Kolme timanttista uutuutta: esikoinen, toisinkoinen ja uran päätös

Olen lukenut syksyn uutuuksia hurjaa vauhtia, eikä syyskiireiltä tahdo jäädä aikaa bloggaamiselle. Kirjaston eräpäivät jo vaanivat kulman takana, joten puran luettujen mutta bloggaamattomien kirjojen sumaa lyhytarvioilla. Näistä kolmesta kyllä voisi kirjoittaa vaikka kuinka laveat jutut, niin hurmaava kolmikko luettavakseni peräjälkeen sattui!

Lautapalttoon kansi: Elina Warsta.
Omien kuvien kansi: Laura Lyytinen.
Taikurin tyttärien kansi: Tuuli Juusela. 

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala 2022. 227 s. Lainasin kirjastosta.

Anna Englundin esikoisromaanissa Lautapalttoo eletään vuotta 1931 Kokkolassa. Torpan pihapiirissä on arkkuverstas, jossa Elena ompelee arkkujen pehmukkeet ja reunukset, miehensä Ilmari rakentaa arkut. Samaa taloa asuttaa myös Ilmarin äiti, joka pääsee tarinassa ääneen omalla murteellaan ja avaa omia salaisuuksiaan ja sisällissodan vaikutuksia perheeseen.

Kun verstaaseen astuu sisään Lydia, Elenan maailma nyrjähtää uuteen asentoon. Elenan ja Lydian välille kehkeytyy romanssi, joka vie Elenan seikkailuun Helsingissä. Tuohon aikaan homoseksuaalisuus oli rikos, ja vihjekin siitä johti vakaviin seurauksiin. Miten Elenan ja Lydian rakkaustarinan käy?

Kuolema on tarinassa vahvasti läsnä, vainajia ulosveisataan ja anopillakin on omat arkkulaudat jo nojaamassa puunrunkoon. Kuoleman läheisyydestä huolimatta toivo elää vahvana. Rakkauteen pitää tarttua, kun sen kohtaa, rakkaus ei voi olla väärin. 

Helmet-lukuhaaste 2022: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

* * *

Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret

Otava 2022. 267 s. Lainasin kirjastosta.

Emmi Pesosen toinen romaani Taikurin tyttäret kieppuu toden ja illuusion rajamailla ja pitää lukijan otteessaan. Linda ja Magda ovat sisarukset, jotka etääntyvät toisistaan vanhempien eron myötä. Linda jää hypnoosia harjoittavan isän hoteisiin, pikkusisko Magdan äiti vie mukanaan. Molemmat kipuilevat eroa tavallaan.

1970-luvulta nykypäivään ulottuvassa tarinassa perheen vaiheita setvii jälkipolvi eli Lindan tytär Indra. Näkökulma on vuoroin Indran, Lindan ja Magdan, ja samat tapahtumat saavat useita valotuksia. Perhesalaisuudet nousevat pintaan – mitkä muistoista ovat tosia?

Helmet-lukuhaaste 2022: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

* * *

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Tammi 2022. 164 s.

Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat olisi hänen kirjailijanuransa viimeinen teos. Päätöksen pitävyys jää nähtäväksi, mutta minulle kirja on Jaloseen tutustumisen alkusysäys. Joskus täytyy aloittaa lopusta.

Omat kuvat kertaa Jalosen vaiheita ja kirjoittajahistoriaa, käy läpi muistoja ja sitä, miten kirjojen päähenkilöt heijastelevat kirjailijan elämää, jokainen tavallaan. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin – –. Kirjailija on sijainen.”

Omat kuvat on kirjoittamista pohtivalle ajatusten aarreaitta, ja Jalosen romaanituotantoa tuntevalle varmasti myös. Minulta varmasti meni paljon pohdinnoista ohi, koska en tunne Jalosen teoksia. Mutta tilanne on kirjaston avulla helposti korjattavissa, ensimmäisen lukulistalle pääsee Jalosen Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus! 

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Lauantain lyhärit: Yhden illan kirjoja

Alkutalven aikana luettavakseni on päätynyt useampi kirja, jotka olen hotkaissut yhden illan aikana. Nopea lukija voi toki lukea vaikka monisataasivuisen romaanin yhdessä illassa, mutta siitä ei ole nyt kyse. Alla esittelemäni muistelmat ja satu ovat tavallisen lukijan luettavissa yhdessä illassa – ja vieläpä ilman kiirettä. 

Kilven, Pääskysaaren ja Somersalon teoksista voisi kenties löytää muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin pituuden, mutta tällä kertaa nimeän kaikkia yhdistäväksi tekijäksi suppeahkon sivumäärän. Kolmikon kaksi ensimmäistä kirjaa olen postannut Instaan jo aiemmin.

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.
WSOY 2021. 78 s. Lainasin kirjastosta.

Rakastin Eeva Kilven kahta edellistä muistelukirjaa, Punaista muistikirjaa ja Sinistä muistikirjaa. Nyt kolmikkoa täydentämään on ilmestynyt Valkoinen muistikirja, joka jatkaa muistikirjojen sarjaa samalla aforistisella tyylillä ja tarkalla katseella.

Valkoisen muistikirjan merkinnät ovat loppuvuodelta 1999. Vuonna 1928 syntynyt kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Kilpi kirjaa havaintoja ympärillään olevista ihmisistä, heidän mielipiteistään, maailmanmenosta ja omista tuntemuksistaan. Eletään vielä markka-aikaa, ja Putin on vasta nousemassa valtaan. Tekniset laitteet veivät jo tuolloin liikaa ihmisen huomiota.

Kilpi suree kaksi vuotta aiemmin kuollutta poikaansa, eikä suru äidinkään kuolemasta ole vielä hellittänyt, saati sodan muistot. Mieleen nousee Han Kangin Valkoinen kirja, jossa myös suru saa valkoisen värin.

Iloa elämään tuovat lapsenlapset, eläimet ja rakastettu, jonka kanssa käyty fyysinen kohtaaminen vaatii iänmukaisen toipumisajan.

Minähän alan olla jo pelastunut miehiltä tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.

Kilpi kirjoittaa terävästi arkisista huomioistaan, joissa on koko elämän kirjo rakkaudesta kuolemaan, surusta toivoon.

Kun en kuollutkaan,
on jatkettava rakastamista,
on jatkettava huolen kantamista,
on jatkettava muuttamista.

Helmet 2021 -haasteessa kirja sopii minulla kohtaan 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi, koska minäkin tykkään kirjata muistikirjaani arkisia havaintoja. 

* * * 

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Kansi: Piia Aho.
Otava 2021. 207 s. Arvostelukappale.

Mielen maantiede on Jenni Pääskysaaren huumorin sävyttämä lapsuus- ja nuoruusmuistelo, jonka miljöönä on vantaalainen lähiö Korso.

Nuorten vanhempien snagari-rakkaudesta syntyy ihan onnellinen perhe, ja perheen esikoinen, hyvin kirjailijan kaltainen vuonna 1975 syntynyt tyttö, toimii kirjan minäkertojana.

Kertoja käy läpi discot, ihastumiset, oudot opettajat, ekat kännit, hitaasti kasvavat rinnat. Kasaria kun eletään, on kajalia, otsatukan etuheitot ja pullollinen lakkaa. KISS vie nuoren tytön sydämen.

Lukijalle välittyy teatteriharrastuksen tärkeys, ulkopuolisuuden tunne riparilla ja se, miten raastavaa on erota rakkaasta ystävästä. Nuoruuden kokemuksissa on paljon samastuttavaa, vaikka oman nuoruutensa olisikin elänyt eri vuosikymmenellä ja eri miljöössä.

Kirja saa naurahtelemaan, sillä Pääskysaari katsoo nuorta itseään ja tämän kasvuiän kriisejä pilke silmäkulmassa. Välillä on kuitenkin vakavoiduttava, kun kuvaan tulee väkivaltaa ja turvattomuutta.

Kirja on yhden illan lukutrippi Pääskysaaren varmasti värittämään lapsuuteen ja nuoruuteen, jota lukiessa muistuvat mieleen oma lapsuudenlähiö (joka sijaitsi kertojan parjaamassa Espoossa), koulukaverit ja toilailut.

Helmet 2021: 19. Kirjassa leikitään.

* * * 

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Kansi: Onni Mansnerus.
WSOY:n äänikirja vuodelta 2017. BookBeat.
Lukija: Seela Sella. Kesto 3 t 56 min.
 

Joulun alla tonttupuuhien lomassa kuuntelin yhtenä iltana Somersalon satuklassikon Mestaritontun seikkailut Seela Sellan lukemana. Voi olla, että olen kuullut tai lukenut tämän vuonna 1919 ilmestyneen sadun joskus lapsena, mutta muistikuvia tarinasta minulla ei ollut.

Päähenkilö on 900-vuotias Mestaritonttu, joka kohteluunsa suivaantuneena lähtee Satumaasta ja päätyy vaiheikkaaseen seikkailuun. Hän ajautuu pelastamaan kuninkaantytärtä haltioiden kynsistä ja prinsessaa Ahdin valtakunnasta. 

Seikkailunsa aikana Mestaritonttu kohtaa muun muassa noitia, lohikäärmeen, merenneitoja ja kuninkaanpojan, ja tapahtumat vyöryvät Kyöpelinvuorelta merenväen maailmaan. Milloin ratsastetaan luudilla, milloin sukelletaan aaltojen syvyyksiin. Apuna on näkymättömyyden takaava hämäränhuntu ja erilaisia taikakaluja.

Somersalon loihtimaa tarinaa tähditti varsinainen satuhahmojen kavalkadi, ja se yllätti minut vauhdikkuudellaan. Saduille tyypilliseen tapaan mukana on hyvän ja pahan taistelua, taikuutta ja neitojen pelastamista. Luontokuvaukset ovat kauniita.

Seela Sella lukee sadun ilmeikkäästi hahmojen repliikkeihin eläytyen. Alussa olin tästä vähän hämilläni, koska olen tottunut äänikirjoissa neutraaliin luetaan. Satuun tällainen hahmoihin eläytyminen kuitenkin sopii, ainoastaan lukijan niiskautukset ja nielaisut hieman häiritsivät.

Mestaritontun seikkailut on itsenäinen jatko-osa Päivikin satu -teokselle.

Helmet 2021: 42. Satukirja.

Kohti Helsingin kirjamessuja – Kallio, Kekkonen & Valkama

Helsingin kirjamessut alkavat huomenna! Miten ihanaa, että suuri kirjamessutapahtuma on jälleen välivuoden jälkeen mahdollinen. Olen menossa messuille ainakin torstaina, ja jos vain jaksamista riittää, niin piipahdan kirjakuplassa useampana päivänä. Tällä kertaa en akkreditoitunut messubloggaajaksi, vaan menen ihan tavan tallaajana hyörimään.

Alle koostin kolme lyhytarviota uutuuskirjoista – samainen kolmikko toimii myös tärppilistana messuille, koska näistä kiehtovista kirjoista syntyy varmasti meheviä keskusteluja messulavoilla! 

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Otava 2021. 267 s. Arvostelukappale.

Alkuvuodesta 1942 Beata palaa perheensä kanssa neuvostomiehityksen päätyttyä Hangon-kotiinsa, jossa näkyvät valloittajien jäljet. Irvokkaina. Mukanaan Beatalla on myös avioton lapsi, eikä nainen muutenkaan piittaa ajan normeista. Beata tekee kuten sydän sanoo, myös silloin kun sotavangin katse vie huomion. 

Beatan ja neuvostovangin välissä on vankileirin aita ja kielimuuri, mutta rakkaushan ei tunne rajoja. Mustikanvarvut rahisevat korvissa, ja loppukesän tummenevat illat ovat rakastavaisten puolella. Salaiset tapaamiset tarkoittavat hengenvaaraa, mutta intohimo vie voiton järjestä. Kielletty rakkaus on kaunista, lihallista, epävarmaa.

Katja Kallion uutuuskirjassa yhdistyvät sodan karuus ja kaihoisa rakkaus. Runollinen kieli ja herkät luontokuvaukset luovat kontrastia sota-ajan rumuuksille. Kirja teki suuren vaikutuksen, joten Kallion aiempi Hanko-romaani Säkenöivät hetket on lisättävä lukulistalle. Se kertoo Beatan perheen vaiheista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Helmet 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Katja Kallio kertoo kirjastaan torstaina 28.10. klo 16.30–17 Töölö-lavalla, ja lisäksi hän vetää Venla Hiidensalon kanssa samana päivänä samalla lavalla Faktaa fiktiossa fiktiota faktassa -keskustelua klo 18–18.30.

* * *

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Kansi: Elina Warsta.
Siltala 2021. 211 s. Lainasin kirjastosta.

Helena on teini-ikäinen, kun hänen äitinsä kuolee. Helena pukeutuu hautajaisissa punaiseen mekkoon, joka huutaa julki sitä vääryyttä, että tytär joutuu varttumaan aikuiseksi ilman äitiään. Äidin muistoa ja surua ei saa siivottua pois, vaikka kaikki äidin tavarat olisivatkin jo poissa näkösältä.

Minäkertoja-Helena pysähtyy elämänsä merkittäviin kohtiin. Nykyhetken lomassa käydään lapsuusmuistoissa, joissa äiti lepäsi paljon ja käyttäytyi eri tavalla kuin toiset äidit. Äidillä on sairaus, mutta äiti ei ole sairas. Äidin mielenterveysongelmat värittävät lapsuusmuistoja, ja vaikuttavat siihen, millainen Helenasta kasvaa, millaisia suhteita solmii, millaiseen ammattiin hakeutuu.

Helenan elämäntarina on samalla eheä ja aukkoinen. Lapsuuden muistikuvat ovat fragmentteja, niissä jokaisessa on jotakin sellaista, mikä on saanut juuri kyseisen kohtauksen painumaan muistin sopukoihin. Elämän varrella koetut asiat muodostavat jatkumon, vaikka ne olisivat kuinka satunnaisia tai ajallisesti etäisiä. Helenan tarinassa muistot keskustelevat nykyhetken kanssa.

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti ja hiotusti painavista asioista. Turun kirjamessujen haastattelussa Kekkonen totesi loppukaneettina, ettei ole mikään lörpöttelyn ystävä – tämä napakkaa ilmaisua arvostava lukija kiittää hymyillen!

Helmet 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa.

Helmi Kekkonen esiintyy Töölö-lavalla perjantaina 29.10. klo 15–15.30.

* * *

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kansi: Martti Ruokonen.
WSOY 2021. 556 s. Lainasin kirjastosta.

 

Vilja ajautuu selvittelemään perheensä menneisyyttä ja salaisuuksia, kun hän löytää isänsä jäämistöstä pinon kirjeitä, jotka on allekirjoittanut salaperäinen Margot. Viljan perhe asui isän työn vuoksi useita vuosia DDR:ssä Itä-Berliinissä 1980-luvulla, ja vanhemmat erosivat Suomeen palaamisen jälkeen. 

Miksi perhe hajosi? Miksi asiasta ei puhuta? Miten Margot kytkeytyy tähän kaikkeen? Vilja janoaa vastauksia, vaikka alkaa vaikuttaa siltä, että ne paljastavat jotakin ikävää isästä. Vilja kun oli aina isän tyttö. Tukenaan Viljalla on puoliso Saga, jonka tytär Hertta herättää Viljan pohtimaan omaa äitisuhdettaan.

Maailmanhistorian vaiheet heijastuvat romaanihenkilöiden elämään. Viljan vanhempien parisuhde vertautuu reaalisosialismiin: kulissit pysyvät pitkään kasassa, vaikka taustalla kuohuu. Lopulta ei tarvita  kuin yksi lausunto televisiossa ja yksi näky puistossa, niin rakennelmat romahtavat. Ihmisten välillä on muureja, joista jotkin tuntuvat olevan yhtä vahvaa tekoa kuin Berliinin muuri. 

Nautin Valkaman kerronnasta, se on eläväistä ja kuvailevaa. Jonkin verran tallusteluja ja tassutteluja olisi voinut karsia, sillä ne pistivät silmään, kun kirjaa luki yhtä soittoa. Mutta muuten en olisi ottanut muhkeasta lukupaketista mitään pois, vaikka ranteet olivatkin kovilla. Toivotan kirjalle ja kirjailijalle menestystä syksyn esikoiskirjakisassa!

Helmet 2021: 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä.

Valkamaa pääsee kuulemaan messuilla torstaina 28.10. klo 12–12.30 Töölö-lavalla ja lauantaina klo 13.30–14 Esplanadi-lavalla.

Lauantain lyhärit: Claes Anderssoniin tutustumassa

Claes Andersson on minulle lapsuusvuosien kulttuuriministeri ja samalla kadulla asunut herrasmies, joka kävelyillään askelsi mietteliäästi. Anderssonin ministerin pestin vuoksi luulin pitkään, että ministerillä tulee olla jonkinlainen kosketus oman ministeriönsä alaan. Nykypäivänä tuntuu utopialta, että meillä olisi kulttuuriministerinä kirjailija, runoilija ja jazzmuusikko. Todellisuus on jotakin muuta.

Andersson tunnetaan kirjoittajana ehkä parhaiten runoistaan, mutta mahtuu hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa myös romaaneja ja tietokirjoja. Aloitin tutustumisen kirjoittamisoppaasta, joka johdatti eteenpäin. 

Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus

Kansi: Petri Kovács.
Kirjapaja 2002. 162 s. 
Lainasin kirjastosta. 

Kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ovat vieneet monien kirjoittamisoppaiden äärelle, ja Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus on yksi näistä. Kirja oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo luvattoman kauan, kunnes vihdoin päätin kokeilla sen lukemista ennen palautusta. Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

Andersson osoittaa kirjansa vertaisilleen. Hän käy läpi hyvän tekstin ominaisuuksia ja kirjoitusvinkkejä paikoin omakohtaisten kokemusten kautta. Andersson kertoo, miten hänestä tuli kirjoittaja. Miten taivalta avittivat tädin lukemat Topeliuksen sadut  ja miten ratkaiseva oli André Giden romaani Ellei vehnänjyvä kuole. Ja monet muut seikat. Kirjoittajaksi ei ole yhtä ja selkeää polkua, mutta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi voivat sysätä kohti kirjoittajuutta. Kaikista keskeisintä on sisäinen motivaatio – pitää olla jotakin sanottavaa ja tarve sanoa se.

Kirjoittamisessa on sisäisen halun lisäksi opittavia asioita, joita Andersson myös perkaa. Esimerkiksi hän kehottaa menemään suoraan asiaan ja välttelemään turhia adjektiiveja ja adverbejä. Kirjoittajan olisi myös hyvä välttää tärkeilyä ja lukea paljon. Turhia sääntöjäkään ei kannata noudattaa! Mielikuvitus ja muistot ovat kirjoittajalle tärkeitä, samoin vaisto. Dialogin kirjoittajaa hän kehottaa muistamaan tauot ja hiljaisuudet sekä esimerkiksi ohipuhumisen tehon.

Kirjoittaja tunnistaa Anderssonin kuvailuista välttelyn ja lykkäämisen sekä tunteiden vuoristoradan, jotka usein liittyvät prosessiin:

Mieliala on korkealla, joskus hyvinkin kaukana arjen hankaluuksista ja vastoinkäymisistä. Sanat tulevat luokseni kuin uteliaat, värikkäät linnut ja lähtevät lentoon juuri niin kuin itse toivon tai käsken. Kokemus on sukua, paitsi rakastumiselle, myös uskonnollisen armon tai valaistuksen kokemukselle. Ehkä myös sille hypomanialle tai kiihkotilalle, joka vie ihmistä niin kauas todellisuudesta, että hän joutuu lennokkuutensa ja vilkkautensa vuoksi tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon. 

Viehätyin Luovan mielen leikkimielisyydestä ja pilkahtelevasta huumorista. Miten inspiroiva alku kirjalliselle tuttavuudelle! Andersson luonnehtii runon ja lyhytproosan olevan hänelle läheisimmät lajit, mutta minua lukijana vetää puoleensa juuri hänen proosansa, joten sitä kohti siis seuraavaksi.

Helmet 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.

* * *

Oton elämä: aikalaisromaani

Alkuteos: Ottos liv. Suom. Liisa Ryömä.

Kansi: Anders Carpelan.
WSOY 2011. 240 s.
Lainasin kirjastosta.

Jatkoin Andersson-matkaani kirjoitusoppaasta omaelämäkerralliseen romaaniin. Miten hän noudattaa omia ohjeitaan kirjoittajana? 

Alku ainakin oli neuvojen mukainen ilman kiertelyitä ja kaarteluita: Miltä tuntuu kun saa luodin päähänsä? Ehtiikö lainkaan tuntea kipua? Ensimmäiset virkkeet hätkähdyttävät, ja lukijan täysi huomio on taattu. Muutenkin ensimmäinen sivu on varsinaista tykitystä, tältä näyttää toinen kappale: 

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

Aivan kuin sormiharjoitus, jolla kirjoittaja tekee itsestään romaanihenkilön. Kirja (ja sen kaksi jatko-osaa) ovat vastauksia tässä esitettyihin kysymyksiin. Aivan näin intensiivisenä kerronta ei lukijan onneksi jatku, se voisi olla liian hengästyttävää.

Otolla on puoliso, jota hän kutsuu elämänkumppaniksi, ja paljon lapsia ja lapsenlapsia. On laaja tuttavapiiri ja meheviä muistoja. Meilahdessa on työhuone, jonka ikkunasta näkyy suuri koivu. Samassa kerroksessa pitää vastaanottoa terapeuttinainen, jonka kanssa Otto lähentyy helteisen kesän aikana.

Arkiseen kirjoitustyöhön sekoittuu muistelua ja assosiaatioita. Takana on niin runsas elämä, ettei uskoisi yhden miehen ehtineen kaikkea. Otto on nimittäin lääkäri, entinen poliitikko ja kansanedustaja, jazzpianisti ja runoilija. Yli 70-vuotiaalla Otolla on sydänvaivoja, diabetes ja muita terveyshuolia, joten ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja vähenevästä ajasta eivät jätä rauhaan.

En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun sen jatko-osat oli laitettava kirjastossa varaukseen.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

* * *

Jokainen sydämeni lyönti: Merkintöjä elämästäni

Alkuteos: Varje slag mitt hjärta slår. Suom. Liisa Ryömä.

Kansi: Maria Appelberg.
WSOY 2009. 175 s.
Lainasin kirjastosta.

Oton elämää lukiessani mietin, paljonko mukana on materiaalia kirjailijan omasta elämästä, mikä on mielikuvituksen osuus. Kolmas Andersson-matkani kirja on muistelma Jokainen sydämeni lyönti ja se paljastaa, että Otto on todella paljon Claesin kaltainen.

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessani tuntui kuin olisin jo lukenut sen, mutta vain eri version. Alkujaan Jokainen sydämeni lyönti on ilmestynyt pari vuotta ennen Oton elämää. Ehkä tämä on ollut kimmoke romaanitrilogialle? Ehkä asioista on ollut helpompi kirjoittaa, kun ne on verhonnut fiktion kaapuun?

Se mikä muistan  s a a t t a a  ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella.

Jokainen sydämeni lyönti on tiivistelmä ja pintaraapaisu verrattuna Oton elämään. Samoja asioita ja muistoja käydään läpi, Oton elämässä ote on runollisempi ja pohdiskelevampi – kaunokirjallisempi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Oton elämäntarina fiktion muodossa jatkuu. Tästä näyttää tulevan Andersson-kesä, sillä luettavien pinossa odottelevat jo Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.

Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.

BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.

Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020. 298 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.

Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!

Lauantain lyhärit: Keväinen käännösviisikko

Alkuvuoden uutuuskirjojen joukosta olen onnistunut poimimaan toinen toistaan vetävämpiä käännöskirjoja. Kokosin tähän juttuun viiden käännösuutuuden lyhytarviot, olkaa hyvät!

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu 

Alkuteos: Aller Tage Abend. Suom. Jukka-Pekka Pajunen.

Tammi 2020. 314 s. Ostin uutena.

Kansi: Laura Lyytinen.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin edellinen kirja Mennä, meni, mennyt vei minut mukanaan viime kesänä niin, että muistin lukukokemuksen elävästi vielä kevättalvella, kun osallistuin Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Niinpä riensin kirjakauppaan heti tämän Päivien lopun ilmestyttyä.

Päivien loppu sukeltaa 1900-luvun historiaan vaihtoehtotarinan keinoin. Miten erilaisia elämänkaaria juutalaisella naisella voikaan olla vuosisadalla, jolla oli useita Eurooppaa ja maailmaa pirstovia sotia, holokausti, jakautunut Saksa ja Neuvostoliitto. Erpenbeck kehittelee päähenkilölleen viisi mahdollista elämänpolkua: lyhyimmässä versiossa tämä kuolee vauvana, pisimmillään elämä kantaa vanhainkotiin saakka. Kaikissa versioissa on mukana synkkyyttä ja syvälle politiikan kiemuroihin meneviä kuvauksia.

Kirjan kannessa versoo elämänpuu tai sukupuu, joka kuvastaa hyvin kirjan henkeä. On valinnoista, päätöksistä ja sattumista kiinni, miten laajalle puu versoo. Nuorena kuolleen oksa jää tyngäksi, kun taas pitkän elämän eläneellä perheellisellä sukupuun haara on tuuhea. Romaanin idea tuo vahvasti mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältä, jossa seurataan brittiläisen Toddin perheen vaihtoehtoisia elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolla.

Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria.

* * *

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Alkuteos: Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.

Atena 2020. 207 s. BookBeat.

Kansi: Anna Makkonen.

Irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelma on ollut minulle yksi tämän kevään ahmimiskirjoista. Kyseessä ei ole aivan perinteinen ahmimiskirja, sillä autofiktiivisten tekstien aiheet eivät päästä lukijaa helpolla, eivätkä varmasti ole päästäneet kirjoittajaakaan. Pinen suoruus ja tarkkanäköisyys saavat janoamaan tekstiä lisää ja lisää.

Alkuteoksen nimi Notes to Self kuvastaa hyvin esseiden henkilökohtaisuutta. Aiheista, kuten läheisen alkoholismista, lapsettomuudesta tai teini-iän sekoiluista, on suomennoksen nimen mukaisesti vaikea puhua, mutta Pine tekee sen taiten. Mikään huomionhakuinen paljastuskirja esseekokoelma ei ole, mutta kyllä se kirjoittajastaan paljon näyttää.

Vaikka lukijalla ei olisi kokemusta juuri samoista asioista, joista Pine kirjoittaa, moniin havaintoihin on helppo samastua. Kuten siihen, miten vaivaannuttavia, hankalia ja silti niin yleisiä tiedustelut naisen lapsiluvusta ovat.

Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään.

* * *

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Alkuteos: Normal People. Suom. Kaijamari Sivill.

Otava 2020. 264 s. BookBeat.

Kansi: Jonny Davies.

Päähenkilöt Connell ja Marianne tutustuvat lukiossa, vaikka sosiaalisen koodiston mukaisesti suositun jalkapalloilijan ja syrjään vetäytyvän tytön ei niin kuuluisi tehdä. Ystävyys kehittyy välillä rakkaudeksi, mutta tämä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina. Ystävykset lähenevät toisiaan ja erkanevat jälleen. Elämän edetessä myös sosiaaliset asetelmat vaihtuvat.

Sally Rooney kirjoittaa nuorten ystävyydestä ja rakkaudesta elämänmakuisesti. Connellin ja Mariannen tarinassa näkyy hyvin, miten mielivaltaisesti nuorten parissa määräytyy se, kuka on suosittu, kuka kiusattu, kuka haluttu. Kerronnassa käytetyt aikahypyt mahdollistavat sen, että lukijalle näytetään vain keskeiset, merkittävät tapahtumat. Nopealukuinen kirja sopii mainiosti luettavaksi myös nuorille aikuisille.

Rooneyn romaani nousi Barack Obaman vuosittaisella suosittelulistalla viime vuonna vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Niinpä sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.

* * *

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Alkuteos: Konbini ningen. Suom. Raisa Porrasmaa.

Gummerus 2020. 126 s. BookBeat.

Kansi: Luke Bird.

Tokiolainen Keiko on 36-vuotias yksin asuva nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään samassa lähikaupassa. Myyjän työ on yleensä väliaikaista, joten ympäristö ei tahdo sulattaa sitä, ettei Keiko kaipaa muuta. Lähipiiri lataa odotuksia perheen perustamiseen ja haastavamman työn löytämiseen, mutta nainen pitää päänsä.

Keikon tarina heijastelee japanilaisia perhenormeja ja työelämän hierarkkisuutta. Lähikaupan nainen on mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, joka on minulle melko vieras. Mukana on kuitenkin paljon tunnistettavaa esimerkiksi sosiaalisista tilanteista ja oman paikan etsimisestä. Keikon tapa katsoa maailmaa on paljastava ja samalla kiehtova.

Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.

* * *

Rachel Cusk: Kunnia

Alkuteos: Kudos. Suom. Kaisa Kattelus.

Kustantamo S & S. 203 s. BookBeat.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Pari vuotta sitten suomennettu Ääriviivat aloitti Rachel Cuskin samannimisen trilogian Fayesta, keski-ikäisestä kirjailijasta. Ensimmäisessä osassa Faye muun muassa matkustaa Ateenaan vetämään kirjoittajaryhmää. Seuraava osa Siirtymä sijoittuu myöhempään aikaan, kun Faye on muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen, alkaa remontoida asuntoa ja jatkaa samalla työtään luovan kirjoittamisen opettajana. 

Trilogian päättävä Kunnia jatkaa aiemmista romaaneista tuttua kerrontatapaa. Lukija saa tietää Fayesta vähän, sillä keskiössä ovat toisten ihmisten tarinat. Faye on päähenkilönä vain kohtaamiensa henkilöiden keskustelukumppani, eräänlainen peili. Kunniassa Faye matkustaa jälleen, tällä kertaa kirjallisuusfestivaaleille esiintymään. Jo matkalla ja sitten festivaaliympäristössä hän pääsee, tai joutuu, kuuntelemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita. Mukana on nasevaa kritiikkiä kirjallisuus- ja kulttuuripiirejä kohtaan.

Cuskin trilogia ja eritoten tämä päätösosa ovat saaneet kiittelevän vastaanoton, ja Cuskia on ylistetty kerrontataiteen uudistajaksi. Tunnistan Cuskin ansiot, mutta silti minulla on Cuskia lukiessa koko ajan sellainen olo, että en aivan näe sitä, mitä niin monet muut näkevät. Luulen, että palaan trilogian pariin vielä joskus myöhemmin uudelleen –  ja ymmärrän sen hienouden ja terävyyden paremmin.

Helmet 2020: 39. Kirjassa lennetään.

Lauantain lyhärit: Dekkariviikkojen satoa

Marraskuussa Masalan kirjastossa vietettiin Dekkariviikkoja. Ohjelmassa oli jännitysaiheista kirjavinkkausta, kirjailijavierailuja, dekkaripaja lapsille ja dekkarilukupiirin kokoontuminen. Kävin kuuntelemassa viikoilla Eva Frantzia ja Matti Rönkää sekä kollegani Kirsin dekkarivinkkausta.

Masalan kirjaston Kirsi tuntee dekkarit ja
on Murharyhmä-nimisen lukupiirin vetäjä.

Jo kesällä luin ensimmäisen Frantzini, Sinisen huvilan, kun tiesin Dekkariviikkojen koittavan syksyllä. Toisen osan Anna Glad -sarjasta otin lukuun heti hurmaavan Frantzin esityksen jälkeen. Näistä molemmista cozy crime -henkisistä dekkareista on alla ajatuksiani lyhyesti.

Frantz luki otteita kirjoistaan.

Jutun kolmas dekkari on kaukana cozystä. Sveistrupin Kastanjamies päätyi luettavakseni, koska töissä tuli juteltua dekkareista tavallista enemmän Dekkariviikkojen ansiosta, ja sain monelta kollegalta suosituksen lukea Sveistrupin vangitseva ja nerokas kirja. Kolmas lyhytarvio käsittelee siis Kastanjamiestä ja tekstistä selviää, miksi hyppäys cozystä siihen tuntui valtavalta loikalta.

Mainiota Matti Rönkää kuuntelin kirjaston tilaisuudessa kuin transsissa, ja varmasti otan häneltä jotakin luettavaksi ennemmin tai myöhemmin, vaikka ne eivät vielä tähän blogijuttuun ehtineetkään mukaan.

Matti Rönkä tarinoi elämästään ja kirjoistaan.

Dekkariviikot olivat onnistunut tapahtumakokonaisuus ‒ toivottavasti tästä tulee perinne Masalan kirjastossa! Viikot houkuttelivat paikalle jännäriharrastajia, mutta ohjelma oli antoisaa myös kaltaiselleni genreä vähemmän tuntevalle. Sysäys dekkareiden suuntaan teki minulle lukijana hyvää; on kiva, kun kirjailijavierailut ja vinkkaukset antoivat tarttumapintaa kirjoihin.

Seuraavaksi on lyhytarvioiden vuoro:

Eva Frantz: Sininen huvila

Alkuteos: Blå villan. Suom. Ulla Lempinen.

Kustantamo S&S 2018. 328 s.

Lainasin kirjastosta.

Bloggaaja ja toimittaja Becca pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltään Sininen huvila. Nimi juontaa idyllisestä talosta, jossa nainen asuu miehensä ja lapsensa kanssa. Pikkuhiljaa blogi on kasvanut isommaksi ja isommaksi, ja Becca tarvitsee sen hoitamiseen jo apulaista: koko ajan täytyy ideoida uusia postauksia, valokuvata täydellisiä hetkiä, solmia yhteistyösopimuksia.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Beccan ja hänen miehensä Peterin poika löydetään harhailemasta pimeältä tieltä. Kotona äiti makaa verilammikossa, juuri ja juuri hengissä. Mystisiä tapahtumia päätyy selvittämään Anna Glad parinsa Rolf Månssonin kanssa, joka jo lähestyy eläkeikää. Pikkuhiljaa alkaa paljastua asioita niin Beccan kuin huvilankin menneisyydestä, ja muitakin rikoksia tapahtuu. Vaikka kaunis koti oli alunperin sekä Beccan että hänen miehensä Peterin unelma, ovat heidän välinsä tulehtuneet juuri bloginpidon myötä.

Mysteeri piti minua otteessaan loppuun saakka, vaikka välillä vähän käväistiin sivupoluilla. Anna Glad -sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan hyvin tavalliseen poliisipäähenkilöön, jolla ei ole mitään erikoistaitoja. Kuten Frantz Dekkariviikoilla kertoi, hän halusi tehdä päähenkilöstä keskinkertaisen poliisin, joka välillä tuntuu tajuavan asiat jopa piinallisen hitaasti. Mielestäni ratkaisu toimii erinomaisesti!

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

* * *

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Alkuteos: Den åttonde tärnan. Suom. Ulla Lempinen.

Kustantamo S&S 2018. 343 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emma Strömberg.

Kahdeksas neito on napakampi kuin sarjan aloitusosa, ja solahdin sen maailmaan edeltäjää helpommin. Lifestyle-bloggaajat sponsoreineen ja faneineen ovat kaukana kirjabloggaajan maailmasta, vaikka pohjimmiltaan saman asian parissa toimimmekin.

Kahdeksas neito on osuvaa loppusyksyn tai alkutalven lukemista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat joulukuulle. Nyt ruumis saadaan mukaan juoneen heti, kun avantouimari tekee karmaisevan löydön aamu-uinnillaan. (Tämä on niin puistattava kohtaus, että sen jälkeen tekee entistä vähemmän mieli mennä talviuinnille.)

Anna Glad alkaa selvittää kuolemantapausta uuden parinsa Märta Hanssonin kanssa. Rolf on jäänyt eläkkeelle, mutta on Annan ystävänä vielä tarinassa mukana. Rikosjuoneen liittyy kiinteästi lähistöllä sijaitseva Futurican kansanopisto, jonka menneisyyteen liittyy jotakin karmivaa. Futurican opiskelijat ja opettajat ovat tapahtumien keskiössä, samoin tummia sävyjä saava Lucia-kulkueen perinne.

Onneksi vetävästi alkaneelle Anna Glad -sarjalle on luvassa jatkoa jo melko pian! Frantz kertoi Dekkariviikoilla, että seuraava osa ilmestyisi ensi keväänä. 

* * *

Søren Sveistrup: Kastanjamies

Alkuteos: Kastanjemanden. Suom. Antti Saarilahti.

Otava 2019. 542 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula

Rikos-sarjan käsikirjoittajana tunnettu Sveistrup debytoi kirjailijana karmaisevalla ja koukuttavalla Kastanjamiehellä. Alussa on takauma, joka vie 30 vuoden taakse. Maatilalle on hälytetty poliisit karkailevan karjan vuoksi, mutta paikalle saapuva poliisi kohtaakin raa'asti murhatun perheen. Menneellä on linkki nykyaikaan, ja arvoitus ratkeaa monta sataa sivua myöhemmin.

Nykyajassa Tanskan sosiaaliministeri Rosa Hartung on palaamassa töihin perhetragedian jälkeen: hänen tyttärensä Kristine katosi vuosi sitten. Tapauksen piti olla selvitetty, mutta alkaa tapahtua julmia murhia, joilla näyttää olevan yhteys katoamiseen. Liikkeellä on sarjamurhaaja, joka jättää jälkeensä amputoituja ruumiita ja kastanjoista askarreltuja nukkeja. Rikoksia selvittävät toiseen yksikköön haikaileva Naia Thulin ja Haagista maitojunalla palautettu Mark Hess. Hengästyttävä jahti murhaajan nappaamiseksi pitää otteessaan. Rakenne on harkittu ja toimiva, yllätyin ja harhauduin monta kertaa.

Frantzin "leppeistä" dekkareista on valovuosien matka Sveistrupin Kastanjamiehen väkivaltaviihteeseen. Luin kirjan mielenkiinnolla, koska pitihän loppuratkaisu saada tietää ja onhan kirja taitavasti rakennettu, mutta mutta... Olo oli jälkeenpäin kaiken selviämisestä huolimatta ahdistunut ja kesken kirjaakin ahdisti. Mukana oli sellaisia kohtauksia, joita kamalampia on vaikea keksiä. Kestän näitä skandidekkareita näköjään paljon paremmin televisiosta katsottuna, mutta dekkariluettavat taidan valita jatkossa cozy crimen puolelta. Väkivaltaa ja ruumiinosia arastelemattomalle lukijalle tämä olisi täysosuma.

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset.

Lauantain lyhärit: Viisi osumaa Helmet-lukuhaasteeseen

Petteri Poukka: Seppo: hyvän mielen konsultti

Kansi: Niko Sieppi.
Docendo 2019. 116 s.
Lainasin kirjastosta.

Jo hyvän aikaa olen seurannut Seppo-koiran puuhia Twitterissä. Seppo on 9-vuotias shetlanninlammaskoira, joka on muun muassa juustonystävä, turkulaisen viestintätoimiston osakas, vapaaehtoistyöntekijä ja kova nukkumaan päiväunia. Seppo julkaisee nasevia twiittejä hauskojen kuvien kera. Seppo on twiiteissään useimmiten loistotuulella, vain satunnainen suihkukomennus saa hymyn hyytymään.

Sepon some-päivitysten takana on Sepon iskä eli Petteri Poukka. Poukka otti koiran itselleen elinikäiseksi ystäväksi, ja Seppo on Poukan mukana kaikessa ja kaikkialla. Poukka haluaa omalta osaltaan kampanjoida internetin negatiivisuutta ja vihamielisyyttä vastaan, ja mikä olisikaan osuvampi iloisuuden herättäjä kuin ilmeikäs koira. Kymmenientuhansien seuraajien saamiseksi ei nykyään riitä enää hauska eläin, vaan keskeisiä ovat Poukan nokkelat tekstit päivityksissä.

Somessa ja kirjassa kuullaan Sepon mietteitä ja nähdään Sepolla välillä vaatteitakin ja asusteita. Eläinten inhimillistäminen on hankala asia, johon itsekin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Pidän Seppo-ilmiöstä varmaan sen vuoksi niin paljon, että Poukka toteuttaa visiotaan hyvällä maulla ja eläimen ehdoilla. Vaikuttaa siltä, että Seppo saa elää kaiken "työn" rinnalla koiramaista elämää metsäsekoiluineen ja päikkäreineen.

Kirja kokoaa Sepon elämänvaiheet ja hauskimmat toilailut yksiin kansiin. Seppoa aktiivisesti somessa seuranneelle kirja ei anna paljoakaan uutta tietoa, vaikka hyvänmielen lukupaketti onkin.

Helmet 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

* * *

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista: nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Art House 2019. 269 s.
Lainasin kirjastosta.

Kohta voi vähän kirpaista on brittiläisen Adam Kayn kirjoittama päiväkirjamuotoinen muistelma nuoren lääkärin uran alkuvaiheista. Epäinhimillisen pitkät työvuorot kiristävät vapaa-ajan minimiin, mikä vaikuttaa luonnollisesti omaan jaksamiseen, parisuhteeseen ja muuhun sosiaaliseen elämään. Töissä on kuitenkin aina oltava ehdottoman skarppi: onhan lääkärillä vastuullaan potilaan henki. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, ja välillä työvuoroissa hän auttaa äitejä pullauttelemaan pilttejä ihan liukuhihnalla. Ihmisruumiin toiminnot ja hektinen työympäristö ovat mehukkaita aineksia tilannekomiikalle. Kay etenee urallaan määrätietoisesti, kunnes saa hommasta tarpeekseen. Kay työskentelee nykyisin komediakäsikirjoittajana, mikä ei hämmästytä hulvattoman kirjan lukenutta

Helmet-lukuhaassa laitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja hieman haasteen sääntöjä venyttäen. Tarkemmin sanottuna taisin varata tämän kirjan sokkona, sillä kirjastovarauksen saapuessa minulla ei ollut mitään muistikuvaa varauksen tekemisestä. Hetken hämmästelyn jälkeen päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, eikä tämä kokeilu olisi voinut paremmin päättyä.

* * *

Maggie Nelson: Sinelmiä

Kansi: Jussi Karjalainen.
S&S 2019. 96 s.
Lainasin kirjastosta.

Fragmentaarinen Sinelmiä on yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin toinen suomennettu teos, Argonautit ilmestyi suomeksi viime vuonna. Argonautit teki minuun syvän vaikutuksen viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään, joten otin kesällä lomalukemiseksi keväällä suomennetun Sinelmiä.

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä, suruista, intohimoista ja kaipuusta. Luin kirjaa kiireettömänä kesäpäivänä, kun loma oli loppumaisillaan. Haikea pienoisromaani sopi hitaasti luettavaksi, välillä huomion saivat viedä meren ja taivaan sinisävyt.

Seuraava suomennos Nelsonilta on Jane – Eräs murha / Punaiset osat -yhteisnide, joka ilmestyy kustantajatietojen mukaan ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

* * *

Leena Krohn: Kadotus

Teos 2018. 159 s.
Lainasin kirjastosta.

Blogin alkuaikoina kirjoitin Krohnin Tainaronista, jonka outous ja eriskummallisuus saivat minut hämilleni. Kuuden vuoden takainen takkuileva lukukokemus jätti sen verran vahvat mielikuvat, että Krohnit ovat sen jälkeen jääneet lukematta. Jälleen Krohn tyrmäsi minut – tällä kertaa ihastuksesta.

Löytötavaratoimistossa on kaikenlaisia omistajansa hukkaamia esineitä suuren kaupunkijuhlan jälkeen. Mieleen tulevat Helsinki ja Taiteiden yö, vaikka näitä ei nimetä. Toimiston ainoa työntekijä ja teoksen päähenkilö kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi. Päähenkilö on aina vieroksunut ihmisiä, mutta harmikseen hän vetää heitä puoleensa, ja varsinkin niitä, joilla on jotakin sydämellään. Tuntemattomien ihmisten lisäksi myös tavarat kertovat tarinoita, ja fantasia ja arkimaailma sekoittuvat iloisesti.

Krohn kirjoittaa harkittuja lauseita, joista usein voi löytää monia merkityksiä. Pienoisromaani tuntuu mittaansa suuremmalta.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

* * *

Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle

Alkuteos: Till minne av en villkorslös kärlek.
Suom. Otto Lappalainen.
Johnny Kniga 2019 / BookBeat. 15 t 39 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Koomikko ja kirjailija Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia oli minulle tunteikas lukukokemus jokunen vuosi sitten, ja siitä lähtien olen suunnitellut lukevani lisää Gardellia. Niin vain vanhemmat teokset ovat edelleen lukematta, mutta tähän uuteen suomennokseen halusin tutustua heti tuoreeltaan.

Ehdottoman rakkauden muistolle on eräänlainen muistelmaromaani, jossa Gardell käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhehistoriaansa erityisesti äitisuhteen näkökulmasta. Fakta ja fiktio limittyvät hersyvästi: kirjan alussa Gardell kuvaa oman kuolemansa liikenneonnettomuudessa. Kirjailija-koomikkoa jäävät kaipaamaan puoliso Mark Levengood ja pariskunnan kaksi lasta. Tästä virittyy sellainen pohjavire koko kirjaan, ettei mistään voi olla aivan varma.

Anekdoottimaisesti etenevässä kirjassa Jonas katsoo psykologi-äitiä lempeästi, mutta ei täysin varauksetta. Äiti piti tiukasti Jonaksen puolia ja esimerkiksi sepitteli koulua varten poissaoloilmoituksia. Kerrankin Jonas oli valehdellut luokassa joutuvansa olemaan poissa koulusta nenäleikkauksen vuoksi ja äiti lähti valheeseen mukaan. Toinenkin puoli suhteessa oli: kun Jonas kertoi, että hänet on raiskattu, äiti patisti teinipojan soittamaan raiskaajalleen ja antamaan anteeksi. Myöhemmin kun äiti sairastuu etenevään muistisairauteen, on pojan vuoro pitää äitinsä puolia.

Helmet-lukuhaaste: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Lauantain lyhärit: Merikirjojen kolmikko

Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -haaste lähenee loppuaan. Lokakuun loppuun asti on aikaa lukea ja blogata tai muuten esitellä somessa meriaiheisia kirjoja. 

Haaste-emäntänä olen ollut luvattoman laiska postailemaan lukemistani merikirjoista, joten nyt on korkea aika ottaa loppukiri! Tässä siis lyhyehkösti ajatuksiani kolmesta tämän vuoden haasteaikana lukemastani kirjasta. 

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä

Alkuteos: Havet. Suom. Asko Sahlberg.

Teos 2012. 170 s.

Kansi: Maria Appelberg.
Luin ensin kirjaston kirjan,
sitten ostin oman kappaleen.

Heinäkuun alussa osallistuin Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, ja yksi eniten odottamistani esityksistä oli Monika Fagerholmin puheenvuoro otsikolla "Merestä". Tuo esitelmä sai minut ymmärtämään tämän Meri-kirjan luonnetta paremmin, lyyrinen essee kun oli minulle ennestään vieras lajityyppi.

Meren lyyriset esseet ovat eräänlaisia genrehybridejä: teksteissä on mukana faktaa ja fiktiota esimerkiksi kirjailijahaastattelujen, tarinoiden ja muistojen muodossa. Jokaisessa neljässä tekstissä on nämä osa-alueet mukana, eikä tekstistä voi erottaa, kumpi kirjailija on sanat tuottanut.

Esseissä merta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja niissä kietoutuvat yhteen pohdinnat ihmisen ja meren suhteesta. Meri antaa esimerkiksi taiteilijalle paljon, mutta hetkessä se voi myös ottaa. Kirja on mitaltaan maltillinen, mutta se sisältää laajalle kurottelevia pohdintoja. Esseet kestävät monia lukukertoja, oikeastaan vaativat niitä. Lopun lähdeluettelo antaa mahdollisuuden jatkaa löytöretkiä.

Lyyriset esseet Peterzensin vierassatamassa.

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Ostin kirjan Kustavista, ja niin teki moni muukin, niinpä näin kirjan lukijoitakin.

* * *

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018. 461 s.

Kansi: Anna Lehtonen.

Eletään 1600-luvun viimeisiä vuosikymmeniä. Nuori Angus varttuu Saint Helenan saarella ja päätyy saarella piipahtaneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Tähtitieteilijän neuvojen ohjaamana Angus merkitsee muistiin tähtiä öisin ja laskee lintuja päivisin. Angus suhtautuu tehtäviinsä vakavasti.

Saaren pastori on pojan mentori ja käy yhä läheisemmäksi muunkin perheen kanssa. Angus on tiedonjanoinen, utelias ja rohkea. Hän haluaa innolla oppia lukemista, kirjoittamista, filosofiaa, tähtitiedettä. Kun tilanne Saint Helenalla kiristyy ja aukeaa mahdollisuus lähteä vaaralliselle merimatkalle viemään sanaa tapahtumista Englantiin, Angus on valmis. Seuraa vellova merimatka salamatkustajana, jonka jälkeen vielä pitäisi löytää herra Halley Lontoosta.

Lukija saa tietää tapahtumista minäkertoja-Anguksen kokemusmaailman kautta. Ajallisesti lähestytään valistuksen aikaa, ja mukana on paljon uskon, tiedon ja tietämisen pohdintoja:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamiseen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Nuori ja naiivi poika kokee kolauksia matkallaan, mutta koko ajan hän imee tietoa itseensä. Onnekaskin hän on, monissa käänteissä hän melkein pääsee hengestään, mutta vain melkein. Tänä syksynä Anguksen tarina sai jo jatkoa Merenpeitto-romaanilla, jonka aion lukea sopivan hetken tullen. Jatko-osan lisäksi Taivaanpallo houkuttelee tutustumaan Saint Helenan historiaan tarkemmin. Lukiessani mieleeni palasi Marjaana Kurton Tristania, joka sijoittuu Tristan da Cunhalle, niin ikään Britannian merentakaiselle hallintoalueelle.

Helmet-lukuhaaste: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

* * *

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Alkuteos: Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.

Tammi 2011. 120 s.

Kirja oli yksi matkakirjoistani
syksyisellä Itämeren ylittävällä laivamatkalla.

Syksy on jo pitkällä, kun Olof ja Harald lähtevät purjehtimaan Olofin Alkyone-purjeveneellä. Miehillä on kipeä, yhteinen menneisyys, johon liittyy purjeveneitä, nainen nimeltä Elin ja selvittämättömiä asioita. On siis outoa, että Harald soittaa juuri Olofille ja pyytää päästä purjehtimaan vielä yhden kerran. Purjehdukselta palaa kotisatamaan vain toinen miehistä. 

Ensin versionsa tapahtumista kertoo Olof, sitten ääneen pääsee Harald kirjeen muodossa. Arvoituksellinen pienoisromaani herättää lukijan mielessä jatkuvasti uusia kysymyksiä, kun tiedonmurusten perusteella tapahtumien kulku hahmottuu ja hämärtyy vuorotellen. Oliko se sittenkin Harald, joka ehdotti matkaa? Miten asiat oikeastaan menivät Elinin kanssa, mitä hän todella halusi? Myös veneessä mukana ollut ase ja lääkkeet herättävät kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin Bargum tarjoaa vastauksen, mutta ei kaikkiin. 

Bargum kuvaa vähäeleisen kauniisti merta, luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Minimalistinen mysteeri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kirja jättää jälkeensä syksyisen haikeuden.

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

Lauantain lyhärit: Alkusyksyn uutuuksia

Kirjasyksy on käynnistynyt vauhdilla! Painotuoreita kirjoja tupsahtelee kirjaston uutuushyllyyn monta kertaa viikossa, ja varaushyllystä nappaan lainaan uutuuksia, jotka olen hyvissä ajoin varannut. Rakastan tätä kirjasyksyn lukuflow'ta, kirjojen imua.

Pajtim Statovcin Bollasta bloggasin kuun alussa ja viime viikolla Eeva Kilven Punaisesta muistikirjasta, mutta muuten olen käyttänyt aikani nimenomaan lukemiseen. Päätin jatkaa myös pitkään jäissä olleita kirjoittamisen opintojani, joten osa kirjoitusenergiasta menee nyt opiskeluteksteihin. Tavoitteena on saada opinnoista potkua ja uusia näkökulmia niin blogiin kuin muuhunkin kirjoittamiseen.

Tässä lyhyehkösti ajatuksiani muutamista alkusyksyn uutuuksista ennen kuin lukukokemukseni painuvat unohduksiin.

Edouard Louis: Ei enää Eddy

Tammi 2019. 184 s.
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule.
Suom. Lotta Toivanen. 

Kansi: Perttu Lämsä.
Ostin uutena.

Pohjoisranskalaisessa kylässä varttuva Eddy on äitinsä ja isänsä ensimmäinen yhteinen muksu, edellisestä liitosta äidillä on ennestään kaksi lasta. Yhteisiä lapsia syntyy vielä kaksi lisää, joten perhe on seitsenhenkinen. Nimensä Eddy on saanut amerikkalaisten televisiotähtien mukaan.

Pienestä pitäen Eddy on ollut jotenkin erilainen. Ala-asteella kaikki sujuu vielä hyvin, mutta yläaste uudessa koulussa onkin yhtä helvettiä. Kiusaaminen ja nimittely on jokapäiväistä. Eddyn ääni on naismainen, kävelytyyli huomiotaherättävä, hänen olemuksensa ylipäätään jotenkin vääränlainen. Vanhemmat yrittävät kitkeä pojastaan epäsopivia piirteitä, mutta turhaan. Kodin ilmapiirissä on paljon vialla. Omaa tilaakaan ei ole, eikä esimerkiksi läksyjentekoa arvosteta.

Eddyn tarina on julma, mutta toivoa antaa se, että hän on itse sitä vanhempana kertomassa. Omaelämäkerrallisen tarinan lohtu on, että lukija tietää, että poika selviytyy, mutta ei sitä, miten ja milloin. Lukiessa herää lukuisia kysymyksiä: Miten tällainen on mahdollista 2000-luvun eurooppalaisessa maassa? Jos tällaista tapahtuu Ranskassa, miten on Suomen laita? Kirja on nopealukuinen, mutta sen jälkivaikutukset kestävät pidempään.

Työkaverin suosituksen vuoksi sijoitan kirjan Helmet-haasteessani kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. 

* * *

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. 8 t 32 min äänikirjana.
Lukija: Raakel Lignell.

Kansi: Marja-Leena Muukka.
Kuuntelin BookBeatista.

Jos Louis'n kirja vei mietteet tummiin sävyihin, niin yhtään sen helpommalla ei päästä Raakel Lignell muistelmansa lukijaa.

Nuori viulisti matkustaa uuden soittotekniikan ja unelmien perässä Berliiniin, missä hän rakastuu beniniläiseen mieheen. Yllätysraskaus muuttaa naisen elämän, ja alkuhuuman jälkeen alkaa muuttua myös mies. Hurmaavan kuoren alla on pimeämpi puoli. Alkaa uhkailu, väkivalta ja eristäminen. Miehen ailahteleva käytös pakottaa elämään varpaillaan. Nainen pitää kulissia yllä pitkään, sillä haluaahan sitä uskoa rakastetustaan hyvää. Myös häpeä painaa. Ehkä tämä oli viimeinen kerta?

Lignell kirjoittaa vapautuneesti ja mitään peittelemättä. Avoimuus tarjoaa varmasti tärkeää vertaistukea vastaavan kokeneille. Lignellin kirja toi mieleeni viime vuonna julkaistun Laura Mannisen esikoisteoksen Kaikki anteeksi, jossa parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin fiktion keinoin. Lignellin muistelman lukijalla ei ole turvanaan fiktion verhoa, joten huomasin vaivaantuvani joistakin intiimeistä kuvauksista, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättömiä. Vähemmän olisi enemmän. Vaikka mielikuvitukselle jättäisi enemmän sijaa, kirja olisi ollut aivan yhtä vaikuttava.

Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

* * *

Ernman & Thunberg: Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä

Tammi 2019. 6 t 51 min.
Lukija: Satu Paavola.
Alkuteos: Scener ur hjärtat.
Suom. Raija Rintamäki. 

Kansi: ?
Kuuntelin BookBeatista.

Kuluneella viikolla on vietetty ilmastoviikkoa ja New Yorkissa on kokoontunut YK:n ilmastokokous. Lapset ja nuoret ovat ilmastolakkoilleet eli jättäneet koulupäivän väliin ja osoittaneet mieltään ilmastonmuutoksen hillitsemisen puolesta. Ilmastolakko-ajatuksen takana on ruotsalainen Greta Thunberg, joka on tuttu kaikille uutisia viime viikkoina seuranneille. Ensin otsikoihin nousi Gretan maitse tekemä matka New Yorkiin, nyt puhuttavat hänen kiivas puheensa YK:n kokouksessa ja se, miten hän reagoi nähdessään Trumpin.

Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä kertoo nuoren ilmastovaikuttajan tarinan. Yhden ruotsalaistytön koululakosta on kasvanut maailmanlaajuinen ilmastoliike, ja kirja taustoittaa sitä, miten tähän on päädytty. Kirja on syntynyt koko perheen yhteisenä projektina, mutta pääasiassa minä-kertojana toimii perheen äiti Malena Ernman. Hän kertoo, miten Greta sairasti pitkään syömishäiriötä ja miten tyttärellä lopulta diagnosoitiin ADHD. Myös Gretan siskolla Beatalla on diagnooseja. Tytärten sairastelu ja muut elämän haasteet ajoivat perheen kriisiin.

Gretan ilmastotietoisuus alkoi, kun hän kuuli ilmastonmuutoksesta. Hänen oli vaikea ymmärtää, miksei asiaa oteta vakavammin: miksei Ruotsi vähennä hiilipäästöjään Pariisin ilmastosopimuksen edellyttämälle tasolle? Hän päätti toimia. Hän istui Ruotsin valtiopäivärakennuksen edustalla ennen vaaleja "Skolstrejk för klimatet" -kylttinsä kanssa saadakseen ilmastonmuutokselle huomiota. Vähitellen koululaisen lakko sai enemmän ja enemmän medianäkyvyyttä, ja häntä pyydettiin puhumaan erilaisiin tilaisuuksiin. Nyt hänen nimensä on koko maailman huulilla.

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

* * *

Maja Lunde: Sininen

Tammi 2019. 10 t 41 min.

Lukijat: Erja Manto ja Panu Kangas.
Alkuteos: Blå.
Suom. Katriina Huttunen.

Kansi: Markko Taina.
Kuuntelin BookBeatista.

Mitä tapahtuu, kun makea vesi maapallolla käy vähiin? Mihin ilmastopakolaiset suuntaavat, missä ihmisen on silloin mahdollista elää? Entä minkälaiseksi muuttuvat valtasuhteet? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin fiktiivisen vastauksen antaa norjalaisen Maja Lunden romaani Sininen, joka on toinen osa ilmastonmuutoksen seurauksia käsittelevässä ilmastokvartetti-sarjassa.

Nykyajassa norjalainen Signe lähtee hurjalle merimatkalle. Hän on pitkän linjan ympäristöaktivisti, joka on sisuuntunut kaikesta kokemastaan. Hän on vastustanut kosken valjastamista, jään louhimista huvitarkoituksiin. Siinä samalla hän on kokenut pettymyksiä ihmissuhteissa. Nyt hän aikoo kostaa.

2040-luvulle sijoittuva tarinalinja puolestaan kertoo Davidista, joka on pienen lapsensa kanssa pakolaisleirillä. Hän yrittää epätoivoisesti löytää vaimonsa ja toisen lapsensa, joista hän ja tytär ovat joutuneet erilleen katastrofin keskellä. David pyrkii eteläisestä Euroopasta pohjoiseen, missä elämän edellytykset ovat paremmat. Signen ja Davidin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Kesällä kuuntelin äänikirjana Lunden ilmastokvartetin avausosan Mehiläisten historia. Kirja ei päätynyt blogiin asti, vaikka se oli vaikuttava ja ajatuksia herättävä kuuntelukokemus. Useassa aikatasossa liikkuva tarina käsitteli pölyttäjien joukkotuhoa ja sen vaikutuksia ihmiskuntaan. Jokaisella kolmella aikatasolla oli oma lukija äänikirjassa, mikä helpotti monitahoisen tarinan seuraamista. Samaa toteutusta on käytetty myös Sinisessä: Signen osuudet lukee Erja Manto, Davidin äänenä toimii Panu Kangas.

Lunde maalailee dystopioita, jotka voisivat hyvinkin toteutua. Pölyttäjien kato ja suuria alueita koskettava kuivuus eivät tunnu järin etäisiltä uhkakuvilta, vaan ilmastonmuutoksen myötä hyvinkin mahdollisilta tulevaisuudennäkymiltä.

Helmet-lukuhaaste: 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Signen merimatkaa on kuvattu seikkaperäisesti, joten kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen.