Väkevä trilogian avaus – Kerstin Ekman: Herran armo

Kansi: Tuija Kuusela.

Tammi 2002. 510 s.
Alkuteos: Vargskinnet – Guds barmhärtighet (1999).
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Tänään vietetään Kerstinin nimipäivää suomenruotsalaisen kalenterin mukaan, joten osallistun tällä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian avausosalla Tuijan Naistenviikko-haasteeseen. Kirja sopii teemaviikkoon paitsi kirjailijan nimen vuoksi, myös siksi, että se käsittelee naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa.

Eletään kevättalvea vuonna 1916, kun kätilö Hillevi Klarin matkustaa Uppsalasta uuteen asemapaikkaansa Svartvattnetiin, joka on pieni kylä Jämtlannissa, Pohjois-Ruotsissa. Samassa kylässä pappina työskentelee Hillevin rakastettu – ja juuri miehen vuoksi hän oikeastaan tänne tiettömille tuntureille lähtikin.

Hillevin ja papin suhde päättyy heti alkuunsa, mutta Hillevi päättää jäädä. Kätilön työ kylässä on raskasta. Hillevi joutuu todistamaan hurjaa köyhyyttä ja hyväksymään sen, että hänen ja kyläläisten välissä on muuri. Etelän tulokas tarkkoine hygieniasääntöineen on paikallisten silmissä kummajainen.

Käänteentekevää on lapsenpäästö mökissä, jossa synnyttäjä on hyvin nuori tyttö. Mökki on täynnä hinteliä lapsia ja hiljaisuutta. Alkeellisista oloista huolimatta Hillevi saa lapsen pelastettua, mutta sen jälkeen kaikki ei menekään suunnitellusti. Mökin tapahtumista vaietaan jälkikäteen.

He vaikenisivat, vaikenisivat, vaikenisivat.
     Heidän vaikenemisensa oli pahaa. Kuin musta vesi jään alla.

Hillevi ei koskaan unohda tapahtunutta, vaikka kätilön työt jäävät, kun hänestä tulee kauppiaan rouva. Hillevi nai kauppamies Trond Halvorsenin, joka antoi Hilleville sudentaljan jo silloin, kun kyyditsi kätilöä ensi kertaa kylälle. Trondin ja Hillevin perheessä on sijaa myös kasvattilapselle, Kristenille.

Lukija tutustuu myös Elikseen, joka oli läsnä tuona merkillisenä yönä teiniäidin synnyttäessä pimeässä mökissä. Kylästä pakomatkalle tapahtumien vuoksi lähtevä nuorimies on haavoittuvassa asemassa, kun etsii toimeentuloa ja suojaa. Eliksen vaiheisiin mahtuu monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta lopulta mies päätyy viettämään taiteilijaelämää Berliiniin. Vaikka Svartvattnet on jäänyt taa jo kauan sitten, ei köyhyys, se sierettynyt, vetoisa, nuhruinen olotila, ole täysin menneisyyttä Saksassakaan.

Ekman kuljettaa tarinaa eri näkökulmien kautta ja kuvaa elävästi, miten kyläyhteisö hylkii koulutettua naista. Hillevi kuitenkin ottaa paikkansa, asettuu ja sopeutuu elämään, jossa vuodenajat ja luonto määräävät elämän tahdin. Ongelmatonta elo ei ole, ja myös kauppiaan rouvana, kuten aikoinaan kätilönä, Hillevi joutuu ajoittain kyläläisten silmätikuksi.

Köyhyys kuristaa kurkkua ja talviset rekimatkat saavat ihon kananlihalle. Ekmanin aistivoimainen kerronta lumoaa, vaikka välillä tuskailin sivujuonien kanssa. Sudentalja-trilogia jatkuu osilla Viimeinen uitto ja Raaputusarvat, jotka aion ehdottomasti lukea, sillä haluan nähdä, miten Hillevin ja muiden kyläläisten tarinat jatkuvat. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2002)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: I giorni dell'abbandono.
Suomentaja: Taru Nyström (2004).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 253.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Hylkäämisen päivät on Elena Ferranten toinen romaani, joka ilmestyi alun perin suomeksi 2004 Avaimen kustantamana. Nyt WSOY on ottanut kirjasta uuden painoksen Napoli-tetralogian menestyksen imussa ‒ ja miksipä ei, sillä tämä Ferranten varhainen teos on mainio naisen psyyken horjumisen kuvaus avioerotilanteessa.

Napoli-sarjaa lukeneet tuntevat Ferranten erityisesti Napolin ja naisten ystävyyden kuvaajana. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Torino ja aiheena avioero ja sen seuraukset. Eräänä päivänä Olgan mies ilmoittaa lähtevänsä, Mario on rakastunut toiseen. Olga on ihmeissään: eikö meillä mennytkään hyvin? Oliko tämä nähtävissä jo aiemmin?

Nainen yrittää hahmottaa muuttunutta elämäänsä, jossa hän jää yksin lasten ja arkisten velvoitteiden kanssa. Olga tuntee alemmuutta:

Nyt kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana en ollut enää minkään arvoinen, en pystynyt edes käyttäytymään niin kuin olisin halunnut. Olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Jätetyksi tuleminen ajaa Olgan syöksykierteeseen, jossa kärsivät hän itse, lapset, koira, ympäristö. Jätetyn mieli on kaaoksessa, samoin pian koti ja muukin elämä. Olga on täynnä vihaa, raivoa, katkeruutta. Ferrante kuvaa Olgan murenemista ja holtittomuutta niin vimmaisesti, että lukukokemus on ravisteleva.

Ferrante on hurmannut minut Napoli-sarjan kahdella ensimmäisellä osalla Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Hylkäämisen päivät on erilaista Ferrantea, mutta ei mielestäni mitenkään huonompaa. Väkivaltaa Napoli-sarjassakin on, mutta Hylkäämisen päivät on eri tavalla rujo. Napoli-sarjan kahta ensimmäistä teosta olen hieman moittinut tyhjäkäynnistä ja jaarittelusta ‒ sellaisia ongelmia Hylkäämisen päivissä ei ole, sillä tämä on vauhdikas ja tiivis.

Suomeksi kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta on ilmestynyt myös esikoisteos Amalian rakkaus, jossa onkin melkein parinsadan varaajan jono kirjastossa. Kirjoittelen esikoisesta, kunhan vuoroni koittaa.

Hylkäämisen päivistä ovat bloganneet esimerkiksi Annika ja Katja.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (2002)

Alkuteos: Kartography.

Suomentaja: Kristiina Drews (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 392.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kamila Shamsie on pakistanilaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Lontoossa ja kirjoittaa englanniksi. Kartanpiirtäjä on Shamsien kolmas romaani. Aiemmin olen lukenut hänen viimeisimmän romaaninsa Jumala joka kivessä.  

Kartanpiirtäjä kuvaa elämää kirjailijan synnyinkaupungissa, levottomassa ja väkivaltaisessa Karachissa. Keskiössä ovat ystävykset Karim ja Raheen ja heidän perheensä.  Karim ja Raheen ovat olleet hyvin läheisiä koko lapsuuden ja varhaisnuoruuden, kunnes Karimin perheen muutto Lontooseen katkaisee ystävysten yhteyden. Kaveripiiriin kuuluvat myös Zia ja Sonja, ja avainasemaan nousee myös Karimin ja Raheenin vanhempien historia. Rakkaussuhdesotkut ja salaisuudet luovat jännitteitä.

Kirjassa esiintyvät henkilöt kuuluvat ilmiselvästi hyväosaisiin, kansan eliittiin. Huonommissakin kaupunginosissa piipahdetaan, mutta näkökulma on yläluokkainen. Juuri näkökulmansa vuoksi kirja tuntui melko länsimaiselta: veikkaan, että köyhempien pakistanilaisten arjen ja elämän kuvaus olisi saanut toisenlaisia sävyjä.

Kartanpiirtäjä tutustuttaa lukijan Pakistanin historiaan ja houkuttelee ottamaan historian vaiheista tarkemmin selvää. Luimme kirjan lukupiirissä, ja kirja oli toiminut monille kimmokkeena omien tietojen päivittämiseen. Bangladeshin, Intian ja Pakistanin historiat ovat jääneet vähemmälle käsittelylle koulussa, tai ainakin niiden vaiheet ovat helposti painuneet muistin perukoille. Näiden alueiden etniset kiistat tulevat tarinan myötä tutuiksi.

Eräs lukupiiriläinen nosti seuraavan kohdan keskusteluun, ja se kyllä kiteyttää kirjan olemuksesta paljon:

Jos meillä olisi luotettavammat oikeus- ja hallintojärjestelmät, meidän ystävyyssuhteemme olisivat ehkä pinnallisempia. Mutta koska karachilaiset eivät voi luottaa muihin kuin toinen toiseensa, he liittävät kriisitilanteissa voimansa yhteen tällä asenteella: olimme me muuten elämässä mitä tahansa – pankkiireja, opettajia, luulosairaita, kyynikkoja, marksisteja, tilanomistajia, kasvissyöjiä, eronneita, kaksinnaineita, anorektikkoja, lukihäiriöisiä, seksistejä – meidän todellinen kutsumuksemme on ystävyys.

Kartanpiirtäjä onkin ennen kaikkea kirja ystävyydestä ja ihmissuhteista. Shamsie yhdistää ihmissuhdekiemuroihin historiallista faktaa, mikä syventää tarinaa. Kapeasta, elitistisestä näkökulmasta huolimatta kirja on mielenkiintoinen sukellus pakistanilaiseen elämään. Viihdyin sujuvasti kirjoitetun kirjan äärellä. Nyt kahden Shamsien kirjan lukeneena suosittelen lukemaan hänen teoksiaan uppoutumalla. Lukemieni kirjojen rakenne ja tyyli ovat olleet sellaisia, että ne avautuvat paremmin, kun lukee kirjaa kerralla enemmän.

Imre Kertész: Kieli maanpaossa: kaksi juhlapuhetta (2002 & 2003)

Alkuteokset: A Száműzött nyelv & Heureka!.

Suomentaja: Outi Hassi (2003).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 46.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kirjotin unkarilaisesta Imre Kertészistä kirjailijaesittelyn töissä ja halusin tuoda osan tuosta tekstistä myös tänne blogiini, koska minulle aiemmin tuntematon Kertész osoittautui todella kiehtovaksi kirjailijaksi. Osa tästä tekstistä on siis aiemmin julkaistu kirjaston kotisivuilla.

Kertész on yksi toisen maailmansodan holokaustista selvinneistä. Juutalainen Kertész oli vain 14-vuotias joutuessaan keskitysleireille: hän oli Auschwitzin, Buchenwaldin ja Zeitzin keskitysleireillä vuoteen 1945 asti. Holokaustikuvaukset ja keskitysleirikokemusten vaikutukset ihmisen myöhempään elämään leimaavatkin Kertészin tuotantoa kautta linjan.

Kieli maanpaossa sisältää kaksi puhetta, joista ensimmäinen on samanniminen kuin kirja. Tässä puheessaan kirjailija käsittelee esimerkiksi omaa kirjoittamistaan:

– – ja kun aloin kirjoittaa, oli kuin olisin kirjoittanut Auschwitzin jatkoajalla. Holokausti ja se olemisen tila, jossa holokaustista kirjoitin, kietoutuivat toisiinsa erottamattomasti. Miten paradoksaaliselta se saattaakin kuulostaa, kommunistisessa diktatuurissa minulla oli ääretön kirjallinen vapaus – jotenkin samaan tapaan kuin Auschwitzissa ei rajoitettu niitä, jotka pitivät salaista päiväkirjaa. Sellaisessa tilanteessa ei kannata valehdella, ei liioin punnita taiteellista vaikutusta, saatika sitten manipuloida, sillä julkaisemisen mahdollisuus on aivan yhtä epävarma kuin eloonjäämisen.

Kertészin esikoisteos Kohtalottomuus julkaistiin vuonna 1975, ja sen kirjoittaminen vei häneltä peräti 13 vuotta. Romaanin päähenkilö joutuu kirjailijan tavoin kolmelle keskitysleirille, mutta kyseessä on silti fiktiivinen teos. Kohtalottomuus muodostaa kolmen muun romaanin (Kaddish syntymättömälle lapselle, Tappio ja Lopetus) kanssa romaanisarjan, jota pidetään Kertészin pääteoksena. Kaikki romaanit käsittelevät Auschwitziä ja sen jälkeistä elämää.

Kertész tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi saatuaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002. Puhekokoelman toinen puhe onkin hänen Nobel-puheensa nimeltään Heureka!, ja siinä kirjailija muun muassa yrittää päästä sinuiksi saamansa palkinnon kanssa:

Toistaiseksi en itsekään täysin ymmärrä, miten ongelmalliseksi koen tämän korkean kunnianosoituksen suhteessa teoksiini, tai toisaalta elämääni. Ehkä olen elänyt liian kauan diktatuureissa, vihamielisessä ja toivottoman vieraassa henkisessä ympäristössä, jotta olisin voinut kehittää jonkinlaisen kirjallisen itsetietoisuuden: minun ei yksinkertaisesti kannattanut pohtia sellaisia. Lisäksi minun annettiin joka taholta ymmärtää, että ajatteluni kohde, "teema", jonka parissa työskentelin, oli epäajanmukainen ja vailla vetovoimaa. Siksipä siis, ja koska se sopi myös omaan vakaumukseeni, pidin kirjoittamista aina mitä ehdottomimmin yksityisasianani.

Mielenkiintoiset puheet valottavat Kertészin ajattelutapaa ja hänen rooliaan kirjailijana. Tutustuessani Kertésziin en voinut olla ihmettelemättä, miten jotkut ovat luokitelleet hänet hieman vähätellen ”yhden asian kirjailijaksi”. Kertész on toki ammentanut teostensa aiheet sota-ajan kokemuksistaan ja muistoistaan, mutta voiko tuollaisten kokemusten jälkeen muuta tehdä? Toisaalta Kertésziä on hänen yhteiskuntakritiikkinsä ansiosta kutsuttu myös ”vuosisadan omaksitunnoksi”. Kertész itse pitää holokaustista puhumista tärkeänä koko eurooppalaisen kulttuurin kannalta, sillä menneisyyttä pitää ymmärtää, jotta tulevat sukupolvet voisivat vapautua ja tuntea vastuunsa. Hänen mielestään me kaikki olemme holokaustin jälkeläisiä.

Kertész on sanonut, että ihminen ei pysty kuvittelemaan keskitysleirillä vallitsevaa todellisuutta. Onkin totta, että kuuden miljoonan ihmisen kärsimys ja tuho on niin suuren mittaluokan asia, että siihen ei tahdo käsityskyky riittää. Jos kuitenkin haluaa yrittää ymmärtää, voi tutustua vaikka Kertészin teosten kautta yhden ihmisen kohtaloon, sillä yksilön kokemukset pystyy kuvittelemaan.

On kenties kyseenalaista kuitata Unkari luetuksi tämän 46-sivuisen kirjan myötä, mutta teen niin kuitenkin. Se on joka tapauksessa kirja, ja vielä merkittävä sellainen, vähäisistä sivuistaan huolimatta. Ainakin Kohtalottomuuden tiedän lukevani myöhemmin.

Günter Grass: Ravunkäyntiä (2002)

Alkuteos: Im Krebsgang.

Suomentanut: Oili Suominen (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 257.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markko Taina.

Ravunkäyntiä on oikeisiin historiallisiin tapahtumiin nojaava fiktiivinen tarina. Keskiössä on suuronnettomuus, jonka syihin ja seurauksiin tarinan henkilöt kietoutuvat. Saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff upposi toisen maailmansodan loppuvaiheessa tammikuussa 1945 neuvostosukellusveneen torpedoitua sitä. Uhrien määrästä voidaan esittää vain arvioita; lähes pelkästään siviilejä kuljettanut alus vei meren pohjaan jopa lähemmäs kymmenentuhatta ihmistä.

Kertojana on keskinkertainen lehtimies Paul Pokriefke, joka tutkii tätä tuhoisaa laivaturmaa. Paulin suhde onnettomuuteen on todella ainutlaatuinen: hänen äitinsä oli risteilijän kyydissä, ja Paul itse syntyi tuona talvisena yönä evakuointialuksessa. Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin kerien johtolankoja samalla yhteen. 

Tarina nostaa esiin muistamisen problematiikan. Tarinat kerrotaan aina jostakin näkökulmasta, ja ne tahtovat värittyä matkalla. Paulin äitikin kertoo erilaisia versioita pojan syntymästä. Sukupolvien välillä taitaa aina olla jonkinlainen kuilu, mutta sodan kokeneiden ja heidän jälkeläistensä välillä se näyttää olevan erityisen suuri. 

Romaanin kieli on notkeaa ja vivahteikasta. Paulin äidin paksu danzigilainen murre on käännetty värikkääksi puhekieleksi:

"Mää tiesin ton sällin syntymästä saakka että siittä viä tulee maankuulu..."

- -  

"Oli siä ainaski mukavan lämmin. Semmonen vanhanaikanen pulpetti sai olla sulle lulluna. Ja mää meinasin, että Paul pikkanen se alottaakin aikasin tän koulunpenkin painamisen..." 

Grassilla on mielenkiintoinen vaade ulkomaisille kustantajilleen: heidän pitää lähettää Grassin teoksen kääntäjä käännösseminaariin, jossa kääntäjät kirjailijan johdolla pohtivat teoksen ongelmakohtia ja mahdollisia ratkaisuja.

Vaikka käännös on muuten loistava, niin pysähdyin kyllä ihmettelemään, miksi esimerkiksi chatroomia tai homepagea ei ole käännetty, kun niille olisi suomenkielinen vastine. Hämmästelin myös käsitettä nuornatsi: eikö uusnatsi ole luontevampi?

Ravunkäyntiä oli kuukauden kirja lukupiirissämme. Lukupiiriläiset luonnehtivat kirjaa muun muassa hyvin eteneväksi, nopealukuiseksi ja miehiseksi. Niinpä valtaosalle kirja jäi melko etäiseksi, lukupiirissämme kun on vain naisia. Monille meistä kirja tarjosi uutta tietoa ja näkökulmaa toiseen maailmansotaan.

Lueskelin taustatietoja Grassista lukupiiriämme varten ja sainkin selville mielenkiintoisia faktoja. Grass oli nuorena Hitlerjugendissa, taisteli ensin vapaaehtoisena ja sittemmin panssaridivisioonassa toisessa maailmansodassa ja jäi yksikkönsä kanssa sotavangiksi. Sodan jälkeen hän opiskeli kuvanveistoa ja työskenteli kuvanveistäjänä samalla kun aloitteli uraansa kirjailijana. Jo esikoisteos Peltirumpu nosti Grassin tunnetuksi. Mielenkiintoisin seikka Grassin biografiassa on minusta se, että hänen onnistui salata taustansa SS-joukoissa aina vuoteen 2006. Paljastuksesta seurasi ymmärrettävästi melkoinen julkisuuspyöritys.

Oman mukavuusalueen ulkopuolelta lukeminen antaa (useimmiten) paljon. Ravunkäyntiä vei mennessään Günter Grassia koskevat ennakkoluuloni, opetti lisää sotahistoriasta ja auttoi sijoittamaan Grassin kotikaupungin Danzigin kartalle. Olin luullut, että Danzig on kaupunki Saksassa, mutta eipä olekaan. Danzigin vapaakaupunki oli vuodesta 1920 alkaen itsenäinen kaupunkivaltio, joka vuonna 1939 liitettiin natsi-Saksaan. Vuodesta 1946 lähtien alue on kuulunut Puolaan ja tunnetaan nykyään nimellä Gdansk. Tietoni Danzigista olivat kehnot siihen nähden, että muistan vaikka unissani Grassin Danzig-trilogian kirjat (Die Blechtrommel, Katz und Maus, Hundejahre), kiitos germaanisen filologian pääsykokeiden lähes kymmenen vuotta sitten.

En ota Grassin kirjaa mukaan maailmanmatkalleni, sillä kirjailijan kotikaupunki oli hänen syntyessään autonominen alue, ei itsenäinen valtio. Sittemmin alue liitettiin Puolaan, mutta ei tunnu luontevalta laskea Grassia Puolankaan edustajaksi.

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (2002)

Alkuteos: Les mille maisons du rêve et de la terreur.

Suomentaja: Päivi Sinikka Kosonen (2003).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Afganistanilaista kirjailijaa valitessani loppusuoralle päätyivät Khaled Hosseini ja Atiq Rahimi. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa luin aikana ennen blogia, mutta lukukokemus oli niin mieleenpainuva, että muistan sen hyvin edelleen. Olisinkin hyvin voinut ottaa Afganistan-kirjakseni Hosseinilta joko Leijapojan tai kirjailijan uusimman Ja vuoret kaikuivat. Nuo kirjat kuuluvat niihin kirjoihin, jotka aion joka tapauksessa jossakin vaiheessa lukea, joten päädyin lukemaan Rahimia.

Aiemmin olen lukenut Rahimilta teokset Maata ja tuhkaa ja Kärsimysten musta kivi. Vaikka kumpikaan ei saanut minulta huippuarviota, näistä teoksista jäi mielen perukoille kiinnostus tätä afgaanikirjailijaa kohtaan. Molemmissa aiemmin lukemissani on ollut jotakin erottuvaa ja mieleenjäävää.

Unen ja kauhun labyrintti vie lukijan unenomaiseen tilaan, jossa todellisuus, unimaailma ja muistot sekoittuvat. Alussa minäkertoja havahtuu paikassa, jota hän ei tunne. Hän makaa vuoteessa, ja ympärillä häärivä lapsi kutsuu häntä isäkseen. Talossa on toinenkin henkilö, jonka ääni on miehelle myöskin vieras.

Niukka kerronta jättää aukkoja ja herättää joukon kysymyksiä: Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi mies makaa tässä sängyssä? Vihlova kipu nostaa ikäviä muistoja miehen mieleen. Kuka häntä on satuttanut ja miksi?

Unen ja valveen välimaastossa on välillä vaikea erottaa totta harhoista, mutta kysymyksiin alkaa pikkuhiljaa löytyä vastauksia. Rahimi luo epätietoisen ja painostavan ilmapiirin niin aidosti, että ahdistus välittyy lukijalle asti. Sodan mielettömyys lyö kasvoille.

Olen nyt lukenut kaikki kolme Rahimilta suomennettua kirjaa. Suhtaudun edelleen Rahimiin ristiriitaisesti: yhtäältä tunnistan romaanien ansiot ja omalaatuisuuden ja pidän niitä hyvinä kirjoina. Toisaalta taas mikään Rahimin kirjoista ei ole liikuttanut minussa suuremmin mitään. Lähimmäksi pääsi Kärsimysten musta kivi viimekesäisellä lukumaratonillani, joten jos aiot lukea yhden Rahimin, suosittelen sitä!

Afganistan kartalla.

Näin matkan alkuvaiheessa eteen tulee jatkuvasti asioita, joita en osannut ajatella etukäteen. Nyt ensimmäistä kertaa nuppineulat näkyvät samassa kuvassa, joten tuli tarpeelliseksi erottaa toisistaan viimeisin luettu kirjamaa ja aiempi karttamerkintä. Jatkossa merkkaan aina mustalla nuppineulalla viimeisimmäksi luettua ja sinisillä kaikkia muita luettuja.

Haruki Murakami x 3

Kirjoitan yleensä kussakin blogipostauksessa yhdestä kirjasta, jos mukaan ei lasketa lukumaratoneja ja kuukausikoosteita. Tähän tekstiin olen nyt poikkeuksellisesti koonnut lyhyesti ajatuksiani kolmesta Haruki Murakamin kirjasta, jotka olen lukenut vastikään.

Kiinnostuin Murakamin teoksista, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn. Ennen näitä alla esiteltäviä kirjoja olin lukenut Murakamin omaelämäkerrallisen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjailijaesittelyä varten selailin Murakamin suomeksi ilmestyneitä kirjoja ja päätin sitten lainata useamman romaanin kesälomaksi, koska voisihan niitä vähän lueskella. Aloitin Norwegian Woodilla, ja se oli menoa…

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987)

Alkuteos: Noruwei no mori.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2012).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 437.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällyksen valokuva:
Tran Anh Hungin elokuvasta Norwegian Wood

Ennakkoluulojeni ohjaamana epäilin Murakamin tekstin olevan jotenkin vaikeaa ja hidaslukuista. Tiedä sitten, johtuivatko olettamukseni Nobel-voittajaveikkauksista vai mistä, mutta ne kumoutuivat pian. Norwegian Wood oli minulle varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivujen kääntämistä en vain voinut lopettaa.

Toru Watanabe muistelee opiskeluaikojaan 1960-luvun lopun Tokiossa. Torun opiskeluvuosiin mahtuu opiskelijamellakoita, värikästä asuntolaelämää ja erikoisia ihmissuhteita. Tarina vilisee viittauksia musiikkiin ja kirjallisuuteen. Akustinen kitara soi, ja Toru on töissä levykaupassa. Nuoruuteen kuuluu seksuaalisia kokeiluja ja se, että joidenkin mieli horjuu. Ystävyys ja rakkaus nousevat merkittävimmiksi.

* * *

Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset.

* * *

Asia on sitten sillä selvä. En usko enää mihinkään hemmetin vallankumoukseen. Uskon vain rakkauteen.

* * *

 Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982)

Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä A Wild Sheep Chase.

Suomentaja: Leena Tamminen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 351.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Huikean Norwegian Woodin jälkeen aloitin Suuren lammasseikkailun hieman epäillen: olinko pitänyt Norwegian Woodista vain siksi, että se on luonnehdintojen mukaan Murakamin realistisin teos? Miten fantasialla höystetty maaginen realisimi iskisi minuun?

Lammasseikkailu veti minut absurdiin maailmaansa niin syvälle, että haltioiduin. Juoni sai minut koukkuun heti kirjan alussa. Kirjassa esiteltävä absurdi todellisuus on niin hullunkurinen, että lukija on pakko antaa periksi. Tarinassa esiintyvät esimerkiksi nainen, jolla on maailman kauneimmat korvat, ja salaperäinen lammas, jonka etsimisestä lammasseikkailussa on kyse. Tapahtumia ei voi selittää järjellä, joten ei auta kuin antaa tarinan viedä.

Jälleen toistuivat akustinen kitara, vuoristo, talven voima, seksuaaliset kokeilut, viittaukset musiikkiin ja kirjallisuuteen ja monet muut ensimmäisessä Murakamissani tutuksi tulleet piirteet.

* * *

On olemassa vertauskuvallisia unia – unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. 
Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksia – todellisuuksia jotka esittävät jotakin unta.

 * * *

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)

Alkuteos: Umibe no Kafuka.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Kazuko Otsuka

Kafka rannalla oli Suuren lammasseikkailun tavoin todella erikoinen kirja. Maailma, johon kirja lukijan vie, ei taaskaan ole järjellä selitettävissä. Taivaalta satavat kalat, puhuvat eläimet ja rinnakkaistodellisuudet pistivät tämän fantasiaa vierastavan lukijan aluksi koville, mutta lopulta nautin lukemastani.

Lukijalle esitellään vuorotellen palasia kolmesta erilaisesta tarinasta, joiden osaset alkavat vähitellen lähentyä toisiaan. Lukijan täytyy sietää epävarmuutta ja salaperäisyyttä melko kauan, mutta se kannattaa. Yllätyksiä ja hämäriä käänteitä tässä yli 600-sivuisessa siis piisaa.

Kuten Suuri lammasseikkailu, myös Kafka rannalla on eräänlainen absurdi seikkailuromaani. Tai pikemminkin etsintäromaani, sillä omalaatuiset henkilöt etsivät jotakin, vaikka eivät aina aivan itsekään tiedä, mitä ollaan hakemassa. Unet ja mytologiat sekoittuvat todellisuuteen, jonka todenmukaisuudesta ei siitäkään voi aina tietää.

Sen tarkemmin en halua juonesta laverrella. Liikaa paljastamatta voinen todeta, että oli mielenkiintoista, kuinka päähenkilö, 15-vuotias Kafka, löytää suojapaikan yleisestä kirjastosta. Siellä hän kohtaa erikoisen kirjastonhoitajan ja -johtajan, joiden rooli nuoren miehen elämässä toi etäisesti mieleeni Irvingin Minä olen monta. Irvingilläkin nuoren miehen elämän käännekohtia oli tutustuminen neiti Frostiin, varsin omalaatuiseen kirjastonhoitajaan. (Ja nyt taas muistan, etten ole vieläkään kirjoittanut tuosta Irvingistä, vaikka luin sen jo huhtikuussa.)

Kirjan runsaus tuntui helpoimmin hallittavalta, kun sitä luki ripeään tahtiin. Seksi sekä kirjallisuus- ja musiikkiviittaukset alkavat tuntua peruskauralta Murakamille.

* * *

Nämä edellä esitellyt Murakamit saivat aikaan sellaista Murakami-maniaa, että minun on saatava loputkin suomennetut Murakamit käsiini ja pian! Onneksi syntymäpäivän lahjapaketista paljastui 1Q84, joten seuraavaksi saan nauttia lähes 800 sivusta Murakamia. Sen jälkeen vuoron saa Sputnik-rakastettuni.

On vähän hullunkurista, että tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan ja sitten tungen ajatukseni kolmesta kirjasta yhteen tekstiin. Koin tämän vaihtoehdon hyväksi siksi, että todella hyvistä kirjoista kirjoittaminen tuntuu monesti niin vaikealta. Kirja on niin hyvä, että en keksi siitä tarpeeksi hyvää sanottavaa. Kehusanat kuulostavat latteilta. Joten näin siis tällä kertaa – ehkä seuraavat Murakamini saavat aivan omat postauksensa.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002)

Alkuteos: Running With Scissors.

Suomentaja: Arto Leivo (2006).

Sivumäärä: 260.

Kustantaja: Sammakko.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Riikka Majanen.

Burroughsin omaelämäkerrallinen muistelmateos tuskin jättää ketään kylmäksi. Minä järkytyin ja ihastuin, joku toinen varmasti järkyttyy ja vihastuu. Ärsyyntyminenkään ei olisi vaikeaa.

Kertojana toimii Augusten: hän on tarinan alussa 12-vuotias poika, jonka elämä muuttuu psykedeeliseksi hullunmyllyksi vanhempien eron jälkeen. Runoilija-äiti ei omilta psykooseiltaan kykene enää huolehtimaan pojasta, joten hän antaa pojan oman psykiatrinsa kasvatettavaksi.

Ja psykiatrin perhe eli Finchien klaani se vasta hullu onkin: Lähes jokaisella monimuotoisen perheen jäsenellä on jokin diagnoosi, psyykenlääkkeet ovat tavallinen ratkaisu pieniinkin vastoinkäymisiin ja verbaalisissa yhteydenotoissa toisia haukutaan Freudin kehityskausien nimityksillä. Lattialle ulostaminen ja koiranruoan napsiminen välipalaksi on ihan arkista.

Finchit opettivat minulle, että ihminen voi tehdä omat sääntönsä. Että sinun elämäsi oli sinun omasi, eikä kenenkään aikuisen saisi antaa muokata sitä sinun puolestasi.

Meno äityy välillä niin kreisiksi, että sille on vaikea olla nauramatta. Samalla kauhistuttaa päätön hulluus, sillä todellisuudessa tällainen meno ei paljon naurata. Aikuisten oikeasti kyse kun on seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koulunkäynnin laiminlyönnistä, päihteiden väärinkäytöstä ja niin edelleen.

Muutaman työkaverin hehkuttama kirja osoittautui todella ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi. Järkytyin perheen elämäntyylistä: lasten perustarpeet ja -turva jäävät psykiatri-isän kokeilujen varjoon. Samanaikaisesti ihastuin Burroughsin tapaan kertoa. Hän ei kauhistele tai tuomitse, vaan antaa tapahtumien puhua puolestaan. Kaikessa absurdiudessaan tarina vie mennessään, ja lukiessaan välillä on jo unohtaa, mikä on normaalia ja mikä ei.

Burroughsin tarinahan voi olla tosi: kirjan todenmukaisuudesta on väännetty oikeudessa asti. Burroughs väittää tätä tositarinaksi, kasvattiperhe kiistää kaiken. Tällainen asetelma varmasti saa monet vieroksumaan Burroughsia, ajattelemaan hänen olevan vain julkisuudenkipeä. Minun kantani on se, että jos jollakulla on tällainen tarina kerrottavanaan, niin se on kerrottava. On se sitten täysin totta tai ei. Ja soisin mahdollisimman monen lukevan tämän.