia 40 minuuttia.

Tänään alkoi lokakuu, joka tuo tullessaan syksyn kirjallisen kohokohdan eli Helsingin kirjamessut. Luvassa on siis huumaavaa messutunnelmaa, kiehtovia kirjailijakohtaamisia ja luultavasti (liikaa) välttämättömiä kirjaostoksia...

Kirjavaa syksyn jatkoa!

Tammikuussa luettua

Viime vuonna en tällaisia kuukausikohtaisia listauksia tehnyt, koska se ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta: ehdin lukea vain pari kirjaa kuussa. Nyt ainakin yritän listata aina loppukuusta kuukauden luetut kirjat, koska näin saan edes lyhyesti sanottua jotakin teoksista, jotka olen lukenut mutta joista en ole muuten kirjoittanut blogissa. Kaikista kun ei tunnu irtoavan tekstiä, vaikka kirja olisi ollut hyväkin. Esimerkiksi kaikki kolme tammikuun bloggaamatonta olivat hyviä, Winman ja Itäranta jopa loistavia.

Bloggaamattomat:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (2012) (325 s.)

Alkuteos: When God Was a Rabbit. Suom. Aleksi Milonoff.

Mistä minulle: ostin uutena.

Tartuin kirjaan sen hulvattoman nimen vuoksi, ja tarina osoittautui paikoin juuri niin hykerryttäväksi kuin nimi antoi odottaa. Kertojana toimiva Elly varttuu lapsesta aikuiseksi ja samalla hänen kertojanäänensä aikuistuu. Ellyn perhe on omalaatuinen, ja keskeinen sija hänen elämässään on aina myös lapsuudenystävä Jenny Pennyllä, vaikka välimatkaa kertyisikin. Winman yhdistää huumorin raskaisiin aiheisiin, eikä kirja ensivaikutelmasta huolimatta ole lainkaan kepeä.

* * *

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (2012) (437 s.)

Alkuteos: Gräset är mörkare på andra sidan. Suom. Laura Beck.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Mieleeni jäivät toimiva kokonaisrakenne ja mielenkiintoiset henkilöhahmot. Korkea-aho tiputteli kutkuttavia yksityiskohtia pikkuhiljaa, mikä koukutti ainakin minut kirjan lukijaksi heti alusta lähtien. Jossakin vaiheessa ratkaisu hieman jo puudutti, kun jokainen luku päättyi arvattavan samankaltaisesti. Kirjassa yhdistyvät loistava henkilökuvaus, jännärimäiset piirteet ja fantasia.

* * *

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012) (267 s.)

Mistä minulle: lainaasin kirjastosta.

Scifikirjallisuus ei kuulu peruslukemistooni: taidan jopa hieman vierastaa scifiä ja fantasiaa. Itärannan kirja antoi kuitenkin aihetta kyseenalaistaa ennakkoluulojani ja oletuksiani, sillä Teemestarin kirja oli vaikuttava lukukokemus. Kirjaan on luotu kekseliäästi uskottava maailma. Viihdyin kyllä jo syksyllä Nälkäpelin parissa pelottavan hyvin. Nämä dystopiat ovat olleet viehättäviä ajatusleikkejä.





Blogatut

Taina Latvala: Välimatka (2012) (253 s.)

J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) (205 s.)

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008) (176 s.)

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012) (225 s.)

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003) (265 s.)

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa, joissa oli yhteensä 2153 sivua. Osan olin aloittanut jo joululomalla, mikä selittää minulle runsasta kuukausimäärää. En edes kuvittele pääseväni tällaisiin lukemiin alkaneen kevään kaikkina kuukausina. Tentteihin täytyy lukea vastaava sivumäärä helmi- ja maaliskuussa, joten nähtäväksi jää, miten lukuintoa riittää kaunon puolelle. Niin, ja aikaa, sillä töissäkin täytyy käydä.

Kaikki tammikuussa lukemani kirjailijat olivat minulle ennestään tuntemattomia. Tavallaan harmittaa, että en saanut aikaiseksi kirjoittaa Korkea-ahosta, Winmanista ja Itärannasta. Varsinkin kun kaksi viimeksi mainittua ovat esikoiskirjailijoita, joille soisin mahdollisimman paljon näkyvyyttä. Nämä esikoiset ovat kaikki suht uusia, joten kirjoittaminen takkusi osittain siksi, että niitä on käsitelty ja vatkattu jo niin paljon, että kyllästyttää.

Kuva: tammi.fi

Kuukauden kirjailijalöytö oli ehdottomasti Paul Auster! Hotkaisin heti Talvipäiväkirjan perään Oraakkeliyön ja vakaasti aion lukea tältä nerokkaalta kirjailijalta lisää vielä lähiaikoina. Otan mieluusti vastaan suosituksia siitä, minkä Austerin seuraavaksi kirjastosta kotiin nappaisin!

Toivottavasti kirjavuoteni jatkuisi yhtä monipuolisena kuin sen ensimmäinen kuukausi oli: sekoitus uutta ja vanhempaa, kotimaista ja ulkomaista, tuttua ja vähän vieraampaa.

(Muokattu 1.2.2013: Korkea-aho ei ole esikoiskirjailija)