Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Cesare Pavese: Runoja kummuilta

IItalialaisväriä runokirjakalenteriin tuo Cesare Pavesen lyriikka. Luukussa 23 komeilee vuosina 1908–1950 eläneen runoilijan teos Runoja kummuilta.

Kokoelma on Lauri Kailan toimittama ja suomentama, ja siihen on poimittu runoja kahdesta Pavesen kokoelmasta. Italiantaitoisten iloksi alkukielinen runo juoksee suomennoksen rinnalla.

Monet kokoelman runoista ovat tarinallisia. Ne maalailevat värikkäitä elämänkohtaloita, rosoisia, karuja, epäonnisiakin. Pohjoisitalialaiset kukkulat toistuvat, samoin rakkaus, sen kaipuu ja yksinäisyys.

Seuraava säkeistö aloittaa runon nimeltä Yksinkertaisuus:

Yksinäinen mies - joka on ollut vankilassa - palaa vankilaan
joka kerran kun puraisee leivänpalasta.
Vankilassa hän näki unia jäniksistä jotka pakenevat
talvisen maan päällä. Talven usvassa
mies elää katujen seinien välissä, juo
kylmää vettä ja puraisee leivänpalasta.

Vankilasta vapautuneelle leivänpalanen on kuin Proustille se kuuluisa Madeleine-leivos: sitä puraisemalla käynnistyy muistikuvien vyöry. Leipä vie miehen takaisin vankilaan, missä hän uneksi vapaudesta.

Onko vapautuminen miehelle pettymys? Kylmää vettä, talvista usvaa ja elämää edelleen ahtaassa miljöössä. Vapaa maailma ei olekaan sellaista riemua kuin hän kaltereiden sisällä kuvitteli sen olevan. Myöhemmin runossa mies katselee toisten ilonpitoa ikkunoiden takaa.

Kunnes lopussa mies ”viheltää nartulle” ja ”jänis tulee näkyviin eikä heillä ole enää kylmä”. Mies löytää yksinäisyytensä poistajan ja lämmittäjän.

Jänis yksilöidään nartuksi. Olivatko vankilaunien pakenevat jänikset pakenevia naisia? Liittyykö pakenemiseen uhkaa? Viekö esipuheessa mainittu Pavesen naisvihamielisyys ajatukseni väärille urille? Ehkä on vain niin, että yksinäinen mies kutsuu rinnalleen toisen yksinäisen, he löytävät toisistaan lämpöä kylmyyteen ja jänis symboloi miehen kaipuuta luontoon, pois kolkosta kaupungista.

Cesare Pavese: Runoja kummuilta. Suom. ja toim. Lauri Kaila. Oppian 2024. 148 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Kahdennessatoista runokirjajoulukalenterin luukussa luuraa Nobel-voittaja vuosimallia 2020. Yhdysvaltalaisen Louise Glückin uran loppupuolen kokoelma Uskollinen ja hyveellinen yö ilmestyi Anni Sumarin suomennoksena tuona voitokkaana vuonna.

Teos muodostaa ritaritarustoa, arkikokemuksia ja unien kuvastoa yhdistelevän kokonaisuuden. Runoissa on liikettä ajassa ja paikoissa, myös runon puhujat vaihtelevat.

Välillä teksti on proosarunon laveaa, sitten muoto taas muuttuu lyhyiksi säkeiksi. Toisinaan runot ovat pitkiä. Niin on myös Valkoinen sarja, yhteensä kuusisivuinen runo, jonka loppupuolelta poimin säkeistön:

Ulkona satoi lunta.
Tunsin että minut oli hyväksytty sen hiljaisuuteen.
Ja samanaikaisesti jokainen siveltimenveto oli päätös,
ei tietoinen, mutta päätös silti,
kuten esimerkiksi silloin kun murhaaja vetää liipaisinta.

Runon puhuja on saapunut veljensä luo ja palaa maalaamisen pariin. Taiteilijan työ on jatkuvia päätöksiä, vaikka ne eivät ole yhtä kohtalokkaita kuin murhaajalla. Vai ovatko? Luovuuden ehtyminen on kokoelmassa toistuva uhka.

Puhuja on talvisessa kelissä kotonaan. Lumi maalaa maiseman valkoiseksi, se vaimentaa, antaa taiteilijallekin luvan keskittyä työhönsä.


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö. Alkuteos: Faithful And Virtuous Night (2014). Suom. Anni Sumari. Enostone 2020. 70 s. Ostin uutena. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista

Yhdestoista Runokirjajoulukalenterin luukku sisältää reseptejä elämään Louise Glückin tapaan. Vuoden 2020 nobelistin toinen suomennettu kokoelma Talvisia reseptejä kollektiivista on haikea, viipyilevä ja terävä.

Runon puhuja muistelee elämäänsä ja kertoilee siitä arvoituksellisesti. Glückin runot ovat paikoin kuin ajatuksenvirtaa, eikä niitä lukiessa tunnu, että jokainen sana on runomaisen harkittu. Vaikka varmasti on.

Kokoelman nimi asemoi runon puhujan: elämän syksy on jo ohitettu ja ohjeita elämään annetaan vanhuudesta käsin. Päivän säkeet ovat kokoelman nimirunosta:


– Kirja sisältää
reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä
kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.


Talvi vuodenaikana on koettelemus monille luontokappaleille, mutta talvi symboloi Glückillä ihmiselämän viimeisiä vuosia. Elon vuodenkierrossa keväällä synnytään ja vartutaan, kesä on kukoistusta ja aikuisuutta, kunnes elämän syys tuo mukanaan rapistumisen ja kuihtumisen, joka päättyy talven kylmään.

Keväällä, nuoruudessa voimia on vaikka mihin, mutta ne hupenevat talvea kohti käydessä. Nuorena kaikki on vielä edessä, mahdollisuudet ovat monet.

Mutta mitä on tulla vanhaksi? Kun täytyy katsoa taakse, käsitellä omia valintojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. 

Runon puhuja tuntuu muistavan ja unohtavan sopivassa suhteessa. Runoissa on seesteinen tunnelma, katkeruutta ei tihku edes rivien väleistä. Ikääntyminen on tuonut perspektiiviä kohdata mennyt. 

Tähän oman menneisyyden kohtaamiseen ja hyväksymiseen nobelisti on reseptivihkonsa kirjoittanut. 

Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista. Alkuteos: Winter Recipes from the Collective (2021). Suom. Anni Sumari. Enostone 2021. 53 s. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa

Runokirjajoulukalenterin seitsemännessä luukussa lähdemme runomuotoiselle matkalle muistojen Odessaan.

Ilya Kaminsky on 1977 Neuvosto-Odessassa syntynyt runoilija, joka muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä. Hän kirjoittaa englanniksi – siis kielellä, jota alkoi opiskella vasta uudessa kotimaassaan.

Tämä Kaminskyn ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 2004. Lähes parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen teos tuntuu ajankohtaiselta, Venäjän hyökkäyssodan vuoksi.

Kaminsky hahmottelee eräänlaisen muistokirjoituksen synnyinkaupungilleen. Samalla hän kasvaa runoilijaksi ”matkalaukku täynnä Brodskyn runoja”.

Odessaan liittyy muistoja, kauniita ja vähemmän kauniita, runot ovat kuin pysäytyskuvia. Niin myös kokoelmalle nimen antaneessa runossa: äiti tanssii, isoäiti heittää tomaatteja parvekkeelta, kaupunki värähtelee. ”Me elimme, niin, älä sano että se oli unta."

Runon ajankohta on huhtikuu, mutta talviseen kalenteriini poimin seuraavat säkeet:


Paikallisella tehtaalla isäni
otti kourallisen lunta, pani sen suuhuni.
Aurinko aloitti tavanomaisen kerrontansa

vaalensi heidän ruumiinsa: äidin, isän tanssimassa, liikkumassa
kun pimeys puhui heidän takanaan.


Runossa ja kokoelmassa rinnakkain elävät pimeys ja valo, sodan väkivaltaisuudet ja tanssin ilo.

Takana on pimeys eli sotaisa historia, ja runossakin kerrotaan, miten isoisät taistelivat saksalaisia tankkeja vastaan traktoreilla.

Laittoiko isä lunta lapsen suuhun vaientaakseen tämän? Luen runoa kirjailijan elämää vasten. Kaminskyn perhe joutui jättämään kotikaupunkinsa, kun elämä juutalaisena kävi vaikeaksi.

Lumi tukkii suun vain hetkellisesti, sulaa pois ruumiin lämmöstä ja suu on jälleen vapaa puhumaan. Kaminsky kuuroutui nelivuotiaana ja sai kuulolaitteet vasta uudessa kotimaassaan. Uusi maa ja uusi kieli sulattivat lumen ja runot alkoivat virrata.


Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa. Alkuteos: Dancing in Odessa (2004). Suom. Cristina Sandu. Parkko 2023. 71 s. Kansi: Terhi Adler.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Paul Celan: Lumen ääni

Runokirjajoulukalenterin kolmannesta luukusta paljastuu vaikeudestaan tuttu Paul Celan.

Celanin runot ovat kuin hieman liian vaikea ristisanatehtävä tai sudoku: välillä kokee ahaa-elämyksen, mutta pitkään saa sivua tuijotella.

Lumen äänen alussa on professori Christoph Parryn perusteellinen esipuhe, joka tutustuttaa lukijan 1920  Romaniassa syntyneen ja 1970 Seineen hukuttautuneen Celanin elämän pääkohtiin ja tuotannon erityispiirteisiin. 

Tässä 1971 postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa Celan käyttää sanoja säästeliäästi. Runot vilisevät viittauksia poliittiseen tilanteeseen sekä eurooppalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Esipuhe ja suomentaja Uhligin jälkisanat viitoittavat lukijan tietä, mutta huomaan kaipaavani vieläkin tarkempia selityksiä.

Näin kuuluvat kokoelman nimirunon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Lumen ääni, viimeiseen asti,
kohotuuleen köytettynä
ikuisesti ikkunattomien töllien edustoilla:

laakeat unet liitävät
aaltojäätä pitkin
kuin leivät;

Suomalainen lukija tuntee lumen monet äänet, lumi voi narskua, kitistä, tömähtää, viuhua. Lumi toisaalta vaimentaa ääniä, muuttaa koko äänimaiseman. 

Lumella on sama häviävä olemus kuin unilla ja veden pintaan muodostuvilla leipäkivien rinkuloilla. Talvella leipiä ei voi jään pinnalta laskea, eikä unistakaan jää mitään konkreettista.

Uhlig avaa jälkisanoissaan, että Celanin käsitteen Schneepart olisi voinut suomentaa lumen äänen sijaan lumen osaksi. Mikä on lumen osa? Olla aina ulkopuolella, kuorruttaa maisemaa. Olla jälkien tallentaja. Tänään näin hangella Mintun ja minun eilisten jälkien poikki jolkottaneen peuran jäljet. Joku lintukin oli pomppinut merkkinsä lumiseen maahan.

Kokoelmassa alkukieliset runot ja suomennos ovat aukeamalla rinnakkain. Entiselle germanistille runojen vertailu on hauskaa puuhaa. En voi kuin ihailla suomentaja Uhligin työnjälkeä, miten hän on taivuttanut suomen kielelle kääntämistä vastustelevat runot. 

Arvoitukselliset runot vetävät puoleensa. Sain kokoelman vuosi sitten jouluna kummipojaltani lahjaksi ja olen palannut näiden runopähkinöiden ääreen pitkin vuotta. Teen niin jatkossakin.

Paul Celan: Lumen ääni. Alkuteos: Schneepart (1971). Suom. Riikka Johanna Uhlig. Parkko 2021. 190 s. Sain lahjaksi. Kansi: Terhi Adler.

Nelly Sachs: Israelin kärsimys (1947‒1961)

Alkuteokset:
In den Wohnungen des Todes (1947)
Sternverdunklung (1949)
Eli, ein Mysterienspiel vom Leiden Israels (1951).


Suomentaja: Aila Meriluoto (1966).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 164.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Nelly Sachs (1891‒1970) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1966. Hän jakoi palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa.

Kirjallisuuden Nobelin historiassa palkinto on myönnetty 113 kirjailijalle, joista 13 on ollut naisia. Sachs oli kuudes palkinnon saanut nainen. Tänään saamme tietää, kenelle tämänvuotinen palkinto myönnetään.


Sachs syntyi saksanjuutalaiseen perheeseen, joka arvosti tyttären opintoja ja harrastuksia. Teini-ikäisenä Sachs luki Selma Lagerlöfin teoksen Gösta Berlingin taru, ja lähetti Nobel-palkitulle ruotsalaiskirjailijalle kirjeen. Kirjeenvaihto jatkui lopulta vuosikymmeniä, ja tuo tuttavuus auttoi Sachsin ja hänen äitinsä Berliinistä Ruotsiin pakoon juutalaisvainoja vuonna 1940. Ruotsissa Sachs elätti itsensä kääntämällä kirjallisuutta ruotsista saksaksi. Hän sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1952. 1960-luvulla kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, ja häntä hoidettiin Beckombergan sairaalassa. Hän eli Ruotsissa aina kuolemaansa saakka 1970. Sachs tuli kirjailijan urallaan tunnetuksi erityisesti juutalaisten kohtaloiden kuvaajana.

Nelly Sachs vuonna 1966.
Kuva: www.nobelprize.org

Israelin kärsimys on ainoa Sachsilta suomennettu teos, joka koostuu itse asiassa kolmesta teoksesta: yhdestä näytelmästä (Eeli) ja kahdesta runokokoelmasta (Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys). Kaikki kolme ovat Sachsin varhaista tuotantoa. Suomenkielinen kokoelmateos ilmestyi Aila Meriluodon suomentamana 1966, siis samana vuonna, kun Sachs sai Nobelin.

Eeli on seitsemääntoista kuvaan eli näytökseen jakautuva näytelmä. Sen alaotsikko on Mysteerinäytelmä Israelin kärsimyksestä, ja melkoiseksi mysteeriksi se kyllä minulle jäikin. Näytelmän nimihenkilö Eeli on puolalainen pikkupoika, joka on kuollut. Eeli kuoli sotilaan mielivaltaisen käytöksen vuoksi, aivan turhaan, ilman syytä. Pojan kuolema aiheuttaa suunnatonta tuskaa etenkin äidille, ja syyllistä yritetään saada vastuuseen. Näin ymmärsin juonen pääpiirteittäin tästä niukkasanaisesti ja arvoituksellisesti kirjoitetusta näytelmästä. Lukuisat raamatulliset vertaukset ja viittaukset avautuvat varmasti paremmin uskonnollisia tekstejä tunteville.

Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys -runokokoelmat jatkavat Eelista tutuilla teemoilla. Sachs kuvaa runoissaan juutalaisten kuolemaa, kärsimyksiä, tuhoa ja läheisistä erottamisia viiltävästi. Kieli ja kuvasto ovat runoissakin paikoin varsin raamatullisia, mutta lukiessani pääsin uskonnollisen tason yli. En takertunut siihen, mitä en ymmärrä, vaan koin Sachsin kuvaaman inhimillisen tragedian.

Kuoleman asunnoissa -kokoelman ensimmäinen runo on nimeltään 'Sinun ruumiisi savuna ilman halki': savupiiput ja savuna ilman halki vaeltava Israelin ruumis johdattavat tulkitsemaan runoja juutalaisten tuhona. Sachs tekee runoissaan usein selväksi, että holokaustin kauheudet eivät säästä lapsia. Seuraava runo löytyy Tähdenpimennyksestä:

Aina
siellä missä lapsia kuolee
hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi.
Iltaruskojen tuskanviitta
jossa mustarastaan tumma sielu
kutsuu valittaen yötä ‒
pienet tuulet jotka hengähtävät yli ruohon
valon rauniot sammuttaen
ja kylväen kuolemaa ‒

‒ ‒

Aina
siellä missä lapsia kuolee
nukketalojen peilit himmentää
henkäys,
enää ne eivät näe peukaloisten tanssia,
lapsenveriatlakseen pukeutuneitten ;
tanssia joka pysähtyy
kuin kaukoputkeen
kuulta ryöstetty maailma. 

Aina
siellä missä lapsia kuolee
kivi ja tähti
ja niin monet unet
jäävät kodittomiksi.

Tunnelma on lohduton. Viattomien kuolema on rusentavaa. Sama aihe toistuu myös runossa 'Kuollut lapsi puhuu': Kun minut talutettiin kuolemaan, / vielä viime hetkelläni tunsin / miten tupestaan vedettiin suuri eronveitsi.

Runojen puhuja puhuttelee niin lynkkaajia, sivustaseuraajia kuin rakastettuja ja kanssakokijoita. Sachs vertaa usein ihmisten kokemuksia eläinmaailmaan, esimerkiksi siihen miten vasikat temmataan / emostaan.  Luonto ja eläimet ovat läsnä, esimerkiksi hirvet ja peurat, aurinko ja kuu. 

Juutalaisten joukkotuhoa seurasi paljon epätietoisuutta. Läheisten kohtalot jättivät paljon avoimia kysymyksiä.

Jos vain tietäisin
missä viimeinen katseesi lepäsi.
Kivessäkö, joka jo niin monet viimeiset katseet
oli juonut, kunnes ne sokeina
sokeaan sattuivat? 

Vai multako sen vangitsi,
riittävä täyttämään kengän
ja jo mustuttama
niin ylenpalttisen eron,
niin runsaan kuolemanvalmistuksen?

‒ ‒ 

Vesilätäkkökö, kiiltävä metallinpala,
kenties solki vihollisesi vyöstä
tai jokin muu pieni
taivaan ennustaja?

Ajatus siitä, että läheinen ihminen on joutunut kärsimään ja kuolemaan epäinhimillisissä oloissa, on raastava.

Siinä missä Eeli jäi minulle etäiseksi enkä oikein pysynyt kärryillä näytelmän kryptisissä tapahtumissa, vaikutuin ja mykistyin Sachsin runojen äärellä. Puhelimeni muistiin kertyi kymmeniä kuvia Sachsin runosäkeistä, ja niiden joukosta vain muutaman valinta tähän tekstiin oli vaikeaa.

Lukiessani pysähdyin usein miettimään runojen kääntämistä. Se vaikuttaa joskus mahdottomalta tehtävältä, varsinkin jos runot ovat mitallisia tai niissä on loppusointuja. Sachs käyttää jonkin verran loppusointuja, mutta useimmiten runot ovat vapaamittaisia. Vaikka en tunne Sachsin runoja alkukielellä, niin väittäisin, että teoksen suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt hienoa työtä Sachsin runojen kanssa. En voi kuin ihailla Meriluodon sanavalintoja.

Israelin kärsimyksestä ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrän Mai Laakso ja Kirja-aitan Mr.Rainfold

4 x Szymborska

Svetlana Aleksijevitšille tänä syksynä myönnetty Nobel-palkinto avasi silmäni sille, kuinka miesvoittoinen nobelistien joukko on: vain 14 naista on saanut tuon palkinnon, vaikka se on jaettu jo vuodesta 1901 lähes joka vuosi. Aloin heti suunnitella naisnobelisteihin tutustustumista. Tänä syksynä olen lukenut Selma Lagerlöfiä ja Svetlana Aleksijevitšiä — nyt on vuonna 1996 Nobelin saaneen puolalaisen runoilijan Wislawa Szymborskan vuoro.

Naisnobelisteista intouduttuani lainasin kirjastosta kaikki paikalla olleet Szymborskat eli neljä runokokoelmaa. Olen silmäillyt runoja parin viime kuukauden aikana, ja nyt joululoma tarjosi mahdollisuuden uppoutua Szymborskan lyriikkaan syvemmin.

WSOY 1998, 111 s.

Aloitin runosessioni teoksella Ihmisiä sillalla (suom. Jussi Rosti), joka on ensimmäinen Szymborskalta suomennettu kokoelma. Se sisältää pitkälti samoja runoja kuin teos Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine), mutta eri kääntäjien versioina. Hämmennyin, kun löysin jo tuttuja runoja myös kolmannesta kokoelmasta nimeltään Hetki (suom. Martti Puukko).

Kolme ensimmäistä lukemaani runokokoelmaa on koostettu useista kokoelmista, niissä on runoja monilta vuosikymmeniltä. Hieman ihmettelen tällaista ratkaisua suomennoksissa.  Yhdessä kokoelmassa kun yleensä on jokin kantava teema tai tyyli, jokin koossa pitävä tekijä. Nyt runoja on poimittu sieltä täältä ja suomennoskokoelmat vaikuttavat  hieman hajanaisilta.

Alkuteoksia tuntematta en tietenkään ole varma, muodostavatko ne jonkinlaisia temaattisia kokonaisuuksia. Nyt luin kolme paikoin hyvinkin päällekkäistä kokoelmaa perä perää, mikä ei lopulta näiden runojen kohdalla haitannut lainkaan: uudelleen lukeminen avaa tekstiä aina jollakin tavalla lisää. Tarkempia vertailuja en lähde tekemään, mutta eri suomentajat olivat tehneet kääntäessään eri ratkaisuja.

Like 2003, 175 s.

Szymborskan runot ovat tiukasti sidoksissa aikaansa eli maailmansotien vuosisataan. 1900-luvusta ei tullutkaan edeltäjiään parempaa, sillä on jo tapahtunut liian paljon sellaista / mitä ei olisi saanut tapahtua, / ja se minkä piti toteutua / jäi toteutumatta.

Hitler, Hiroshima ja Vietnam kuvastavat  ihmiskunnan hirmutekoja. Runot puhuttelevat nykylukijaa, sillä terroriteot ja sodat ovat aina vain ajankohtaisia. Esimerkiksi runossa 'Terroristi, hän katselee' tarkastellaan tapahtumia pahantekijän näkökulmasta. Ote Puukon ja Laineen suomennoksesta:

Pommi räjähtää baarissa kolmetoista kaksikymmentä.
Nyt kello on vasta kolmetoista kuusitoista.
jotkut ehtivät vielä mennä sisälle,
jotkut tulla ulos.

Terroristi on jo mennyt toiselle puoelle katua.
Välimatka suojelee häntä kaikelta pahalta,
on kuin katselisi elokuvaa.

Keltatakkinen nainen menee sisään.
Mies tummat lasit silmillään tulee ulos.
Farkkuhousuiset pojat juttelevat.
Kolmetoista seitsemäntoista ja neljä sekuntia.
Lyhyempi pojista on onnekas, nousee skootterin selkään,
mutta pitempi menee sisälle.

Like 2004, 215 s.

Tuoreessa muistissa ovat syksyiset Pariisin tapahtumat, jotka myös herättivät mitä jos -kysymyksiä. Täpärät pelastumiset ja menehtymiset ovat jokainen suuria tarinoita. Hyvän ja pahan sekä menneen ja nykyisen vastinparit toistuvat kaikkien kokoelmien runoissa.

Sodat, julmuudet ja terrori ovat aiheina painavia ja rumia, mutta saavat rinnalleen kauniita säkeitä rakkaudesta. Elämän sattumanvaraisuus tulee esille niin sodassa kuin rakkaudessakin: että on oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Szymborska tuo runoihinsa myös ajatuksiaan kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja runoilijuudesta.

Sattumanvaraisuuden lisäksi elämän hauraudesta kirjoitetut säkeet koskettavat, kuten loppusäe runossa 'Suuri luku': Elämä kestää parin hietikolle jäävän varpaanjäljen ajan.


Viimeisimpänä luin kokoelman Täällä (suom. Martti Puukko), joka aiemmista poiketen on samankaltainen kokoelma myös alkukielellä. Suomennokseen on kyllä otettu kuusi runoa lisää kokelmasta Kaksoispiste.

Savukeidas 2012, 57 s.

Täällä-kokoelmaa lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti pohdintoihin ajatuksista, muistista ja maailmankaikkeudesta.  Fokus vaihtelee maan matosista aina avaruuteen asti. Mukana on kuitenkin tuttuun tapaan runoja sodista ja rakkaudesta ja sen päättymisestä. Esimerkiksi runossa 'Ero' jaetaan pariskunnan elämä ja omaisuus kissoineen, koirineen, lapsineen.

Kokoelma nimiruno tiivistää mielestäni hyvin runoissa toistuvat mietinnät olemassaolosta. Tässä ote sen alusta:

En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
Täällä tehdään tuoleja ja murheita,
Saksia, viuluja, hellyyttä ja transistoreja,
patoja, piloja, kuppeja.
Ehkä jossain muualla kaikkea on enemmän,
mutta jostain tuntemattomasta syystä siellä ei ole maalauksia,
kuvaputkia, piirakoita, liinoja kyynelten kuivaamiseen.


Olen elellyt nyt muutaman päivän Szymborska-kuplassa, sillä uppouduin runoihin täysin. Mikä näissä runoissa sitten vetoaa? Asiaa pohdittuani päädyin siihen, että runot ovat minulle helposti lähestyttäviä ja samalla kielellisesti palkitsevia. Aiheet ovat ymmärrettäviä ja tunnistettavia. Kieli on harkittua ja sopivasti leikkisää.

Voisin hyvin palata näihin koskettaviin ja ajatuksia herättäviin runoihin myöhemmin. Nämä kirjat olivat lainassa kirjastosta, mutta ilolla ottaisin nämä myös omaan hyllyyni. Täytyykin pitää silmät auki antikvariaateissa ja kirppareilla — muualta näitä on ilmeisen vaikea saada ostettua.

Szymborskasta ovat kirjoittaneet Blogistaniassa esimerkiksi Liisa, Karoliina, Leena Lumi, Margit ja Mr Rainfold.