Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu

Hanna (@hannaelinatee) huhuili Instagramissa seuraa lukumaratonille, ja koska tältä kesältä tämä pitkä matka minulta vielä uupui, päätin lähteä mukaan. Olin myös yksin saaressa, joten lukemiseen uppoutuminen oli mahdollista.

Viikko sitten perjantaina aloitin valmistelut. Kauppareissulla ostin silmätippoja ja herkkuja. Pesin lukulasit ja tein ruokaa valmiiksi.

Etsin inspiroivia kirjoja mökin kirjahyllystä: vaatimuksena oli, että ne hyppäävät syliin ja vaativat lukemista. 

Pinossa oli valinnanvaraa, kaikkea en kuvitellutkaan ehtiväni. Siekkisen Saaren olen lukenut useasti, mutta se otti paikkansa itsepintaisesti. Muita inspiraatiopinon kirjoja en ollut aiemmin lukenut.

Lauantaina aloitin vuorokauden lukumaratonin. Luin pinosta neljä kirjaa, tässä lukukokemuksistani lyhyesti:

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015. 157 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Elina Warsta.

Kahdessa aikatasossa etenevä tarina kietoutuu Tattarisuon ruumiinosalöytöjen ympärille. Nykyajassa kirjailija kamppailee käsikirjoituksensa kanssa ja yrittää saada mysteeriä kirjoitettua. Elämänhallinta on vähän niin ja näin, avioliitto rakoilee. Historiallinen taso vie 1930-luvun trokareiden maailmaan.

Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.

Helmet 2025: 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

* * *

Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988. 127 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Jaana Aarikka.
Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin.

Siekkisen Saari ei tyhjene lukemalla; tämä oli ehkä viides lukukierros. 

Kehyskertomuksessa Paula matkustaa miehen kanssa Euroopassa ja alkaa tämän pyynnöstä kerrata tapahtumia saarella. Paula on viettänyt saaressa koko kesän ja kun mies (siis eri kuin alun mies) tulee saareen, myrsky eristää heidät sinne. He ovat saaressa yhdessä, mutta yksin. Saaren tapahtumiin tulee ristivalotusta, kun mantereelta saarta ja naista tarkkaavat ihmiset saavat myös äänen. Onko saaressa kettua, jos sen näkee vain Paula?

Helmet 2025: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

* * *

Anja Snellman: Pääoma

Otava 2013. 299 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Piia Aho.

Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.

Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden. 

Teoksen rakenne on kierteinen kuin dna. Toisteiset muistot täydentävät kuvaa, kun uudet asiat palaavat mieleen.

Helmet 2025: 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

* * * 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004. 240 s.

Käytettynä ostettu.

Kansi: Markko Taina.

Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä. 

Sinervo sai teoksestaan Finlandia-palkinnon, ja biofiktio-fanina vain ihmettelen, miten en ole lukenut tätä aiemmin!

Helmet 2025: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

* * *

Kaikissa neljässä maratonkirjassani on kirjoittava päähenkilö, mutta keskeisin yhdistävä tekijä näille taitaa olla jonkinlainen puhumattomuus. Muutakin varmasti syvemmällä analyysilla löytyisi, mutta maratonlukeminen on kuitenkin aika kepeää.

Sivuja vuorokauden lukuseikkailussa kertyi 823. Tauotin lukemista saunalla, yöunilla ja pihapiipahduksilla. Vaihtelin myös kuulumisia yhtä aikaa lukumatkalla olleiden Hannan ja Tiinan (@tiinankirjahyllysta) kanssa Instagramissa – kiitos vielä tsempeistä ja kokemuksen jakamisesta!

Maaliin päästyäni mietin, että romaanien väleissä olisi ollut kiva lukea esimerkiksi runoja tai sarjakuvaa, mutta niitä ei mökin hyllyssä ole. Se on puute, joka on paikattava!

Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.

Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.

Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.

Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.

Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani. 

* * *

Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

Metsää henkäilevä sukutarina – Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Etälukupiirimme kokoontui heinäkuussa keskustelemaan Anni Kytömäen esikoisteoksesta Kultarinta. 💛 Olen aiemmin lukenut Kytömäen kaksi muuta romaania Kivitasku ja Margarita, joten oli korkea aika tutustua myös kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen esikoiseen.

Kultarintaa voisi luonnehtia sukuromaaniksi tai luontoromaaniksi, ja useampi rakkaustarinakin sen sivuilta löytyy. Aikajänne ulottuu 1900-luvun alkuvuosista 1930-luvulle. Fennomania, itsenäistyminen ja sisällissodan kuohut kietoutuivat luontevasti romaanihenkilöiden elämänvaiheisiin.

Romaani jakautuu kahteen osaan, Erikin ja Mallan tarinoihin. Erik kasvaa varakkaassa perheessä 1900-luvun alussa ja kiinnostuu metsistä isänsä jalanjäljissä, tosin eri näkökulmasta. Isän mielenkiinto kohdistuu metsän hyödyntämiseen tukkipuina, Erik viehättyy sammaleista ja linnuista ja päätyy museoon luetteloijaksi. Erikin tytär Malla perii isältään rakkauden lähiluontoon ja metsissä liikkumiseen.

Lukupiirimme vaikuttui luontokuvauksista, niiden tarkkuudesta ja värikkyydestä. Miten paljon luonto- ja historiafaktaa kirjan sivuille onkaan ujutettu! Myös äitiyden ja tyttöyden kuvaukset puhuttivat piirissämme.

Nykyään kun tiedonkulku on sekunninnopeaa, tuntuu uskomattomalta kuvitella tilanne, jossa Erik on viettänyt talven Lapissa metsänvartijana, ja sinä aikana on alkanut sisällissota. Mitä on palata kotimaisemiin, jota halkovat jakolinjat, huh.

Ja mikä parasta: upottava ja taidokas kirja ei todellakaan loppunut kesken, vaan luettavaa riitti. Monesti toivon pitkiltä romaaneilta tiivistystä, mutta en Kultarinnalta.

Lukukokemuksen kruunaavat loppupuolella sidotut langanpäät. Sattumukset, löydöt ja kohtaamiset palkitsevat 600-sivuisen romaanin lukijan.

Onneksi pian on saatavilla jälleen lisää luettavaa kirjailijalta, sillä Gummeruksen uutuuslistalla komeilee Kytömäen Mirabilis.


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s. Ostin käytettynä.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä. 

Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Klassikkohaaste #16 – Virginia Woolf: Majakka

Virginia Woolf -lukupiirimme kirjastossa on toiselta nimeltään haastavan lukemisen lukupiiri. Aloitimme aikanaan James Joycen Ulysseksesta ja sitten tarvoimme läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Nyt ryhmä on tutustunut Woolfin tuotantoon pian vuoden ajan, ja jäljellä on enää yksi tapaaminen. Toiseksi viimeisellä kerralla aiheena oli Majakka.

Lukupiiristä saa vertaistukea haastavien kirjojen selättämiseen – ja tapaamiset antavat tarvittavan takarajan lukemiselle. Moni on yrittänyt lukea haastavaa kirjaa yksikseen, mutta jättänyt kesken. Juuri sellainen oli minun ja Woolfin Majakan tarina.

Lukupiiriin valmistautumassa. 

Majakka ei päästänyt minua helpolla nytkään. Toivottomalta lukeminen ei onneksi tuntunut, koska takana on jo useampi Woolf. Tiesin, että kun vain sinnikkäästi jatkan, kirja luultavasti palkitsee jotenkin. 

Taustaksi lueskelin Quentin Bellin kirjoittamaa elämäkertaa ja Päiväkirja III:sta, josta löytyy Woolfin päiväkirjamerkintöjä kirjan kirjoittamisen ajalta. Esimerkiksi 5.9.1926 päivätyssä kirjoituksessa kirjailija yrittää keksiä sopivaa lopetusta ja tekee kokeiluja erilaisilla ideoilla. Majakassa Woolf käyttää paljon sulkuja, ja päiväkirja avaa tätä tekniikkaa: Voinko tehdä sen suluissa? Niin, että tuntuisi kuin lukisi kahta kohtaa samaan aikaan?

Taustatyöstä opin myös, että Majakan taustalla ovat Woolfin lapsuuden kesät Cornwallin St. Ivesissa, jonka edustalla sijaitsee karu Godrevyn majakkasaari. Virginia on ilmeisesti tehnyt sinne retken toisen veljensä kanssa ja toinen veli on ollut kateellinen matkasta. Romaanin miljöö on lainannut ominaisuuksia lounaisenglantilaisesta maisemasta, mutta sen tapahtumapaikaksi nimetään Skotlannissa sijaitseva Skyen saari. Fakta ja fiktio sekoittuvat woolfmaisesti myös romaanihenkilöissä, joista monet ovat saaneet piirteitä Woolfin lähipiirin ihmisiltä.

Majakka koostuu kolmesta jaksosta. Ensimmäinen on nimeltään "Ikkuna", ja se haukkaa kokonaisuudesta reilut puolet. Ramsayn perhe on viettämässä kesää huvilallaan Skyen saarella. Rouva ja herra Ramseylla on kahdeksan lasta, joista James tiedustelee, voisivatko he tehdä päiväretken läheiselle majakalle. Isä torppaa idean säähän vedoten, ja reissu jää tekemättä. Perheen huvilalle saapuu myös muita vieraita, kuten kuvataiteilija Lily Briscoe. 

Toinen jakso, "Aika kuluu", on eräänlainen aikakapseli, jonka aikana vuodet vierivät vauhdilla. Ihmisiä kuolee, kesähuvila on tärviöllä. Aika tihenee. Kolmas osio on vihdoin nimeltään "Majakka". Osa tutuiksi käyneistä henkilöistä palaa huvilalle, mutta eivät kaikki. Päästäänkö majakalle lopulta?

Woolfille ominaisesti romaanista voi löytää tasoja, vertauskuvia ja symboleja. Majakka on romaanissa lähes saavuttamaton, kaukainen unelma. Lily Briscoen maalaaminen vertautuu kirjoittamiseen, taulu valmistuu samaan aikaan koko kirjan kanssa. Romaani kokonaisuutena kuvaa perhesuhteita: toiset ovat koossa pitäviä voimia, toiset hajottavia. Avioliiton dynamiikka heijastuu lapsiin, ja asetelmat lapsuudenperheessä näkyvät edelleen aikuisuudessa. 

Woolfin tajunnanvirta edellyttää lukijalta keskittymistä. Woolfia ei lueskella, silloin kyllä auttamatta putoaa tajunnanvirran kyydistä. Taustatyö ja keskustelu lukupiirissä avasivat kirjaa minulle niin, että heräsi halu lukea se uudelleen. Nyt haaveilen, että palaan Majakan valokeilaan kiireettömänä kesäpäivänä, kun mieli on levännyt ja tunnelma seesteinen. Sen kirja vaatii, nyt luin sitä liian kiireisenä ja mieli kuormittuneena.

Osallistun Majakalla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestetään tänään jo 16. kerran. Tätä haastekierrosta koordinoi Kirjaluotsi-blogin Tiina: täältä löydät koontipostauksen ja linkkejä muihin klassikkojuttuihin.

Helmet-lukuhaaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.

Virginia Woolf: Majakka. Kirjayhtymä 1977. 258 s. Alkuteos: To the Lighthouse (1927). Suom. Kai Kaila. Ostin käytettynä.

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.

WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 

Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.

Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.

Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 

Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta. 

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli

Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen. 

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Klassikkohaaste #13 – Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

Otava 2002. 254 s.
Alkuteos: Good Morning, Midnight (1939)
Suom. Hanna Tarkka.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Heinäkuun viimeisen päivän ratoksi kirjasome täyttyy klassikkojutuista. Haastetta koordinoi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ajattelin valita tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjan kirjastoreissulla, mutta kiehtova klassikko osuikin käteeni lempiantikvariaatissani Kojanissa. Rhysin kirja on ollut lukulistallani vuosia, joten odotukset olivat korkealla, vaikka en etukäteen tiennyt, mistä kirja edes kertoo.

Kotoisa Kojan Taalintehtaalla.

Päähenkilö Sasha vaeltelee 1930-luvun öisessä Pariisissa. Englantilaiselle Sashalle kaupunki on tuttu nuoruudesta, silloin elämässä oli onnellisiakin vaiheita, rakkautta, vaikka myös paljon surua. Alakuloinen ja epävakaa nainen tuntuu etsivän kaupungista jotakin – ehkä itseään, kadotettua nuoruuttaan.

Sasha on vaihtanut nimeä, koska arveli uuden nimen kääntävän onnen. Mutta ei, hänellä on vain muistonsa, ajatuksensa, pelit miesten kanssa. Nykyhetki ja muistot lomittuvat ja sekoittuvat, sillä Pernod'ta kuluu. Yksi lasillinen harvoin riittää, ja maistuvat hänelle myös viini, viski ja konjakki. Ne ja Luminal auttavat unohtamaan pimeät kadut, tummat virrat, kärsimyksen, kamppailun ja hukkumisen... Eritoten kekkulissa ranskan kielikin soljuu sujuvasti. 

Sashan ajatukset pyörivät paljon rahan ympärillä. Varat matkaansa hän on saanut lainaksi ystävältään, ja Pariisissa rahaa säästyy, kun grogin saa helposti tarjottuna. Usein häntä luullaan varakkaaksi ulkomuotonsa vuoksi, ja seuraan hakeutuu milloin minkäkinlaisia gigoloita. Sashalla on tapana esittää olevansa vähissä varoissa, mutta silti hän asuu hotellissa, syö ja juo ravintoloissa, käy kampaajalla. Tietyt ihmiset tuntuvat näkevän hänen lävitseen, kuten viereisen huoneen kauppamatkustaja valkoisessa kylpytakissaan. 

On turha odottaa Sashan ryhdistäytyvän. Hän vain kieppuu rappiossaan eikä tunnu haluavan ulospääsyä – ei, vain uuden lasillisen. Sashassa yhdistyvät turhamaisuus ja traagisuus, joita Rhys kuvaa raa'asti ja kaunistelematta. Sasha on kuorrutettu katkeruudella: miten elämä on kehdannutkin kohdella häntä kuten on.

Huomenta, keskiyö on ilmestynyt alkujaan vuonna 1939 eli yli 80 vuotta sitten. Rhysin kerronnassa on jotakin niin ajatonta, että tätä on vaikea uskoa. Tässä siis klassikko, joka ei ole murentunut vuosien painon alla.

Hanna Tarkan taitava suomennos on ilmestynyt Otavan Seitsentähdet-julkaisusarjassa, ja kirjaan saatesanat on kirjoittanut Raija Siekkinen. Siekkinen kuvailee Sashaa hyvin samankaltaiseksi romaanihahmoksi kuin päähenkilöt Rhysin teoksissa Kvartetti ja Herra Mackenzien jälkeen. Rhys, joka Sashan tavoin vaihtoi nimeään, on kuulemma kirjoittanut itsensä kirjoihinsa. Se selittää tarkkanäköisyyttä ja suoruutta, mutta tekee Sashan hahmosta entistä surullisemman. 

Opiskeluaikana luin Rhysin teoksen Siintää Sargassomeri, mutta muistikuvat ovat siitä harmillisen hatarat. Nyt kun löysin tämän yhden Rhysin omaan hyllyyni, heräsi halu palata Sargassomeren kajastukseen ja tutustua muihinkin kirjailijan suomennoksiin ja niiden vastentahtoisiin naishahmoihin.

Helmet 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin.

#joenpelto100 – Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kansi: Raimo Raatikainen.

SSKK 1975. 289 s. 

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Eurolla kirpparilta hankittu Eeva Joenpellon Lohja-sarjan avausosa on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni vuosikaudet. Kun muutimme tammikuussa ja järjestelin hyllyjäni, kiinnitin huomiota lukemattomiin Joenpeltoihin ja ajattelin, että saa nähdä, tuleeko koskaan luettua. Eipä mennyt näistä ajatuksista kuin jokunen viikko, kun Tuijata-blogin Tuija avasi #joenpelto100-lukuhaasteen. Nyt oli syy tarttua Joenpeltoon, kirjailijaan, jonka olen äidinkin kirjahyllystä tiennyt "aina". 

Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut tasan sata vuotta. Näitä pyöreitä vuosia hän ei päässyt viettämään, vaan kuoli 82-vuotiaana vuonna 2004. Sammatissa syntynyt ja Lohjalla varttunut Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan talonsa kirjallisuussäätiölle, ja nykyisin talo toimii kirjailijaresidenssinä. Joenpelto kirjoitti urallaan lähes kolmekymmentä teosta, joista Tuomari Müller, hieno mies toi Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Neliosainen Lohja-sarja ilmestyi vuosina 1974–1980. 

Vetää kaikista ovista tutustuttaa lukijan Hännisten kauppiasperheeseen. Isä Oskari ja äiti Salme yrittävät saada tyttärensä Anjan ja Inkerin hyviin naimisiin. Isä huseeraa pitkiä päiviä kaupalla ja vähän muunkinlaisissa afääreissä, äiti kantaa oman perheen lisäksi huolta serkustaan Tildasta, jota myös Gröönrooskaksi kutsutaan edesmenneen miehensä mukaan. Anjalle puolisoksi on katsottu mahtisuku Julinin poika, sillä tämä naimakauppa edistäisi myös isän bisneksiä. Inkeri ei vanhempiensa mielipiteistä piittaa, vaan sydän sykkii kauppamatkustajalle.

Paikkakuntaa ei kirjassa mainita, mutta kirjakerhopainoksen alkusanoissa sen kerrotaan olevan Lohja. Näin kirjailija on asian teoksen ulkopuolella määritellyt. Kovin ihannoivaa kuvaa ei kirjailija entisestä kotipaikkakunnastaan anna:

Synnynnäiset kyläläiset ovat pöyhkeitä, itsetietoisia ja eristäytyviä. Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä. Serkut naivat serkkuja sillä mitä sitä verta ja omaisuutta meni sekoittamaan. Ja selluloosan mätä haju viho viimeiksi nousi kai näille suoraan aivoihin.

Eletään sisällissodan jälkimainingeissa ja kahtiajakautuneisuus on silmiinpistävää, on lahtareita ja punikkeja. Serkku-Tildakin on punaleski, jonka kanssa Salme ei saisi olla tekemisissä, ainakaan jos hänen mieheltään kysytään. Tildan mies kuoli vankileirillä ja poika Vieno palasi kotiin huonossa kunnossa. 

Kieltolaki on tehnyt viinakaupasta salaista, pirtun trokaus on monelle rahasampo. Autot alkavat pikkuhiljaa yleistyä, mikä helpottaa salakauppaa. Joenpellon maalaama ajankuva ja eläviksi loihtimat henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Todella haluan tietää, miten Hännisille ja muille lohjalasille käy!

Luin kirjakerhopainoksen, joka on taitettu melko tiiviisti – kirjan ensipainoksessa sivuja on yli sata enemmän. Aluksi lukeminen tuntui etenevän kovin hitaasti, mikä johtui tekstin tiheän asettelun lisäksi runsaasta murredialogista. Pikkuhiljaa länsiuusmaalainen puheenparsi alkoi soljua luettuna paremmin ja pääsin tarinan imuun. 

Trappuset, frouvat, flikat ja hopjaaluskat on murretta tuntemattoman helppo ymmärtää, mutta förkkelit ja prillaamiset jäivät arvoituksiksi. Ei sillä, että vieraat sanat siellä täällä olisivat haitanneet lukukokemusta. Ja aina sitä jotakin oppii, kuten sen, että usein toistuva lortti tarkoittaa lasta. 

Vietin monia ihania alkukesän päiviä Joenpellon seurassa, ja luin sarjan avausosan rinnalla myös Helena Ruuskan elämäkertaa Elämän kirjailija ja Suvi Aholan esseeteosta Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Jatkan näiden mielenkiintoisten oheiskirjojen lukemista samalla, kun Lohjan-matkani etenee sarjan jatko-osien parissa. 

Lohja-sarjaa ei enempää omasta hyllystä löydy, mutta päätin korjata tilanteen nettiantikvariaatissa – Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä sekä Eteisiin ja kynnyksille reissaavat jo postipakettina innokkaan lukijan luo. 

Helmet 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

Klassikkohaaste #12 – Veijo Meri: Yhden yön tarinat

Kansipapereita ei kirppislöydössä ole tallella.

Otava 1967. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste toistuu kahdesti vuodessa: aina tammikuun ja heinäkuun viimeisenä päivänä haasteeseen osallistuvat bloggaavat valitsemastaan klassikkoteoksesta. Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen koostepostauksessa löytyy linkkilista kaikkiin tänään julkaistuihin klassikkojuttuihin.

Pitkin syksyä suunnittelin lukevani tähän tammikuiseen haasteeseen Herman Hesseä, kunnes huomasin, että haastepäivä on ylihuomenna. Huh. Vaikeamaineiseen Hesseen en tällä aikataululla tohtinut tarttua, vaan valitsin omasta hyllystäni luettavaksi Veijo Meren Yhden yön tarinat. Paljon enempää kuin yhden yön verran lukuaikaa ei olisi.

Aiemmin Mereltä lukemani Manillaköysi ja Irralliset ovat jättäneet mielikuvan sutjakkaasta ja humoristisesta tarinankertojasta, joka ei pelkää kommentoida epäkohtia nostamalla niitä huumorin värittämään valokeilaan. Samalla linjalla jatkaa tämä Yhden yön tarinat, joka on kokoelma miesten kertomia vaiheikkaita ja paikoin ronskeja ja rasvaisiakin tarinoita. Eletään sodanjälkeistä rauhan aikaa, ja joukko miehiä on sotasairaalassa hoidettavina. Kertojavuoro vaihtuu mieheltä toiselle kuin ketjussa, välillä pysähdytään sairaala-arkeen. 

Saamme selvennystä tapahtumista, jotka johtivat nuoren alokkaan putoamiseen kolmannesta kerroksesta päälleen maahan. Eräs toinen taas selostaa vaiheikkaan loman tapahtumia, kun kiskot vievät ja mies hortoilee naisten ja viinan perässä. Miljöönä toimii esimerkiksi Riihimäki, jossa Meren perhe Kansallisbiografian mukaan asui kirjailijan lapsuusvuosina.  

Tarinoista piirtyvä sotamiehen maailma on miehinen. Hoitajien kopelointi on toipilaiden hupia. Kun seikkailuista kerrotaan jätkäporukassa, ei värikynää varmastikaan säästellä. Yhdet kohtelevat naisia kunnioittaen, jopa peläten, toiset yrittävät kammeta tyttöjä vaikka väkisin. 

Kertojien vaihtuminen ja sairaalaelämän kuvaukset rytmittävät kerrontaa. Toinen rytmin muutos syntyy, kun vauhdikkaasti etenevien seikkailutarinoiden lomassa pysähdytään kuvailemaan: 

Mammalla oli päällään punainen aamutakki, joka oli ommeltu vinoneliöihin. Siihen olisi ollut helppo johtaa tulta. Jalassa oli mustat sukat, joihin oli loihdittu keltaisia saniaisia ja punaiset tohvelit, niissä oli jalkapallon kokoiset valkoiset villalangasta tehdyt pallukat. Voi mikä nainen. Se nosti jalan polvelle, jolloin takin liepeet putosivat. Mä katselin sen reisiä. Joskus näkee sen ikäisillä naisilla niissä Suomen vesistökartan, mutta tällä ne olivat mallikelpoiset, sileät ja hyvin ruskettuneet.

Tarinoissa riittää käänteitä, ja ne kiertyvät välillä farssimaisiksi kieputuksiksi. Lukiessani Meren yötarinoita tunnistin kerronnassa Antti Tuurin tekstien tapaista poljentoa ja nokkeluutta. Tuuri-fanille Meri siis uppoaa, vaikka naisten kohtelu ja räävittömyydet tökkisivätkin. Tarina-ajassa sota ja sen järjettömyydet ovat vielä lähimuistissa, joten ei ihme jos sotilaatkin käyttäytyvät järjettömästi. 

Helmet 2021: 10. Kirjan nimessä on numero.

Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.