Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.

Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 478.

Oma arvioni: 2½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila. 

Peter Sandström: Valkea kuulas (2014)

Alkuteos: Transparente Blanche.

Suomentaja: Outi Menna (2014).

Kustantaja: Schildts & Söderströms. 

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Peter Sandströmin ensimmäinen suomennettu romaani Valkea kuulas pääsi edustamaan kotimaista kirjallisuutta kirjaston lukupiirissä, jossa keskitytään tänä keväänä pohjoismaiseen kirjallisuuteen. Suomenruotsalaiselta Sandströmiltä on aiemmin suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä.

Sandström kirjoittaa usein itsensä tai itseään muistuttavan henkilön kirjoihinsa. Monissa teoksissa päähenkilö on saanut kirjailijalta paitsi piirteitä, myös nimen Sandström. Valkeassa kuulaassa päähenkilö jää nimettömäksi, mutta jälleen keskiössä on keski-ikäinen Pohjanmaalta kotoisin oleva mies.

Tarina saa alkunsa, kun äiti pyytää keski-ikäisen pojan luokseen. Poika tulee enempiä kyselemättä, vaikka hänellä on perhe ja työkuviot toisaalla. Paluu lapsuudenmaisemiin nostaa muistoja mieleen, niin hyvässä kuin pahassa. Mies muistelee erityisesti ensirakkauttaan ja isäänsä. Isän hurja työ hevosentappajana ja isän kuolema ovat jättäneet avoimia kysymyksiä.

Ajankuvaa oli paikoin mielenkiintoista lukea, ja muun muassa perheen vuosikymmeniä vanha auto, Ford Capri, on kuin yksi henkilö muiden joukossa. Sandström myös vertaa mennyttä ja nykyistä nasevasti:

Siinä laukussa oli koko entinen maailma, joka oli vähitellen katoamassa. Hyvästi ulkohuusi ja puulämmitys. Hyvästi irtotavarana myytävä voi, hyvästi hevosten käyttö vetoeläiminä. Hyvästi koululaisten talvisin käyttämät karvalakit, hyvästi turvavyöttömät autot. Kaikki muuttuisi hyväksi, mikään ei olisi enää vaarallista.

Oivaltavat havainnot eivät kuitenkaan pelastaneet lukukokemustani. Tarinassa ei oikein ollut minulle tarttumapintaa ja se jäi etäiseksi. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla: keski-ikäistyvän miehen mielenmaisemaa voi kyllä kuvata vetävästi, kuten esimerkiksi Karl Ove Knausgård on tehnyt. Sandströmiä on kutsuttu Suomen Knausgårdiksi, mutta minä en voi allekirjoittaa vertausta.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1719)

Alkuteos:The life and strange surprising adventures of Robinson Crusoe.

Suomentaja: Väinö Hämeen-Anttila (1911).

Lukija: Lars Svedberg.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 12 t.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Haaksirikkoutuneen Robinson Crusoen tarina on varmasti valtaosalle tuttu, vaikka ei Defoen kirjaa olisikaan lukenut. Vuonna 1719 ilmestynyt seikkailukirjaklassikko on kiehtonut ihmisiä jo lähes kolmensadan vuoden ajan, ja tarina on muun muassa sovitettu elokuvaksi monta kertaa. Minäkin tiesin Crusoen vaiheet pääpiirteissään, kun aloin kuunnella äänikirjaa. Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, koska tarina on niin yleisesti tunnettu.

Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja alkaa kuvaamalla vaiheita ennen haaksirikkoa. Crusoe on hyvinvoivan ja varakkaan perheen vesa, joka karkaa nuorena miehenä kotoaan merille. Maailmalla hän kohtaa monia vaarallisia vaiheita ja lopulta kohtalokkaan haaksirikon. Laivan koko muu miehistö menehtyy, ja vain Robinsonin onnistuu pelastautua läheiselle saarelle.

Autiolla saarella selviytymisessa haasteiksi muodostuvat luonnon armoilla elämisen lisäksi tylsyys ja ajan kulumaan saaminen. Määrätietoisuus ja esimerkiksi päiväkirjan kirjoittaminen auttavat miestä pysymään järjissään. Crusoe on toimelias ja sinnikäs: jos hän tarvitsee asumukseensa esimerkiksi pöydän, hän alkaa työstää sitä. Ei haittaa, vaikka puusepäntaidot ovat vajavaiset ja työ edistyy hitaasti, sillä aikaahan hänellä on. Vuosien saatossa hän nikkaroi melkoisen asumuksen itselleen.

Vuodet saarella vierivät, ja välillä tarinassa tehdään suuriakin aikahyppyjä. Crusoe viettää saarella lopulta huimat 28 vuotta. Lähes parikymmentä vuotta hän elelee vailla ihmisseuraa, kunnes eräänä päivänä saaren rantaan ilmestyy ihmisen jalanjälki. Crusoe kohtaa kannibalismia harjoittavia alkuasukkaita ja pelastaa heistä yhden kurjalta kohtalolta: näin hän saa itselleen palvelijan, Perjantain.

Crusoen kolonialistinen asenne ja maailmankatsomus kiinnittävät nykylukijan huomion. Hän ottaa saaren haltuun ja toimii määräysvaltaisesti. Alkuasukkaat ovat itsestäänselvästi palvelijoita, ja heidän kulttuurinsa nähdään alempiarvoisena. Crusoe myös käännyttää alkuasukkaita omaan uskoonsa.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen, mutta äänikirja oli yllättävän raskas kuuntelukokemus. Hidastempoinen tarina oli tähän vain osasyy, sillä eniten minua häiritsi kirjan kieli. Lauserakenteet ja sanasto ovat sellaisia, että niihin kiinnittää pakosti huomiota. Kuuntelemani äänikirja pohjautuu Väinö Hämeen-Anttilan suomennokseen vuodelta 1911, ja teos on saatavilla Juhani Lindholmin suomennoksena vuodelta 2000.

Kirjan kuunneltuani jäin miettimään, onko kirja nykylasten makuun, enkä toisaalta muutenkaan suosittelisi tätä kovin pienille lapsille. Nuorille ja aikuisille sen sijaan tämä klassikko on kiehtovaa luettavaa, mutta kehotan tutustumaan Crusoen tarinaan tuoreemman suomennoksen kautta.

Blogistaniassa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sonja, Jokke ja Noora.

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto (1952)

Alkuteos: Eine Bibliothek der Weltliteratur.

Suomentaja: Teppo Kulmala (2000).

Kustantaja: Imprimatur.

Sivumäärä: 94.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö houkutteli paikalle jättiyleisön esiintyessään tämän vuoden Helsingin kirjamessuilla viikko sitten lauantaina. Olin messuilla perjantaina, joten en päässyt kuuntelemaan Niinistön ja Jörn Donnerin mielenkiintoista keskustelua. Luin otsikoista jälkikäteen, että tuossa keskustelussa Niinistö sanoi luopuvansa ennemmin kuulostaan kuin lukutaidostaan.  Kirjakansa oli mielissään.

Tilaisuudesta kirjoitetuista jutuista pisti raflaavien otsikoiden lisäksi silmääni se, että Niinistö suosittelee lukemaan Hermann Hessen teoksen Maailmankirjallisuuden kirjasto. En ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, joten lainasin sen oitis seuraavana työpäivänäni.

Hesse esittää teoksessaan 50-lukulaisen käsityksensä ideaalista tavasta koota maailmankirjallisuuden kattava kirjasto. Kirja alkaa mielenkiintoisilla pohdinnoilla sivistyksestä, kirjallisuudesta ja lukemisesta. Oivallista sitaattiainesta! Seuraaavassa Hesse kiteyttää mielestäni jotakin oleellista lukemisesta:

Tärkeää lukijan ja maailmankirjallisuuden elävälle suhteelle on ennen kaikkea, että hän seuraamatta mitään mallia tai sivistysohjelmaa oppii tuntemaan itseään ja sen myötä häneen erityisesti vaikuttavia teoksia! Hänen täytyy kulkea rakkauden, ei velvollisuuden tietä. Olisi sangen nurinkurista pakottautua lukemaan jokin mestariteos vain sen kuuluisuuden tähden ja siitä häpeästä ettei sitä vielä tunne. Sen sijaan on jokaisen aloitettava lukeminen, tunteminen ja rakastaminen hänelle itselleen luonteenomaiselta suunnalta.

Juuri näin! Pakolla ei kenestäkään tehdä lukijaa, mutta vinkkaamalla ja houkuttelemalla voidaan toki johdatella kirjallisuuden pariin. Velvollisuudesta luetut kirjat maistuvat usein puulta, vaikka voisivat jossakin toisessa tilanteessa olla kuinka nautittavia. Tilanne on monelle tuttu koulusta, mutta törmään tähän omassa arjessani edelleen: vaikka itse valitsen työn puolesta lukupiireissä luettavat kirjat, niiden lukeminen on välillä yhtä pakkopullaa.

Alun filosofoinnin jälkeen teos on kuivahko ja luettelomainen. Hesse painottaa ymmärrettävästi saksankielistä kirjallisuutta, jonka monet Hessen mainitsemat edustajat ovat nykylukijalle täysin vieraita ja arvioni mukaan jo unholaan painuneita. Merkittävän kirjallisuuden kirjasto olisi epäilemättä toisennäköinen, jos se laadittaisiin tänään. Suomalaista kirjallisuutta listalle ei mahdu, Skandinaviasta sille on poimittu muun muassa Strindbergin ja Ibsenin teoksia. 

Kirjan lukeminen oli paikoin puuduttavaa, mutta se oli minulle hyvä muistutus tutustua kirjallisuuteen laajemmin kuin vain nykykirjallisuuden kautta. Monet kiehtovilta kuulostavat klassikot, kuten Boccaccion Decamerone, Danten Jumalainen näytelmä ja lukuisat Dickensin teokset, muistuttivat jälleen olemassaolostaan. Halu lukea ne löytyy, mutta aika tuntuu olevan kortilla.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2005)

Alkuteos: Let me sing you gentle songs.

Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi (2009).

Lukija: Seela Sella.

Kustantaja: Gummerus.

Kesto: 8 t 16 min.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja surusta. Siihen mahtuu koko elämän kirjo iloineen ja suruineen.

Kolmikymppinen kirjailija Veronika muuttaa maalle kirjoittaakseen kirjaansa. Naapuritalossa asuu omissa oloissaan viihtyvä vanhus, Astrid, jota kutsutaan myös kylän noidaksi. Pikkuhiljaa naiset tutustuvat, ystävystyvät ja kertovat elämäntarinansa toisilleen. Usein he tapaavat aterian äärellä, joten ruoat tuoksuvat ja viini virtaa läpi kirjan.

Seela Sellan sametinpehmeä ääni soljuu miellyttävästi ja luo tarinalle turvallisen tunnelman. Vaikka naiset muistelevat ja kohtaavat vaikeitakin asioita, niin jotenkin niitä on helppo kuunnella, kun eteenpäin johdattelee lämmin ääni. Jos kirjalla olisi ollut kehno lukija, olisin luultavasti jättänyt sen kesken.

Viihdyin äänikirjan parissa, mutta silti se ei ollut ihan minun makuuni. Vähän liian pureskeltua ja makeaa. Elämänohjeet ja -viisaudet kuulostivat naiiveilta. Naisilla on vaiheikas historia, mutta kirjan juoni ei pääse yllättämään. Mietin jo, että ehkä olen lukenut kirjasta liikaa vuosien varrella, sillä koko ajan tuntui, että tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Olen iloinen, että vihdoin kokeilin Olssonia, joka on roikkunut lukulistoillani vuosia, mutta kokeiluni saavat jäädä tähän yhteen kirjaan.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali.

Suomentaja: Annukka Kolehmainen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 278.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Petra Borner.

Kigalin kakkukauppa on Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisteos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin, mutta maailmanmatkallani tämä kirja kuittaa Sambian käydyksi, koska matkustan kirjailijan synnyinmaan mukaan.

Ruandasta tulee väistämättä mieleen 1990-luvun kansanmurha. Kigalin kakkukaupassa nuo tapahtumat ovat historiaa, mutta muita ongelmia maassa riittää.

Kigalin kakkukaupan päähenkilö on tansanialaissyntyinen Angel Tungaraza, joka pyörittää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Angel ja hänen miehensä Pius huolehtivat heidän viidestä lapsenlapsestaan, joiden vanhemmat ovat kuolleet.

Angelin perhetilanne kuvastaa tyypillistä tilannetta Ruandassa: nuoret aikuiset sairastuvat aidsiin, eivätkä vanhemmat ehdi nähdä lastensa varttuvan. Sairaudesta vaietaan, joten tietotaso on alhainen, ja tauti pääsee usein yllättämään. Myös väkivaltaisuuksissa kuolee edelleen siviilejä. Angelin kaltaiset isovanhemmat ottavat orvot huostaansa ja ovat toistamiseen vastuussa lapsikatraasta.

Olisin halunnut pitää Kigalin kakkukaupasta enemmän. Aihe  on kiinnostava, samoin tapahtumapaikka ja henkilöhahmot taustoineen. En syttynyt kirjalle, koska siinä oli hyvin elementtien lisäksi liian monta ärsyttävää piirrettä. 

Eniten onnistuin ärsyyntymään Angelin maneereista. Kakkuja tilaamaan tulevat saavat aina kupposen höyryävää, mausteista maitoteetä, koska liikeasioista voi keskustella vain teekupin äärellä. Samalla kun asiakas kertoo kakkutoiveistaan, hänen muutkin tarpeet tulevat usein puheeksi. Angel jakelee elämänohjeita, eikä yksi kuppi teetä aina riitä.

Loppua kohden kirja alkoi tuntua kovin naiivilta. Kaikki maailman ongelmat ratkeavat helposti kunhan vain on oikeanvärinen sokerikuorrutus, juu. Kirja on selkeästi viihdekirjallisuutta, joten kenties luin sitä liian vakavasti.

Sinänsä minua kiinnostaa viihteen ja vakavien aiheiden yhdistäminen, mutta tällä kertaa se ontui. Ilman haastetta kirja olisi luultavasti jäänyt kesken.

Musta neula liilassa Sambiassa.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (1987)

Alkuteos: The Whale Rider.

Suomentaja: Mervi Hangasmäki (2003).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 159.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Valasratsastaja oli minulle entuudestaan etäisesti tuttu: olin kuullut kehuja koskettavasta ja maagisesta elokuvasta, joka on tehty tämän kirjan pohjalta. Odotin siis kirjalta melko paljon, vaikka itse en elokuvaa olekaan nähnyt.

Uuden-Seelannin itärannikolla sijaitsee Whangaran kylä. Siellä asuu Koro Apirana, suvun vanhin, jolle syntyy ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tapaus on suuri pettymys, sillä lapsi on tyttö eikä kelpää Koron mielestä mihinkään. On myös suuri järkytys, että tytölle annetaan miehen ja kylän esi-isän nimi, Kahu. Toista mieltä on Koron puoliso Nanny Flowers, joka pistää miehelleen kampoihin ja puolustaa tytön asemaa.

Kyläläiset uskovat ikiaikaisiin maorimyytteihin, joista erään mukaan joillakin ihmisillä on kyky keskustella valaiden kanssa. Kahu osoittaa jo nuorena kykyjä kommunikoida eläinten kanssa. Taito määrittää hänen elämänsä.

Kirjassa käsitellään kiehtovien myyttien ja nykyajan yhteentörmäystä ja kuvataan lähes ainutkertaisia luonnonilmiöitä ja ihmisen ja luonnon suhdetta. Myös naisen asema ja perinteiset sukupuoliroolit ovat tarinassa keskeisiä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Valasratsastaja ei ollut minun kirjani. Sen lukeminen oli raskasta, sillä tekstissä vilisi hurja määrä maorinkielisiä sanoja ja lauseita. Kirjan lopussa on toki sanasto, jonka avulla kärsivällinen lukija voi yrittää päästä selville merkityksistä. Mielestäni kaunokirjallisuudessa vierasta kieltä ei voi olla niin paljon, että sitä pitää tavata kuin ensimmäisen vieraan kielen oppikirjaa koulussa. Tunnelma kärsii.

Valasratsastajasta ovat kirjoittaneet muun muassa Kirja joka maasta -blogin Maria ja La petite lectrice -blogin Katri. Hekin takkusivat maorikielen kanssa eivätkä olleet sen vuoksi myöskään kovin innoissaan kirjasta, vaikka siinä on mielenkiintoinen aihe ja tärkeä sanoma.

Uusi-Seelanti ei ole kartallani kokonaan,
niinpä ei tässä kuvassakaan.

Clarice Lispector: Tähden hetki (1977)

Alkuteos: A Hora de Estrela.

Suomennos: Tarja Härkönen (1996).

Kustantaja: ai-ai.

Sivumäärä: 107.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Portugaliksi kirjoittanut Clarice Lispector (1920-1977) oli tunnettu kotimaassaan Brasiliassa, mutta taitaa olla vähemmän tuttu nimi suomalaislukijoille. Tänä keväänä ilmestyi suomeksi Lispectorin teos Passio, joka on julkaistu alkukielellä vuonna 1964. Selailin Passiota töissä ja kiinnostuin kirjailijasta. Jätin uutukaisen asiakkaiden lainattaviksi ja valikoin luettavakseni 1990-luvulla suomennetun pienoisromaanin Tähden hetki.

Kirja on ulkomuodoltaan pieni ja vaatimaton, jotenkin sympaattinen. Samoja adjektiiveja ei voi käyttää sisällöstä. Lukiessani tunteeni vaihtelivat hämmennyksestä avuttomuuttomuuteen ja ärtymyksestä voimattomuuteen. Ehdin jo väsyäkin, vaikka kirjassa on sivuja vaivaiset 107.

Lispectoria luonnehditaan kirjailijana omaperäiseksi ja vaikeaksi (Wikipedia), ja vastikään Passion lukenut Suketuskin kuvailee, kuinka Lispector haastaa lukijan, sillä teksti on salaperäistä ja vaikeaa, se ei selittele. Lukija todella joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen, eikä sekään aina auta. Tähden hetken lukenut hdcanis kirjoittaa kirjasta vain "En tiedä." En oikein minäkään. 

Alussa myös kertojalla on vaikeuksia:

Ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Se on kovaa, kuin kalliota särkisi. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin terästä murskaisi.
Huh tätä aloittamisen pelkoa, enkä vielä tiedä edes tytön nimeä. Puhumattakaan että tarina saa minut jo nyt epätoivoiseksi, se on liian yksinkertainen.

Tytön nimi on Macabea, ja tarinaa kertoo mieskirjailija, joka tuntee pakottavaa tarvetta saattaa Macabean tarina julki, sillä hän uskoo, että tämä tarina paljastaa jotakin inhimillisyyden ytimestä. 

Macabealla ei ole paljon mitään: hän on köyhä, ei kovin viisas, ei järin viehättävä, intohimoton. Hän on vino, kykenemätön elämään. Macabean yksinkertaisuus alleviivaa ympäröivän maailman mielettömyyksiä. Macabealta jää usein asioita ja tilanteita ymmärtämättä. Lukijana jouduin kohtaamaan oman ymmärtämättömyyteni aina kun jokin kohta pyyhälsi yli ymmärrykseni.

Pidän haasteista, mutta nyt vain aika ei ollut oikea. Kirja ei sopinut vuoden ensimmäiseksi auringonpaahteessa luetuksi kirjaksi, se vain irvisteli minulle. Loppuun asti sen silti luin, ja lukukokemuksesta jäi muistoksi muutama pisama poskipäille. Nyt jälkikäteen aloin pitää kirjasta enemmän kuin itse lukemisen hetkellä. 

Vaikka Tähden hetken lukeminen oli haastava lukukokemus, voisin silti tarttua toiseenkin Lispectoriin, vaikka Passioon. Ihan kiusallani.

Jälleen minulla on ongelmia kirjan sijoittamisessa maailmankartalle. Olen ottanut periaatteekseni pitää merkitsevänä kirjailijan kotimaata. Esimerkiksi Müllerin Hengityskeinu toi neulan Romanian kohdalle, koska Müller on syntynyt siellä, vaikkakin muuttanut aikuisiällä Saksaan ja lukeutuu saksankielisen Euroopan kirjallisuuteen.  Lispector puolestaan on syntynyt Ukrainassa, mutta muuttanut perheensä mukana Brasiliaan jo noin vuoden vanhana. Tässä kohdin tuntui mielekkäämmälle sijoittaa Lispectorin neula Brasiliaan kuin Ukrainaan. 

Kirjallisuus vastustaa luokittelua, eikä oikeaa ja väärää aina ole.

Tähden hetki sijoittuu Rio de Janeiroon. 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872)

Alkuteos: Le tour du monde en 80 jours.

Suomentaja: Kristina Haataja (2008).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Veijalainen

Vernen ikiklassikko päätyi edustamaan Ranskaa kirjallisella maailmanympärimatkallani, koska se sattui palautumaan kirjastoon juuri oikealla hetkellä. Asiakas palautti sen palvelutiskille, ja hieman kirjaa selailtuani tajusin, että en ole sitä lukenut. Ja sehän sopii mitä parhaiten projektini teemaan! Kaipasin myös jotakin "kepeämpää" luettavaa viimeaikaisten sotapäiväkirjojen jälkeen.

Juoni on varmasti monille tuttu: lontoolainen hienostoherra Phileas Fogg kuuluu arvostettuun Reformi-klubiin, ja hän lyö klubitovereidensa kanssa vetoa siitä, onnistuuko hän matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Mukaan matkalle lähtee hänen uusi palvelijansa. Foggia ja palvelijaa varjostaa matkalla salapoliisi, sillä Fogg sattuu sopimaan erään pankkiryöstäjän tuntomerkkeihin. Intiassa seurueeseen liitty vielä prinsessa, jonka Fogg pelastaa roviolta. Matkan varrella sattuu kaikenlaista odottamatonta.

Animaatiosarja Matka maailman ympäri 80 päivässä oli lapsena suuri suosikkini, joten odotin positiivista lukuelämystä. Animaatiosarja noudattelee suurilta linjoiltaan kirjaa, mutta erojakin löytyy. Kirjassa Phileas Foggin pelastama neito on nimeltään Auda, kun taas sarjassa hän on Romy. Nimikuvioita sotkee myös se, että uusimmassa suomennoksessa Foggin apulainen on nimeltään Jokapaikanhöylä. Siis mitä ihmettä: missä on vanha kunnon Paspartuu? Passepartout on palvelijan alkuperäinen nimi, joka on jostakin käsittämättömästä syystä suomennettu Jokapaikanhöyläksi. Tv-sarjassa Fogg myös kohtaa paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin kirjassa: tunnelma on selkeästi jännittyneempi.

Tv-sarjan tapahtumat siirtyivät usein myös leikkeihin alle kouluikäisenä. Kukin sai vuorollaan olla neito, jota pelastettiin tyynyistä ja patjoista kasatulta roviolta. En enää muista käytännön toteutusta, mutta "liaanilla" neito roviolta pelastui. Kaverin pikkuveli lahjottiin olemaan pahis, joka sai pitkän nenän. Tarinaan liittyy siis hauskoja muistoja, mutta niihin peilaten kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Ehkä aika on kullannut muistoni myös päähenkilö Foggin osalta tai sitten hän vain on erilainen kirjassa. Muistoissani Fogg on ylväs, rohkea ja määrätietoinen, mutta kirjan sivuilla seikkailee rasittavan flegmaattinen ja pöyheän  itsevarma mies. Tunnistin vain määrätietoisuuden. Voi olla, että olisin nauttinut enemmän varhaisemman suomennoksen lukemisesta, sillä esimerkiksi palvelijan nimi ärsytti alusta loppuun suuresti. Yhtä kaikki: mainio klassikko, jonka tarina on kiehtova, mutta tämä suomennos ei niinkään.

Neula Ranskassa, Vernen kotimaassa.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Tim O'Brien.

Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

Marja Björk: Poika (2013)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 215.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tommi Tukiainen.
Kannen kuva: Ville Juurikkala.

Makke on pienestä asti kokenut olevansa poika. Barbit eivät kiinnosta, tyttöjen vaatteet eivät tunnut omilta, poikien leikit kiehtovat enemmän. Makke on kuitenkin syntynyt tytöksi ja on oikealta nimeltään Marion, jolla on isoveli ja työstressistä kärsivä yksinhuoltajaäiti.

Makke ei sovi perinteiseen tytön rooliin, mistä seuraa kahnauksia kotona ja koulussa. Balettitunneilla käymisenkin ainoa motivaattori on Heidi, Maken ensirakkaus.

En vastustanut balettikouluun menoa, koska ajattelin, että näkisin siellä Heidiä. Kaikkea sitä lähtee tekemään tytön takia, kuten vääntelemään itseään vaaleanpunaisessa tutussa, tyttöjen voimistelupuvussa, jossa on pistelevä tylliröyhelö.

Teini-ikä on Makelle erityisen vaikeaa. Koulu on sivuseikka, ja päivät kuluvat tyypillisesti kavereiden kanssa kaupungilla. Vaikka veljen ja äidin kanssa on välillä vaikeaa, he ovat kuitenkin ne, jotka Makkea puolustavat ja lopulta ymmärtävät.

Suoraviivaisesti kerrottu tarina etenee ilman koukeroita lapsuudesta aikuisuuteen. Björk kirjoittaa konstailematta, välillä jopa tykittäen. Suorasanaisuutta on kutsuttu monissa arvioissa dokumentoivaksi tyyliksi, pohjautuuhan kirja Björkin lapsen kokemuksiin.

Olen iloinen, että luin tämän uutukaisen, sillä minusta aihe on ehdottoman tärkeä. Björkin näkökulma tuo kirjaan vielä lisämaustetta. Mutta silti: minusta minäkertoja ei ollut uskottava. Kertoja häiritsi minua läpi kirjan, joten lukukokemus jäi läpilukemisen tasolle. Huomasin jatkuvasti epäileväni, että ei nuori käyttäisi tällaista kieltä tai ajattelisi näin. Enhän tietenkään voi tietää toisten puolesta, mutta en vakuuttunut. 

Ihmettelin myös, miten tietämätön internetsukupolveen kuuluva Makke on transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista. Googlekin sen voisi kertoa, mutta lopulta se on äiti, joka sanoo ensimmäisen kerran sanan transsukupuolinen. Ehkä tässä on kyse jonkinlaisesta defenssistä, siitä ettei näe niin lähelle. En tiedä.

(Hämmästelin myös kovasti, miksi tilapäisesti Otaniemessä asuva Makke lähtee Kilon poliisiasemalta junalla kotiin.)

Blogisavuja kirjasta löytyy esimerkiksi seuraavilta suunnilta: Linnea, Susa, Mimu, Tämän kylän homopoika, Sanna, Jori ja Hanna.