Näytetään tekstit, joissa on tunniste Latvala Taina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Latvala Taina. Näytä kaikki tekstit

perjantai 27. elokuuta 2021

Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.


Otava 2021. 330 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Lauantain lyhärit: Helmet-haasteen 2018 loppukiri

Huh, tiukoille meni sitten kuitenkin tämän Helmet-lukuhaasteen kanssa! Vaikka olen lukenut tänä vuonna noin 80 kirjaa, ei 50 haastekohdan täyttäminen käynytkään niin helposti kuin luulin. Varsinkin kun lisäsin haastekerrointa siten, että halusin myös blogata jokaisesta haastekirjasta, niin kiirehän tässä tuli. Uusi inspiroiva ja houkutteleva Helmet-haaste ensi vuodelle on jo julkaistu, mutta tässä vielä pikainen kooste puuttuvista haastekohdistani ennen kuin hyppään uuden haasteen pariin.


Kotimainen runokirja

Tomi Kontio: Delta

Teos 2008. 45 s.

Graafinen suunnittelu: dog design.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Muutaman kotimaisen runokirjan olen vuoden aikana lukenut, mutta ne olen ajatuksissani palauttanut kirjastoon ilman bloggaamista. Jälkikäteen ilman muistiinpanoja minun on vaikea kirjoittaa runoista, koska se on muutenkin haastava tehtävä. Niinpä tein löytöretken omaan kirjahyllyyni ja nappasin luettavaksi ensimmäisen runokirjan, jota en ole aiemmin lukenut. Se sattui olemaan joskus kirpparilta hankittu Tomi Kontion Delta.

Tulkitsin monien runojen kertovan muutoksesta. Ihmiset muuttuvat, kasvavat ja niin tekee myös luonto. Muutoksessa on usein jotakin surullista. Kun kesä kääntyy syksyksi, lehdet lakastuvat, jotakin kuolee. Myös rakkaus voi kuolla. Jäähyväiset, suru ja kuolema ovat runoissa rinnan kohtaamisten, rakkauden ja syntymän kanssa.

Kokoelman runot jäivät minulle melko etäisiksi. Kirjan nimi Delta esiintyy useissa runoissa, ja se on mukana myös tässä mielestäni kirjan kiehtovimmassa säkeistössä: minne virtaavat oksien joet, / minne muisto, suisto, delta / i sorgen. Tämä kaksikielinen säkeistö on nostettu myös kirjan takakanteen, joten tuon noston perusteella odotin löytäväni kirjasta enemmänkin tällaista leikittelyä.

* * *

Sarjakuvaromaani

 Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Alkuteos: Adulthood is a myth
Suom. Aura Nurmi. 
Sammakko 2017. 109 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tässä kohtaa ehkä hieman venytän haasteen rajoja, sillä Andersenin teokset ovat sarjakuvakokoelmia, eivät ehkä puhdasverisiä sarjakuvaromaaneja. Toisaalta Andersen on voittanut teoksillaan Goodreadsin vuoden parhaimpien teosten äänestyksessä Graphic Novels & Comics -sarjan jo kolmena vuonna peräkkäin: Aikuisuus on myytti palkittiin vuonna 2016 ja Elämänhallinta on illuusio 2017. Tuoreimpana voittoon ylsi Herding Cats, jonka toivottavasti saamme suomeksi lähiaikoina!

Miten nautinkaan Andersenin sarjakuvien lukemisesta! Ne olivat paikoitellen niin samastuttavia, hauskoja ja oivaltavia, että nauroin ääneen. Sarjakuvien päähenkilö törmää monenlaisiin tilanteisiin, joissa odotetaan "aikuismaista" käytöstä tai ratkaisuja ‒ lyhyiden tarinoiden komiikka syntyy usein siitä, että päähenkilö ei piittaa normeista, vaan tekee kuten haluaa. Luin tämän Aikuisuus-kokoelman jälkeen Elämänhallinta on illuusio -kokoelman, joka on vähintään yhtä nautittavaa luettavaa.

* * *

Kirjassa on vain 1 tai 2 hahmoa

Thomas Mann: Herra ja koira

Alkuteos: Herr und Hund (1919).
Suom. Markku Mannila
Weilin + Göös 1984. 127 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vinkin tähän haastekohtaan sopivasta kirjasta poimin Helmet-haasteen Facebook-ryhmästä, sillä en millään keksinyt sopivaa luettavaa itse. Ryhmä on kyllä mahtava lukuvinkkien lähde! Tähänkin kohtaan tarjolla oli kymmeniä lukusuosituksia, joista sitten valitsin Mannin, koska olen viettänyt eräänlaista Mann-syksyä muutenkin: ennen tätä pienoisromaania luin Mannilta Buddenbrookit ja Taikavuoren. Bloggaukset noista kahdesta järkäleestä taitavat jäädä tekemättä, ellei sitten uusi vuosi tuo uutta intoa palata niiden maailmaan.

Kahden tuhdin klassikoksikin nousseen tiiliskiven jälkeen oli kiehtovaa tutustua nobelistin kevyempään puoleen. Herra ja koira syventyy Mannin ja hänen sekarotuisen kanakoiransa Bauschanin suhteeseen. Vaikka teksti heijastelee välillä sadan vuoden takaista asenneilmapiiriä esimerkiksi tasa-arvon suhteen, on se silti pääosin kiintoisaa luettavaa. Mann kuvailee Bauschanin luonnetta ja toimia hellyydellä, vaikka on isännällä ja koiralla erimielisyyksiäkin. Yhteiset metsästysretket tuntuvat olevan molemmille tärkeitä. Herra ja koira on mainio välipalakirja koiraihmisille ja tietenkin myös niille, jotka haluavat tutustua nobelistiin hieman kevyemmän teoksen kautta.

Tässä vielä pieni tekstinäyte, jonka kuvaama tapahtuma on varmasti jokaiselle koiran omistajalle tuttu:

Hän venyttelee ja ojentelee itseään, ikään kuin aikoisi repiä itsensä kappaleiksi, jakaen toimituksen huolella ja harkitusti kahteen osaan: Hän venyttelee ensin eturaajojaan nostaen takapään korkeuksiin ja ojentaa sitten takaraajansa kauas taakse; ja kummallakin kerralla hän avaa kitansa eläimelliseen haukotukseen. Sitten on sekin ohi ‒ tapahtumaa ei voi venyttää sen pitemmäksi, ja jos kerran on juuri ojennellut itseään kaikkien sääntöjen mukaan, niin sitä ei voi toistaa vähään aikaan. 

* * *


Kirjassa on lohikäärme

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Into 2018. 9 t 24 min.
Lukija: Aku Laitinen

Kansi: Jussi Karjalainen.
Mistä minulle: BookBeat.

Risto Isomäen Viiden meren kansa on sukellus muinaisen Suomen historiaan ja tarinoihin. Fakta ja fiktio lomittuvat, mutta kirjailija itsekin painottaa loppusanoissaan kirjan olevan nimenomaan kaunokirjallisuutta. Taustalla ovat toki historialliset faktat, mutta monista asioista ei ole varmaa tietoa edes olemassa ‒ tällöin Isomäki esittää oman tulkintansa asioiden kulusta.

Kirja toimi hyvin äänikirjana, sen vaiheissa oli helppo pysytellä mukana. Myös lukija oli miellyttävän selkeä. Hieman kyllä hämmennyin aluksi, kun olin luullut kirjan olevan tietokirja. Hämmennys väistyi, kun sain uppoutua yhteensä seitsemään pienoistarinaan, joista jokainen tarinallistaa jotakin historiamme vaihetta. Jotkin tarinat tuntuivat hieman naiiveilta, mutta pääosin Isomäen sepittämät historian vaiheet olivat antoisaa kuunneltavaa.


* * *


Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Otava 2010. 383 s.

Seitsemäntoista lähdössä Oodista kotilainaan.

Oodin avajaisissa pysähdyin kuuntelemaan Juha Itkosen haastattelua kolmannen kerroksen kirjataivaan lavalla. Pidän Itkosesta valtavasti esiintyjänä sekä kolumnistina, mutta suhteeni hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa on ollut rosoinen. Amerikka-kirjasta pidin, mutta moni Itkosen teos löytyy keskeneräisenä omasta hyllystä. Haastattelun inspiroimana lainasin Oodista tämän Itkosen neljännen romaanin, koska kirjailija mainitsi sen olevan ainakin osin omakohtainen. Kaikenlainen autofiktio kiinnostaa minua kovasti, joten kirjailijan mainospuhe toimi ja lähdin kirja kainalossa kotiin avajaisista.

Tarina sijoittuu 90-luvun alkuun, jolloin eräässä pikkukaupungissa eletään laman varjostamaa arkea. Ajankuvaa Itkonen luo muun muassa viittauksilla populaarikulttuuriin. Lukiolaispoika Henrik on kesätöissä tavaratalossa, jossa hän tutustuu itseään vanhempaan Veskuun. Tulee yhteinen ulkomaanmatka, ero tyttöystävästä, kokeiluja ja konflikteja. Näistä ja muista nuoruutensa aineksista kirjailija Julius Ilonen kokoaa myöhemmin esikoisromaaninsa, jonka todenperäisyys herättää närää monissa.

Odotukset olivat jälleen korkealla ja todella yritin oivaltaa Seitsemäntoista hienouden, mutta koko ajan jokin harasi vastaan. Luin kirjaa epäluuloisena, ja ärsytys kasvoi loppua kohden. Lopulta kirjan rakenne ja juoni tuntuivat niin "nokkelilta", että olin vähällä jättää lopun lukematta. Mukana on sinänsä kiinnostavaa pohdintaa autofiktiosta ja faktan ja fiktion suhteesta, mutta kokonaisuutta ne eivät pelasta.

* * *


Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Taina Latvala: Venetsialaiset

Otava 2018. 123 sivua e-kirjana.

Mistä minulle: BookBeat.

Venetsialaiset kertoo kolmesta sisaruksesta, jotka kokoontuvat perheen mökille, jonka jo edesmennyt isä on perheelle rakentanut. On elokuun viimeinen viikonloppu, ja illalla koko Pohjanmaa viettää venetsialaisia, kesä- ja mökkikauden päätösjuhlaa. Illan ja yön aikana vuosia haudotut salaisuudet ja tukahdetut tunteet nousevat pintaan, ja pohditaan tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia. 

Syysillan kuvaus sijoittuu nykyhetkeen, ja sen rinnalla luodaan taustaa kertomalla sisarusten lapsuuden- ja nuoruudenvaiheista 1970-luvulta lähtien. Menneen ajan kuvaa Latvala luo viittauksilla historiallisiin tapahtumiin ja populaarikulttuuriin, joten olisin voinut sijoittaa Venetsialaiset myös populaarikulttuuriviittauksia-haastekohtaan. Teinidiskossa soi Scorpions ja treffeillä mennään katsomaan Cliffhangeria elokuvateatteriin. Sijoittamalla kirjan syntymävuosikymmeneni-kohtaan kenties jälleen hieman venytän lukuhaasteen sääntöjä itselleni sopivaksi, sillä vain osa kirjasta sijoittuu 80-luvulle.

Viehätyin kirjan tunnelmasta, joka on alusta lähtien jollakin tapaa pahaenteinen. Kertoja tietää, miten päivä tulee päättymään ja vihjailee lukijalle kutkuttavasti. Latvala kirjoittaa konstailemattomasti, tarina etenee vaivatta.

* * *

Näin on vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste osaltani valmis! Osallistuin Helmet-haasteeseen nyt ensimmäistä kertaa ja odotan jo innolla toisen haastevuoden käynnistymistä, niin houkuttelevia haastekohtia listalle on taas keksitty. Lisään uuden haasteen kirjalistan tuonne yläpalkkiin heti vuodenvaihteen jälkeen.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Taina Latvala: Välimatka (2012)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 253.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kuva: wsoy.fi
Kansi: Anna Makkonen
Välimatka on lempeä ja notkea kuvaus äidin ja tyttären Teneriffan-matkasta. Matkalla kalvakkaa ihoa lämmittää herkästi polttava aurinko, mutta välillä astutaan myös synkempiin varjokohtiin. Latvalan teksti on pullollaan hersyvää huumoria vakavailmeisesti kerrottuna.

Matka on tyttärien lahja pian 60 vuotta täyttävälle äidille, joka asuu pienessä eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä. Matkalle mukaan lähtevä tytär on muuttanut parikymppisenä Seinäjoelle, häivyttänyt osan murteestaan, eronnut teininä löytämästään poikaystävästä ja kyllästynyt työhönsä.

Lämpenin kirjalle pikkuhiljaa, sillä alkuun en millään tahtonut päästä murteen makuun. Äidin leveän murteen rytmissä pysyminen vaatii tällaiselta espoolaisflikalta erityistä keskittymistä. Kerronnan tasot ja henkilöhahmot veivät minut kuitenkin pian mukanaan.

Latvalan kerronnalla on oma, persoonallinen ääni. Kertoja käyttää paljon liioittelua ja lakonista huumoria.

Veli-Pekka tulee norkoilemaan kirjaosastolle, virittelee silmäpeliä minun kanssani eikä välitä pätkääkään Veijo Merestä. Hän johtaa Suomen toiseksi suurinta kyläkauppaa, mutta ei ole koskaan lukenut yhtäkään romaania. Hänellä on punainen kravatti ja poskissa samaa sävyä. Joskus kuvittelin, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Pääsin yleensä vain sakastiin asti.

Teneriffan auringossa Synkkylän pienet piirit ja tärkeilevä pomo tippuvat tärkeysjärjestyksessä entistä alemmas. Papukaijapuisto, puissa kasvavat banaanit ja kehnosti suomennetut ravintoloiden ruokalistat täyttävät ajatukset.
”Mä unohrin mun silmäklasit hotellille. Kyllä mä oon sitte sellaanen homespää notta.”
Luen äidille ääneen liha- ja kalaruoat, kastikkeet ja vieraat mausteet. Olen kuin seuraneiti, jolla on loputtomasti kärsivällisyyttä.
”Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?”
Vaikka henkilöiden murre on minulle vieras, eivät he jää lainkaan etäisiksi. Kertojana toimiva tytär on ikäiseni ja minulle varsin uskottava, sillä välillä en voinut olla hykertelemättä hänen tekemistään havainnoista.
Lentokapteeni kuulostaa pojalta, joka on juuri saanut lahjaksi matkustajakoneen pienoismallin. Oman vanhenemisensa huomaa siitä, että merkittävät kanssaeläjät muuttuvat yhä nuoremmiksi.
Pitkin kirjaa kertoja vihjailee avoimista lopuista, ja sellainen on myös tällä hänen kertomallaan tarinalla. Kysymyksiä jää avoimina leijumaan ilmaan, vaikka Teneriffan lämmössä toki moniin saadaan vastaus.

Välimatkasta on kirjoittanut esimerkiksi Hanna, jonka tekstissä on analysoitu oivallisesti mm. teoksen nimeä. Erja tykästyi kirjan kieleen, Maria A:n mielestä kirjasta puuttui vielä se jokin.

Välimatka on ensimmäinen askeleeni kohti kirjavuoren valloitusta eli kirja löytyi lukemattomana omasta hyllystä. Latvalan kaksi aiempaa romaania (Arvostelukappale, Paljastuskirja) pääsevät hetimmiten kiinnostavien kirjojen listalle. Blogivuosi alkoi viime vuoden tapaan kelpo kirjalla – tästä on mukava jatkaa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...