Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie

Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Anna Elina Isoaron kolmas runokokoelma Tämänilmaiset on kirja surusta, oman lapsen menettämisestä. Omakohtainen teos on koskettava, ilmava ja oivaltava. Tuskaa on, mutta se ei tukehduta lukijaa.

Runoissa kuolemasta puhutaan suoraan, heti eteisessä vastassa ovat ”kauluri, kurahanskat ja kuolema”. Menetys läpäisee kaiken. Lapsen nimi Veikko kaiverretaan graniittiin, syntymällä ja kuolemalla on sama päivämäärä. Syntyvän ja kuolevan mitat ovat samat.

Kokoelman nimi Tämänilmaiset viittaa heihin, jotka jäävät suremaan: äitiin, isään ja isoveljeen, muihin läheisiin.

Surulle ei ole diagnoosia, mutta se halvaannuttaa, tekee tavallisen arkipäivän läpiviemisestä vaikeaa, liki mahdotonta. Arki on kuitenkin se, mikä vie eteenpäin. On palautettava kirjaston kirjat ja vietävä esikoinen hammaslääkäriin.

Surun sävyttämät tunteet ja havainnot saavat runoissa toisinaan Alias-pelikortin muodon, toisinaan lainataan aineksia saduista ja itkuvirsistä.

Osiosta Riite valikoin päivän katkelman:

neulasia hississä


arjen ja pyhän suhde ei ole tasa-arvoinen
avun ja katastrofin


kuolinsyyraporttia odottaessa
postiluukku kolahtaa
iloista joulua

Ystävällinen jouluntoivotus on irvokas, kun oma elämä on juuri romahtanut. Kaikenlainen hyvää tarkoittava tuki ja apu voi tuntua väärin mitoitetulta tai jotenkin vain vääränlaiselta. Voiko mikään oikeastaan olla oikein, kun oma lapsi on vastikään kuollut?

Surevalle runon puhujalle joulu on neulasia hississä. Pyhän vietto on erilaista kuin koskaan ennen, hän kun ei haluaisi mitään muuta kuin elää vastasyntyneen kanssa arkea rutiineineen.

Näin joulun aatonaattona Tämänilmaiset muistuttaa siitä, että tämäkään joulu ei ole kaikille ilon juhla. Jos elämässä on yksinäisyyttä, surua tai muita menestyksiä ja haasteita, ovat joulunpyhät vain päiviä, joista on selvittävä.


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset. Aviador 2023 (2. p.). 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu. Kannen maalaus: Aino Louhi.

Uskomusten ja tarinoiden pyörteissä – Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Atena 2020. 252 s.
Alkuteos: Mai betyder vatten (2019).
Suom. Ulla Lempinen.
Oma arvioni: 3½/4.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kayo Mpoyin esikoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on pikkutyttö Adi, perheensä seitsemäs lapsi. Eletään 1980-luvun loppua Dar es-Salaamissa Tansaniassa. Perhe on kotoisin Zairesta, isä on töissä suurlähetystössä.

Adi on 6-vuotias, kun pikkusisko Mai syntyy. Mai on syntymästään lähtien sairaalloinen, joten äiti on jatkuvasti kiinni hoivaa ja huomiota vaativassa Maissa. Isosisko Dina on jo murrosiän kynnyksellä, eikä pikkusisko pysy jutuissa mukana. Diplomaatti-isä hallitsee perhettään väkivallalla ja pelolla, mikä lopulta ajaa Adin isosisarukset karkuun.

Adi yrittää ymmärtää ympärillään tapahtuvia asioita, mutta usein hänellä ei ole siihen sanoja eikä ketään, keneltä kysyä. Miksi naapurinmies Monsieur Éléphant taluttaa makuuhuoneeseen, mitä siellä tapahtuu? Miksi siitä ei saa puhua? Jos äiti alkoi odottaa siskoa, kun nielaisi pähkinän, niin voiko niin käydä muillekin? Mitä omassa kehossani tapahtuu? Yksi on kuitenkin selvä asia: väärin käyttäytymistä pitää välttää, muuten tulee tuomituksi menetetyksi naiseksi.

Kolonialismin varjojen lisäksi Adin tarinan taustalla on villisti versova sukupuu ja suvun vaiheista kertovien anekdoottien loputon tarinavyyhti. Lapsen mielessä opettavaiset ja uhkaavat tarinat sekoittuvat kaikkea hallitsevaan taikauskoon. Lopputulos on mielikuvituksellinen pyörre, joka selittää kaiken ja samalla ei mitään. Aina voi keksiä oman tarinan ja selityksen.

Adin näkökulmasta kerrotussa tarinassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin Adi itse. Lasta ymmärryksen rajat tavallaan suojaavat, mutta samalla myös ajavat uusiin vaaroihin. Kun liian moni kysymys jää vaille vastausta, lapsi tekee herkästi omia päätelmiään omalla logiikallaan.

Pahoja asioita tapahtuu ja tunnelma on paikoin painostava, mutta Mpoyin romaani ei silti ole ylitsepääsemättömän raskasta luettavaa. Adin rohkeus ja uteliaisuus kannattelevat. Lapsinäkökulma on taitavasti toteutettu, ja mukana on lukijalle tärkeää toivoa.

Kustantajan esittelyn mukaan Kayo Mpoyin esikoisromaanin taustalla vaikuttavat hänen sukunsa tarinat Tansaniasta. Luin kirjaa täysin fiktiivisenä romaanina, mutta loppua kohden en voinut välttyä pohtimasta, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisia aineksia. Epäilykseni saivat vahvistusta, kun viimeisellä sivulla kirjailija omistaa teoksen kuusivuotiaalle itselleen. Mielenkiinnolla odotan toukokuista Helsinki Litiä, jonne nykyään Ruotsissa asuva Mpoyi saapuu vieraaksi – ehkä kirjailija festivaalilla raottaa teoksen taustoja.

Mpoyin kirja näytti elämää sellaisella alueella Afrikassa, jolla en ole lukemalla aiemmin käynyt. Lukien olen päässyt tutustumaan Ayòbámi Adébáyòn ja Chimamanda Ngozi Adichien tarinoiden matkassa Nigeriaan ja Nadifa Mohamedin kirjan myötä Somaliaan. Petina Gappahin novellit veivät Zimbabween.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -lukuhaasteeni kuusi vuotta sitten, ja aluksi maita kertyikin ripeään tahtiin. Matkanteko on hidastunut alkuhuuman jälkeen, mutta nyt Mpoyin kirjalla saan pitkästä aikaa haasteeseen osuman. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, mutta kirjallinen maailmanmatkani etenee kirjailijan synnyinmaan mukaan, joten Mpoyin kirjalla kuittaan Kongon demokraattisen tasavallan käydyksi.

Helmet 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Tänään ilmestyvästä kirjasta on ehtinyt kirjoittaa ainakin Omppu.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kansi: Piia Aho.

Otava 2018. 8 t 28 min.
Lukija: Jussi Puhakka.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.

Mietin pitkään, minkä kirjan sijoittaisin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää. Valitsisinko teoksen, jossa kuvataan elämää kaukana historiassa, kun arki oli yksinkertaisempaa? Kuvaus ajasta ennen tietotulvaa, infoähkyä ja älylaitteita houkutteli aikansa, mutta jokin hiersi.

Loppusyksystä kuuntelin äänikirjana Juha Itkosen omaelämäkerrallisen romaanin Ihmettä kaikki ja yhtäkkiä tiesin: en haluaisi elää missään muussa ajassa kuin nykyisessä, jossa lääketiede pystyy ihmeiltä tuntuviin asioihin. Nykyään esimerkiksi hyvin varhaisilla raskausviikoilla syntyneitä keskosia voidaan hoitaa ja äideillekin raskaus ja synnytys ovat melko turvallisia. Ihmettä kaikki kertoo Itkosen ja hänen perheensä raskaista ajoista, jollon he joutuivat kohtaamaan suurta surua ja elämän ihmeellisyyden.

Itkonen on etäännyttänyt kokemuksensa fiktioksi, esimerkiksi perheenjäsenillä on toiset nimet kuin tosielämässä, mutta tarina on pääpiirteissään tosi. Minäkertojana toimii kirjailijamies, jolla on vaimonsa Rosen kanssa kaksi lasta. Iltatähti ilmoittaa tulostaan, mutta sitten unelma muuttuu painajaiseksi. Lapsivettä ei ole tarpeeksi, sikiön kehitys on vaarassa. Isä ja äiti joutuvat raastavien päätösten äärelle.

Kirjan markkinointiteksteissäkin tämä paljastetaan, joten uskallan jatkaa: perhe menettää lapsen raskauden puolivälissä. Suuren menetyksen jälkeen herää toivo, kun Rose alkaa odottaa kaksosia. Onko tämä liian pian? Mitä jos pahin tapahtuu tälläkin kerralla?

Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Itkonen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa kriisin keskellä kaunistelematta. Koettelemukset lähentävät, vaikka välillä työntävätkin Rosen ja miehen kauas toisistaan. Minäkertoja ei karttele epämukavien asioiden ja tunteiden kuvaamista, vaan kertoo, miten hän on kaiken paineen keskellä ilkeä Korpulle ja Joonatanille ja miten onni lapsesta ei aina olekaan ehdoton.

Ihmettä kaikki kertoo ajasta, jossa haluan elää paitsi lääketieteen kehityksen, myös tasa-arvon vuoksi. Nyky-Suomessa nainen saa määrätä omasta kehostaan, kouluttautua, elää omanlaistaan elämää. Ikäiseni naiset voivat nousta pääministeriksi, kuten on viime viikkoina nähty. Nykyään isät voivat ja saavat osallistua lapsiperhearkeen toisella tavalla kuin jokunen vuosikymmen sitten. Kirjassa isä syöttää, pitää vauvoja kenguruhoidossa, vaihtaa vaippoja. Knausgård-assosiaatioilta ei voi välttyä.

Ihmettä kaikki kurottaa surusta toivoon. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja koskettava kuvaus siitä, mihin kaikkeen ihminen pystyy, mistä kaikesta ihminen voi selvitä. Uuden elämän synty on aina täynnä ihmettä.

Domenico Starnone: Kepponen

Kannen kuva: Dario Maglionico.

WSOY 2019. 238 s.
Alkuteos: Scherzetto (2016).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tutustuin italialaiseen Domenico Starnoneen vuosi sitten keväällä Solmut-romaanin myötä, ja viehätyin tuosta väkevästä, vetävästä ja älykkäästä avioliiton kuvauksesta. Vielä kun karismaattinen kirjailija kertoi Kepponen-romaanistaan hauskasti HelsinkiLitissä, niin olihan tähän suomennokseen tartuttava heti tuoreeltaan.

Kepponen kertoo ikääntyneestä taiteilijasta, Daniele Mallaricosta, joka joutuu nelivuotiaan lapsenlapsensa Marion lapsenvahdiksi hieman yllättäen ja erittäin vastentahtoisesti. Danielen tytär ja vävy lähtevät seminaarimatkalle, joten pikku-Mario tarvitsee kaitsijaa. Tytär perheineen asuu isoisän lapsuudenkodissa, joten napolilaisasunto on ikääntyneelle taiteilijalle tuttu, aaveineen kaikkineen.

Isoisä on tehnyt uraa kuvataiteilijana ja kuvittajana, ja nytkin hänellä on meneillään erään Henry Jamesin novellin kuvitustyö. Se ei vain tahdo edetä. Hän alkaa epäillä omia taitojaan, eikä uusi roolikaan istu; Daniele ei oikein tunnista itseään, kun häntä kutsutaan vaariksi.

Kepposessa Starnone luo asuntoon testilaboratorion sukupolvien törmäyksen tarkasteluun. Rajatussa tilassa paikalla ovat isoisä ja poika, ajanjaksoksi on määritelty pari päivää. Isoisän raihnaisuus korostuu, kun rinnalla on kaikkeen ainakin omasta mielestään kykenevä, touhukas lapsi. Kaasuhanankin poika osaa avata eikä aamupalan kattaminen ole juttu eikä mikään. Pojalla on myös nasevia mielipiteitä isoisän töiden laadusta. Mario ottaa isoisältä luulot pois suoruudellaan, mutta pikkuvanhan tärkeilyn takana on kuitenkin vasta taaperoiän ohittanut lapsi.

Tunnelma on kuin katastrofin alla. Lukiessani arvuuttelin koko ajan, mikä on se suuri kepponen, johon tämä kaikki huipentuu. Starnone ripottelee pitkin tarinaa "ladattuja aseita": on joka paikkaan jakkaran kanssa yltävä leikki-ikäinen, jolle kaasuhanat ja liedet ovat tuttuja, on reistailevia lattiakaivoja ja jumittuva parvekkeen ovi sekä lelukasoja ympäri asuntoa. Alakerran naapuritkin ovat riidanhaluisia.

Starnone kuljettaa tarinaa taidokkaasti, ja huomasin lukevani vaarin ja pojan vaiheista jopa jännittyneenä. Kirjassa liikutaan myös kiehtovasti todellisen ja epätodellisen rajamailla, kun vaarin ja Marion leikit saavat miettimään, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun joutuu hevoseksi vaativan ratsastajan alle, saa urautunutkin taiteilija luomisvoimaa ja uutta näkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Kirjailijan lukema äänikirja.
WSOY 2018. 6 t 25 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jokaisen oikeus omaan tarinaan on asia, jota kohtaan tunnen valtavan suurta intohimoa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokea elämänsä arvokkaaksi. Sen toteuttaminen ei aina ole helppoa, mutta sitä kohti pyrin kulkemaan. Valamaan sinuun uskoa ja luottamusta omaan tarinaasi, ja toivottavasti myös antamaan esimerkin siitä, että minä luotan omaan tarinaani ja meidän tarinaamme. Näyttämään, että kannattelen niitä ilman häpeää ja pelkoa ja uskallan ottaa itselleni kuuluvan tilan häpeilemättä. Että en hyökkää itseäni, omia ajatuksiani tai kehoani vastaan tai inhoa, hauku, vähättele tai toivo mitään itsessäni toiseksi. Näen päivä päivältä kirkkaammin, miten paljon sinä tarkkailet minua. Teet huomioita, poimit ja omaksut asioita äänenpainoista ja huokauksista lähtien. Oma esimerkkini on se, mitä voin sinulle antaa.

Kansanedustajana ja näyttelijänä tunnettu Jani Toivola osoittaa uusimman kirjansa sanat tyttärelleen. Toivolasta tuli isä vuonna 2013, kun Aili syntyi. Toivola on tyttärensä lähivanhempi ja äiti tapaa Ailia harvemmin, näin sovittiin heti alussa.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana, mikä toi Toivolan suorat ja analyyttiset pohdinnat iholle. Kuunnellessani huomasin usein miettiväni, miten paljon Toivola on joutunut kaikkia ratkaisujaan miettimään. Hän on punninnut tarkkaan vanhemmaksi ryhtymistä, työn roolia elämässään, asuinmuotoaan. Tummaihoinen homomies ja tyttärensä yksinhuoltaja, jolla on vielä julkinen ammatti, ei ole välttynyt siltä, että hän on huomion kohteena. Toivola pohtiikin kirjassaan paljon sitä, miten hän käsittelee tuota muiden katsetta, miten hän antaa ja ei anna sen vaikuttaa elämäänsä.

Toivola kuvaa kirjassaan peittelemättä väsymystään, työuupumustaan ja kyllästymistään, jotka saapuivat elämään lapsen myötä. Hän on hämillään ja ihmettelee, miten voi väsyä ja ja tuntea jopa vihaa, vaikka lapsi on niin kaivattu ja odotettu. Hänen oma kenialainen isänsä jätti perheensä, kun Jani oli pieni. Tätä taustaa vasten Toivola reflektoi hankalia tunteitaan ja tilanteita, joissa saattaisi tehdä saman ratkaisun kuin isänsä.

Kirjan kuvaamaan aikaan sisältyy muutto kumppanin kanssa saman katon alle ‒ ja kommuuniin. Toivolan kertomasta voi aistia, miten hyvää muutos uupumuksesta toipuvalle isälle ja tyttärelle tekee. He eivät ole enää vain kaksin, vaan osa isompaa yhteisöä, jossa on Ailille muitakin leikittäjiä ja lohduttajia kuin vain isä. Isän on pakko höllätä tiukkaa kontrolliaan. Nyt paikalla on myös erotuomari isän ja tyttären tunteiden kuohahtaessa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tästä huolimatta Toivolan kirja oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Se sai minut pohtimaan lapsuutta, vanhemmuutta ja muiden odotuksia. Rehellinen, suora ja tunteitaan peittelemätön Toivola teki minuun vaikutuksen, joten hänen esikoiskirjansa Musta tulee isona valkoinen on vihdoin ehdottomasti luettava. 

Helmet-lukuhaasteessa Toivola kirja sopii kohtaan 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helsinki Litissä Toivolaa voi kuulla tänään, kun hän keskustelee ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden kanssa. Toivolan Kirja tytölleni päättää festariodotukseni täällä blogissa. Tähän alle laitan vielä linkkejä tämänvuotisten festarikirjailijoiden teoksiin. Paljon kiinnostavan oloisia kirjoja on vielä lukematta, ja jos käy kuten aiempina vuosina, festivaalikeskusteluja kuunnellessa luettavien kirjojen lista kasvaa entisestään. Niistä sitten joskus myöhemmin. Nyt toivotan kaikille antoisaa festivaaliviikonloppua!

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Kuilu

Laura Lindstedt: Oneiron

Domenico Starnone: Solmut

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2002)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: I giorni dell'abbandono.
Suomentaja: Taru Nyström (2004).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 253.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Hylkäämisen päivät on Elena Ferranten toinen romaani, joka ilmestyi alun perin suomeksi 2004 Avaimen kustantamana. Nyt WSOY on ottanut kirjasta uuden painoksen Napoli-tetralogian menestyksen imussa ‒ ja miksipä ei, sillä tämä Ferranten varhainen teos on mainio naisen psyyken horjumisen kuvaus avioerotilanteessa.

Napoli-sarjaa lukeneet tuntevat Ferranten erityisesti Napolin ja naisten ystävyyden kuvaajana. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Torino ja aiheena avioero ja sen seuraukset. Eräänä päivänä Olgan mies ilmoittaa lähtevänsä, Mario on rakastunut toiseen. Olga on ihmeissään: eikö meillä mennytkään hyvin? Oliko tämä nähtävissä jo aiemmin?

Nainen yrittää hahmottaa muuttunutta elämäänsä, jossa hän jää yksin lasten ja arkisten velvoitteiden kanssa. Olga tuntee alemmuutta:

Nyt kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana en ollut enää minkään arvoinen, en pystynyt edes käyttäytymään niin kuin olisin halunnut. Olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Jätetyksi tuleminen ajaa Olgan syöksykierteeseen, jossa kärsivät hän itse, lapset, koira, ympäristö. Jätetyn mieli on kaaoksessa, samoin pian koti ja muukin elämä. Olga on täynnä vihaa, raivoa, katkeruutta. Ferrante kuvaa Olgan murenemista ja holtittomuutta niin vimmaisesti, että lukukokemus on ravisteleva.

Ferrante on hurmannut minut Napoli-sarjan kahdella ensimmäisellä osalla Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Hylkäämisen päivät on erilaista Ferrantea, mutta ei mielestäni mitenkään huonompaa. Väkivaltaa Napoli-sarjassakin on, mutta Hylkäämisen päivät on eri tavalla rujo. Napoli-sarjan kahta ensimmäistä teosta olen hieman moittinut tyhjäkäynnistä ja jaarittelusta ‒ sellaisia ongelmia Hylkäämisen päivissä ei ole, sillä tämä on vauhdikas ja tiivis.

Suomeksi kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta on ilmestynyt myös esikoisteos Amalian rakkaus, jossa onkin melkein parinsadan varaajan jono kirjastossa. Kirjoittelen esikoisesta, kunhan vuoroni koittaa.

Hylkäämisen päivistä ovat bloganneet esimerkiksi Annika ja Katja.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Tuomas Juntunen on kirjallisuudentutkija, josta tuli esikoiskirjailija hurjan tragedian vuoksi. Hänen ensimmäinen lapsensa, Martta, eli vain yhden päivän, kunnes kuoli geenivirheen aiheuttamaan sairauteen. Kokemus oli niin pysäyttävä, että Juntunen alkoi kirjoittaa selviytyäkseen.

Aluksi kavahdin kirjan aihetta. Miten oman lapsen kuolemasta edes voisi kirjoittaa? Voiko lopputulos olla mitään muuta kuin vaivaannuttavaa repostelua? Halusin löytää kysymyksiini vastauksen, vaikka hieman pelkäsin, miten Juntunen mahdottomalta tuntuvasta tehtävästään suoriutuisi.

Juntunen tekee kirjassaan muutamia ratkaisuja, jotka tekevät siitä helpommin luettavan. Yksi keskeisimpiä kerronnallisia valintoja on, että Juntunen tekee itsestään kertojana näkyvän. Toinen tärkeä seikka on se, että kaikkea ei kerrota.

Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille. Olen keksinyt, karsinut, siirtänyt ja tiivistänyt - - - .

Raaka aihe vaatii käsittelijältään taitoa, sillä huonosti kirjoitettuna tällaisesta aiheesta saisi vain piinaavaa luettavaa. Juntusella on tutkijanuransa varrella kerätyn osaamisen lisäksi myös lahjoja kirjoittaa. Lukiessani en kokenut olevani tirkistelijä tai ”paljastuskirjan” äärellä.

Oli mielenkiintoista lukea Juntusen matkasta isäksi: miten päätös lapsen yrittämisestä ensin syntyy, sitten alkaa yhdeksän kuukauden odotus. Tarinan isä ja äiti elävät varovaisen onnellista raskausaikaa, jossa mahdolliset ongelmat ovat puheissa mukana, mutta kovin kaukaisina uhkina.

Kun Martan sairaus selviää ja Juntunen kuvaa lapsensa lyhyttä elämää, ei kyyneleiltä voi välttyä. Vanhemmat ovat läsnä, kun Martta irrotetaan hengityskoneesta. Isä laulaa vauvalleen tuutulaulun viimeiseksi hyvästiksi. Tuntemattomasta lapsesta tuli kirja, jota lukiessani olen itkenyt eniten.

Martta syntyi vain kuollakseen.

Voin kuvitella, että kirja saattaa olla liian raskasta luettavaa vaikkapa raskaana oleville tai pikkulasten vanhemmille.

Markku Pääskynen: Sielut (2015)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 254.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Järvi-Suomessa sijaitsevassa pikkukaupungissa kevät on kääntymässä kesäksi. Kaiken kauneuden keskellä tapahtuu jokaisen vanhemman pahin painajainen: lapsi katoaa. Maija on 9-vuotias koululainen, joka ei saavukaan eräänä aamuna kouluun. Isä alkaa etsiä lastaan lähialueilta, äiti odottaa kotona. Vanhempien tuska riipaisee.

Kun järki loppuu, loitsut heräävät ja taikuus ryhtyy toimeen. Hetkittäin päivän mittaaan sekä Aino että Kristian olivat kuvitelleet että syy Maijan katoamiseen olikin heissä itsessään, menneisyyden synneissä tai pahoissa teoissa. Vanhoja uskomuksia on vaikea sivuuttaa koska ne istuvat syvällä, syvällä perimässä, ajatuksissa ja puheenparressa. Ja pitkin päivää Aino ja Kristian olivat löytäneet enteitä ja merkkejä. Miksi suolapurkki löytyi Maijan piilosta vaahteran alta? Miksi linnun lauloivat niin korkealta ja lensivät niin matalalla? Miksi kukat olivat niin kirkkaita? Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, enenmmän arvauksia kuin kysymyksiä.

Eletään 1980-lukua, kolikko- ja lankapuhelimien aikaa. Tarinan aika kiinnittyy todellisiin historiallisiin tapahtumiin, sillä Tšernobylin onnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama ovat ajankohtaisia. Pikaviestipalveluista tai internetistä ei ollut tietoakaan. Etsinnät ja etsijöiden välinen yhteydenpito olisivat hyvin erilaisia nykyään.

Maijan etsinnän vaiheet koukuttavat niin, että kirjaa lukee kuin dekkaria. Tunnelma on aiheen synkkyyden vuoksi jopa piinaava. Etsintöihin osallistuu myös kaksi pikkupoikaa, Taito ja Ilari, joiden näkökulmasta katsottuna Maijan etsintä on kuin jännä seikkailu, jonka tuoksinassa vastaan voi tulla erilaisia kiinnostavia ihmisiä, esineitä ja paikkoja.

Hieman epäselvä, tärähtäneen oloinen kansikuva ei olekaan lapsus, vaan harkittu yksityiskohta. Kirjan alku ja loppu on myös toteutettu typografisesti niin, että vaikuttaa siltä kuin teksti tulisi näkyväksi ison tekstimassan keskellä ja haipuisi taas näkymättömiin. Kirjaa lukiessa herääkin ajatus siitä, miten kaikesta maailmassa tapahtuvasta voi poimia tapahtumaketjuja tarinoiksi. Kokijat, osalliset ja heidän näkökulmansa muovaavat sattumanvaraisista, yksittäisistä tapahtumista tarinoita, joilla on merkitys.

Sielut päätyi luettavakseni Finlandia-ehdokkuuden myötä. Pääskynen oli kirjailijana minulle uusi tuttavuus, mutta voisin hyvin lukea lisää tällaista tunnelmaltaan vangitsevaa ja kieleltään taidokasta proosaa.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Pienen Saaran elämä mullistuu, kun äiti menehtyy yhtäkkiä. Eräänä päivänä jäälohkare tippuu taivaalta äidin päähän, ja äiti on poissa. Äidin kuolema nostaa Saaran mieleen lukuisia kysymyksiä ja saa luonnollisesti isänkin tolaltaan. Aurinkolasit päässä sängyssä makaava isä ja maailmanmenoa ahkerasti pohtiva tyttö ovat yhtä ymmällään kaiken edessä. Suurin kysymys on: Miksi?

Saara ja isä muuttavat Sahanpurutalosta tädin luokse kartanoon, johon täti on muuttanut saatuaan huikean lottovoiton. Kun täti vielä voittaa lotossa toistamiseen ja käy kirjeenvaihtoon viidesti salamaniskun kokeneen miehen kanssa, on selvää, että kirjan äärellä on pohdittava sattuman ja kohtalon kysymyksiä.

Sattuma pakottaa kirjan henkilöiden elämät muuttumaan, kun mitä epätodennäköisimmistä asioista tulee todellisuutta. Näitä elämän kummallisuuksia tarkastellaan pienen tytön näkökulmasta.

Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuijottaa horisonttiin ja sanoa: "Minä tässä mietin missä tuuli syntyy." Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria.

Lapsen sisäinen maailma ja tapa hahmottaa ympäristöään ovat antoisaa luettavaa. Onnistunut lapsinäkökulma kruunaa kirjan ja muistuttaa Markus Nummen Karkkipäivästä, vaikka tässä ollaankin aivan erilaisen aiheen äärellä.

Kirjan aiheet ovat painavia, mutta kirjan rakenteessa on tarvittavaa ilmavuutta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kerronta harkittua: tässä ei ole mitään liikaa. Suurten mullistusten jälkeen elämä asettuu uomiinsa, ja uskomattomista elämänvaiheista tulee muistoja ja tarinoita. Äidistäkin aletaan puhua menneessä aikamuodossa.

Taivaalta tippuvat asiat nousi kuluvan vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Jo ehdokkuus on kirjailijalle puoli voittoa, sillä finalistit saavat osakseen paljon mediahuomiota. Ehdokkuus toimi minullakin kimmokkeena tarttua tähän loistavaan kirjaan, jonka muuten olisin saattanut sivuuttaa.

Ahavan romaanista ovat bloganneet esimerkiksi Sara,  Katja ja Minna.

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009)

Alkuteos: The Children's Book.

Suomennos: Kersti Juva (2011).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 971.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:Iira Oivo.

A. S. Byattin Lasten kirja ihastuttaa ja hengästyttää. Byatt esittelee lukijalle henkilökaartin, joka on vertaansa vailla; keskeisiä henkilöitä on kymmeniä. Byatt kuljettaa tarinaa siirtyen henkilöstä toiseen lähes tuhannen sivun matkan kulkien vuodesta 1895 vuoteen 1919. Kronologia ja henkilöhahmojen harkitun tarkka kuvaus estävät lukijaa eksymästä. Ainakaan kovin paljon. Kirjan alun henkilöluetteloa voi käyttää apuna, jos nimet tahtovat mennä sekaisin.

Tarina alkaa vuodesta 1895. Olive Wellwood on lastenkirjailija ja äiti, joka on kotoisin heikoista pohjoisenglantilaisista oloista. Perhetragediat ja kurjuus ovat enää muistoja. Hän rakastaa nykyistä elämäänsä Englannin puutarhassa, Todefrightin talossa. Olive kirjoittaa työkseen lastenkirjoja, ja hän kirjoittaa myös jokaiselle lapselleen omaa, persoonallista satua.

Satuihin nojaavan perheidyllin takana on salaisuuksia. Ne eivät ole mitenkään pieniä asioita: perhe- ja rakkaussuhteiden vyyhti on lopulta melkoinen. Seksuaalinen vapautuminen on vasta teoriaa, ja vanhanaikaiset moraalikäsitykset ovat edelleen vallalla. Niinpä naiset saavat kärsiä eroottisten ekskursioiden seuraukset.

Kirjan lapset varttuvat aikuisiksi, ja lapsuuden päättää lopullisesti ensimmäinen maailmansota. Sodan raakuus ja tuhovoima näyttäytyvät irvokkaina kaiken satumaisen kauniin ja autereisen jälkeen. Byatt sitoo tarinansa tiukasti historiallisiin faktoihin. Kirjassa on useita pitkähköjä taustoittavia jaksoja, jotka tuntuivat paikoin uuvuttavilta.

Taide eri muodoissaan on mukana vahvasti läpi kirjan. Tarinassa viipyillään ainakin nukketeatterin, näytelmien, keramiikan, satujen ja runojen maailmoissa. Kiehtovia ovat myös kävelyretket Pariisin maailmannäyttelyssä. Lukija pääsee kirjan henkilöiden rinnalla ihastelemaan erilaisia paviljonkeja ja taiteen ja teknologian uutuuksia, kuten liikkuvaa jalkakäytävää.

Kirjassa on runsasta paitsi sen henkilöhahmot, tapahtumat ja kuvasto, myös sen kieli. Laadukas suomennos on Kersti Juvan käsialaa. Juva on tehnyt massiivisen urakan kääntäessään tätä suurteosta, eikä lopputulosta voi kuin äimistellä. Tekstiin on jätetty tyylikeinona runsaasti (ainakin minulle) vieraita sanoja: melkein olisi pitänyt olla sivistyssanakirja käsillä tätä lukiessa.

Luimme kirjan lukupiirissä. Onnekseni en karkottanut lukupiiriläisiä tällä kirjavalinnalla! Kirja herätti vilkasta keskustelua, vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä lukeneet koko kirjaa. Ainakin yhdelle lukupiiriläiselle tästä muodostui sydämen kirja, kun taas eräs kirjan kesken jättänyt aikoo sittenkin lukea kirjan loppuun lukupiirikeskustelun innoittamana. Ajankuva ja persoonalliset henkilöhahmot keräsivät kiitosta, mutta aivan kaikkia kerronnan yksityiskohtaisuus ei viehättänyt.

Lukupiiri asetti lukemiselleni takarajan. Omaa hölmöyttäni jätin lukemisen hienoista suunnitelmistani huolimatta viime tinkaan, eikä aikaa vastaan lukeminen tehnyt kirjalle oikeutta. Lukukokemukseni oli ainakin intensiivinen, eräänlainen lukumaraton. Upposin sadan vuoden takaiseen Englantiin täysin ja tunsin suurta kiitollisuutta hienoa kirjallisuutta kohtaan.