Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (2002)

Alkuteos: Les mille maisons du rêve et de la terreur.

Suomentaja: Päivi Sinikka Kosonen (2003).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Afganistanilaista kirjailijaa valitessani loppusuoralle päätyivät Khaled Hosseini ja Atiq Rahimi. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa luin aikana ennen blogia, mutta lukukokemus oli niin mieleenpainuva, että muistan sen hyvin edelleen. Olisinkin hyvin voinut ottaa Afganistan-kirjakseni Hosseinilta joko Leijapojan tai kirjailijan uusimman Ja vuoret kaikuivat. Nuo kirjat kuuluvat niihin kirjoihin, jotka aion joka tapauksessa jossakin vaiheessa lukea, joten päädyin lukemaan Rahimia.

Aiemmin olen lukenut Rahimilta teokset Maata ja tuhkaa ja Kärsimysten musta kivi. Vaikka kumpikaan ei saanut minulta huippuarviota, näistä teoksista jäi mielen perukoille kiinnostus tätä afgaanikirjailijaa kohtaan. Molemmissa aiemmin lukemissani on ollut jotakin erottuvaa ja mieleenjäävää.

Unen ja kauhun labyrintti vie lukijan unenomaiseen tilaan, jossa todellisuus, unimaailma ja muistot sekoittuvat. Alussa minäkertoja havahtuu paikassa, jota hän ei tunne. Hän makaa vuoteessa, ja ympärillä häärivä lapsi kutsuu häntä isäkseen. Talossa on toinenkin henkilö, jonka ääni on miehelle myöskin vieras.

Niukka kerronta jättää aukkoja ja herättää joukon kysymyksiä: Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi mies makaa tässä sängyssä? Vihlova kipu nostaa ikäviä muistoja miehen mieleen. Kuka häntä on satuttanut ja miksi?

Unen ja valveen välimaastossa on välillä vaikea erottaa totta harhoista, mutta kysymyksiin alkaa pikkuhiljaa löytyä vastauksia. Rahimi luo epätietoisen ja painostavan ilmapiirin niin aidosti, että ahdistus välittyy lukijalle asti. Sodan mielettömyys lyö kasvoille.

Olen nyt lukenut kaikki kolme Rahimilta suomennettua kirjaa. Suhtaudun edelleen Rahimiin ristiriitaisesti: yhtäältä tunnistan romaanien ansiot ja omalaatuisuuden ja pidän niitä hyvinä kirjoina. Toisaalta taas mikään Rahimin kirjoista ei ole liikuttanut minussa suuremmin mitään. Lähimmäksi pääsi Kärsimysten musta kivi viimekesäisellä lukumaratonillani, joten jos aiot lukea yhden Rahimin, suosittelen sitä!

Afganistan kartalla.

Näin matkan alkuvaiheessa eteen tulee jatkuvasti asioita, joita en osannut ajatella etukäteen. Nyt ensimmäistä kertaa nuppineulat näkyvät samassa kuvassa, joten tuli tarpeelliseksi erottaa toisistaan viimeisin luettu kirjamaa ja aiempi karttamerkintä. Jatkossa merkkaan aina mustalla nuppineulalla viimeisimmäksi luettua ja sinisillä kaikkia muita luettuja.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa (2000)

Alkuteos: Khâhestar-o-khâk.
Ranskankielinen versio: Terre et cendre.

Ranskasta suomentanut Kristina Haataja.

Kustantaja: Like. 

Sivumäärä: 85.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Kärnä.

Atiq Rahimi (s. 1962) on afganistanilaissyntyinen kirjailija, joka on asunut vuodesta 1984 Ranskassa. Luin ensimmäisen Rahimini työkaverin suosituksesta tämänkesäisen lukumaratonini aikana, ja vaikuttava kirja sai lainaamaan myös toisen, kun se töissä eteeni sattui. Rahimin neljännen romaanin Kärsimysten musta kivi alkuteos on ranskankielinen, tämä taas on Rahimin esikoisteos ja kirjoitettu alun perin persiaksi.

Kirja on (vapaasti luonnehtien) yhdenpäivänpienoisromaani. Dastaguir on menossa lapsenlapsensa Jassinin kanssa kertomaan tämän isälle Muradille, että heidän koko muu perheensä on kuollut pommituksessa. Pommi vei koko kylän ja Jassinilta kuulon. Matkalla pöly tunkeutuu silmiin ja suuhun, jano korventaa, nälkä kivistää vatsoja.

Tekstiin on upotettu runsaasti persiankielisiä sanoja, pääosin perustellusti. Sen sijaan en pitänyt kovinkaan ratkaisusta selitellä näitä vierassanoja alaviitteissä. Pelkkä suomennos olisi riittänyt minulle. Nämä sanakirjamaiset selvennökset ravistelivat liikaa pois tarinan maailmasta.

Lâ Hawl Wallâh… (Koraani), sananmukaisesti ’vain jumalalla on oikeus tuomita’. Kansanomainen huudahdus hillitä suuttumusta.

Kertojaratkaisu on kirjassa varsin omintakeinen: kertoja ikään kuin osoittaa sanansa päähenkilö Dastaguirille, puhuttelee tätä.

Ojennat kupin takaisin miehelle. Pengot taskujasi, otat esille naswar-askisi ja laitat sitä vähän kielen alle. Istut alas ja nojaa kauppakojun aaltopeltistä kattoa kannattavaan puupylvääseen. Jassin leikkii vaitonaisena senjetsien siemenillä. Tartut hänen käsivarteensa ja kiskot itseesi päin. Olet aikeissa sanoa jotakin, mutta askelten ääni saa sinut toisiin aatoksiin.

Hieman hämmentävä, mutta tehokas valinta. Kertoja on todella Dastaguirin pään sisällä ja aistii tämän ajatukset, aikeet ja tuntemukset. Välillä poiketaan unikuvissa, välillä muistoissa. Kertoja myös arvottaa ja kommentoi Dastaguirin tekemisiä. Kertoja on Dastaguirin neuvonantaja ja tuomari, joka jakelee ohjeitaan tukalassa tilanteessa olevalle miehelle.

Ihan yhtä vahvasti tämä ei kolahtanut kuin Kärsimysten musta kivi, mutta kertojaratkaisu oli hämmentävyydessään mieleenpainuva. Mietin jatkuvasti lukiessani, missä muissa kirjoissa olisin vastaavaan törmännyt, mutta en saanut yhtään toista mieleeni. Onko tämä teille tuttu keino? Mistä kirjoista?

Nannan II lukumaraton

Aloitan tämänkesäisen lukumaratonini perjantaina puoliltapäivin, ja tarkoitus on jaksaa lukea 24 tuntia. Viime vuonna maratoonasin aurinkoisessa, lähes helteisessä säässä. Nyt taivas on harmaa ja tihkusade on jatkunut eilisestä iltapäivästä saakka. Tälläkin kertaa ryhdyn vuorokauden mittaiseen luku-urakkaan mökillä, vain koira seuranani. Vuosi sitten saatoin lueskella laiturilla, aurinkotuolissa ja kalliolla, mutta tänään täytyy valita lukupaikat katon alta. Pientä toivoa tosin on, että sää selkenisi iltaa kohden.

Vuorokauden aikana luettavat kirjat poimin näppituntumalla alla näkyvästä kimarasta:

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2006).

Joseph Conrad: Pimeyden sydän (1902).

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (1991).

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (1995).

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (1983).

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi (2008).

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (1999).

Marguerite Duras: Rakastaja (1984).

Ensimmäisen kirjan saa kuitenkin valita nuuskutellen (sateessa uitettu) tsempparikoira Elli.

Tarkan haistelukierroksen jälkeen kieli lipaisi Rakastajaa. Aloituskirja on siis valittu.

Päivitän tätä postausta sitä mukaa, kun saan kirjoja luettua.Tervetuloa seuraamaan, miten tihkusateinen maratonini etenee!

* * *

Marguerite Duras: Rakastaja (1984). Otava.

Alkuteos: L'Amant. Suom. Jukka Mannerkorpi (1985).

Aikaa kulunut: 2 h 15 min

Luettuja sivuja: 121.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakastaja pohjautuu Duras’n (1914–1996) omaan elämään. Kirjassa on taustoja avaava esipuhe, jonka mukaan Duras on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Vietnamissa ja myöhemmin Ranskassa. Rakastajassa liikutaan näissä maisemissa.

Kirjassa eletään 1920- ja 1930-lukujen taitetta Vietnamissa eli entisessa Indokiinassa, joka oli Ranskan siirtomaa. Päähenkilönä on ranskalaissukuinen 15-vuotias tyttö, joka antautuu kiellettyyn suhteeseen itseään vanhemman kiinalaisen miehen kanssa. Himo ja nautinto saavat tytön ja miehen tapaamaan toisiaan, vaikka molempien perhe on suhdetta vastaan ja he itsekin tietävät, ettei suhteella ole tulevaisuutta.

Opettajaäiti haluaisi tytön tähtäävän itsensä lailla opettajaksi, mutta tyttö haluaa vain kirjoittaa.

Kertojana on välillä tyttö; yksikön ensimmäisen persoonan aistija ja tuntija. Välillä taas tilanteita eli Duras'n sanoin kuvia katsellaan kauempaa kolmannessa persoonassa.

En ole aiemmin lukenut Duras’ta, saati sitten Vietnamiin sijoittuvaa kirjaa. Todella mielenkiintoista!

Maratonin ensimmäistä kirjaa lukiessani sää hieman kirkastui. Nyt väsään pienen lounaan ja hyppään seuraavan kirjan matkaan.

* * *

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (1983). Idiootti.

Alkuteos: Tšemodan. Suom. Pauli Tapio (2012).

Aikaa kulunut yhteensä: 5 h 15 min.

Luettuja sivuja yhteensä: 290.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

 

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.

Maratoonini vei minut 1920-luvun Vietnamista 1970-luvun Neuvosto-Venäjälle. Mainiota kirjamatkailua!

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi tituleerattu Dovlatov (1941–1990) emigroitui Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin 1978. Matkalaukun päähenkilö muistuttaa kovasti elämänvaiheineen Dovlatovia, joten varmaankin tarinat pohjaavat ainakin osin kirjailijan elämään. Kirjassa päähenkilö on asunut jo vuosia New Yorkissa, kun perheen poika löytää matkalaukun kaapista. Sen sisältä löytyy erilaisia vaatekappaleita, joista jokaiseen liittyy oma tarinansa.

Kirjassa muun muassa käydään mustanpörssin kauppaa Leningradissa, varastetaan pormestarin kengät ja ajaudutaan näyttelemään Pietari Suurta amatöörielokuvassa. Huumorin sävyttämät erilliset tarinat kertovat yhtä aikaa karuja ja koomisia piirteitä elämästä neuvostoyhteiskunnassa. Eniten pidin avaustarinasta "Suomalaiset kreppisukat". Kirja sopii Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Nyt on vuorossa jaloittelutauko maratonia seuraavan koiran kanssa, jottei väsymys pääse yllättämään! Kenties sukellan seuraavaksi elämänmenoon Afganistanissa...

* * *

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi (2008). Like.

Alkuteos: Syngué Sabour - Pierre de patience. Suom. Kristina Haataja (2009).

Aikaa kulunut yhteensä: 7 h 40 min.

Luettuja sivuja yhteensä: 424.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Afganistan oli kuin olikin seuraava kirjamaa, johon maratonini minut vei.

Eletään sotaisessa Afganistanissa. Mies makaa haavoittuneena sängyssään, vierellä samaan tahtiin hengittää uupunut ja turhautunut vaimo. Mies ei reagoi mihinkään, mutta hengittää vielä. Vaimo hoitaa tunnollisesti, vaikka hänen mielestään miehen olisi parempi kuolla pois.

Miehen tilasta, sodan kauhuista ja sukulaisten hylkäämisestä nujertunut vaimo vaipuu toivottomuuteen. Hän alkaa purkaa kohtaamiaan kauheuksia silmät auki makaavalle miehelleen. Ja nainen antaa tulla: erikoisesti alkaneen avioliiton tuskan, lapsettomuudet lohduttomuuden ja salaisuudet, sukulaisten julmuudet…

Miehestä tulee naisen kärsimysten musta kivi, taikakivi, jolle voi paljastaa tuskansa rauhassa. Kun kivi joskus murskaantuu, häviävät kärsimykset samalla.

Rahimi kuvailee paljon, ja tarina avautuu yksityiskohtaisina välähdyksinä lukijalle. Joukossa on myös runomaisia, tiiviitä tekstijaksoja. Aiheiltaan tämä on raskas, mutta lyhyytensä vuoksi lukukokemus ei ollut ahdistava.

Hyvin kulkee maraton! Huomaan, että suhtaudun tähän rennommin kuin vuosi sitten - olen välillä tiskaillut, laittanut ruokaa ja ollut kävelyllä koiran kanssa. Ei ole kiire suorittaa vaan haluan nauttia kirjoista ja vielä kirjoittaa niistä vähäsen.

* * *

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (1991). Otava.

Aikaa kulunut yhteensä: 10 h.

Luettuja sivuja yhteensä: 567.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

 

Oman kirjahyllyn kirjoja saa kanniskella, kirjaston ei.

Kokoelman novelleissa nähdään monenlaista rakkautta, suhteita ja eroja. Joissakin novelleissa rakkaus on vasta aluillaan, toisissa tavataan kymmeniä vuosia yhdessä olleita pareja. Myös perhe- ja kaverisuhteiden rakkautta kuvataan. Kyseessä on yleensä suhteen alku tai loppu. Ero voi olla haluttu, kaivattu, tahallinen tai tahaton. Kuolema kaikkia edellä mainittuja.

Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun – –

Monissa novelleissa joku tai jotkin henkilöt jäävät vaille nimeä. Minä, sinä tai hän ovat osallisia tarinoissa, jotka ovat omalaatuisia yksityiskohdiltaan, mutta kovin yleismaailmallisia silti. Remontit, luonnon tarkkailu ja matkustaminen toistuvat.

Kuinka rakkaus syntyy on ollut Finlandia-ehdokkaana, samoin seuraavaksi lukuun pääsevä Liian paksu perhoseksi. Se taitaakin sitten olla viimeinen kirja ennen yöunia. 

Alkuillasta tuuli yltyi, ja muutama lyhyt sähkökatko välkytteli valoja. Onneksi katkokset olivat hetkellisiä, sillä ilman sähköjä tietokoneen käyttö olisi loppunut aika pian. Ilta on lupausten mukaan kirkastunut, jopa aurinko pilkahti pilven raosta reilu tunti sitten!

* * *

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (1995). Tammi.

Aikaa kulunut yhteensä: 13 h.

Luettuja sivuja yhteensä: 781.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päivän toisen kotimaisen kirjan tarina sijoittuu 1960-luvulle, Ruutinojan pieneen järvenrantapitäjään. Kaisu on tullut myymäläapulaiseksi pölyttyneeseen ja likaiseen sekatavarakauppaan, jota pyörittää Erni. Kauppa on Ernin isän perustama, ja äidin ja siskon muutettua pois hän tarvitsee apuja. Kylä tyhjenee, kun väki muuttaa Ruotsiin ja Helsinkiin, joten kaupan toivo on kesäasukkaissa.

Naiseksi varsin isokokoisen Kaisun ja luisuharteisen ja hintelän Ernin suhde kehittyy, ja pian he ovatkin aviopari. Arkea varjostavat edelleen Ernin äiti ja sisko, joilta eivät tempaukset ja vaatimukset tahdo loppua. Onni ei muutenkaan ole aina myöden. Kaisu purkaa pahaa oloaan työntekoon, hän rehkii tuskan ulos varastoa järjestelemällä.

Läpi kirjan vallitsee hyväntahtoinen ja leppoisa tunnelma, vaikka vastoinkäymisiä ja murhetta riittää. Onni on sitä, kun ei ole suurempia onnettomuuksia. Jotenkin näin hyvä elämä kirjassa määritellään.

Tämä olikin illan viimeinen kirja ja päivitys, aamulla jatkuu! Kiitos kaikille koitostani seuraaville ja erityisesti kommentoineille, vastaan teille huomenna! Öitä.

* * *

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2006). Gummerus.

Alkuteos: Insecte. Suom. Lotta Toivanen (2007).

Aikaa kulunut yhteensä: 22 h.

Luettuja sivuja yhteensä: 911.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

 

Kannen kuva: Patric Swirc.

Nukuin reilut kuusi tuntia ja heräsin unimäärään nähden ihmeen pirteänä. Aurinko paistaa parin päivän tauon jälkeen, joten ilmankos mieli on niin kepeä!

Aloitin aamun novelleilla. Castillonin novellikokoelma käsittelee äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Kokoelma rinnastuu mielenkiintoisesti eilen lukemaani Siekkisen novellikokoelmaa, jossa myös on kyse suhteista.

Novellit ovat lyhyitä, vain parin sivun mittaisia. Monien kokoelman novellien juju on niiden lopussa. Jouduin hieraisemaan silmiäni pari kertaa, niin absurdeja ja raadollisia jotkin päätökset ovat. Tarinoissa tavataan eri-ikäisiä äitejä ja tyttäriä; tytär voi olla syntymätön tai äiti jo vanhainkodissa. He voivat olla toisilleen tärkeitä, yhdentekeviä, rakkaita, vihattuja, tuhoisia.

Äitien ja tyttärien suhteet ovat jotenkin kieroutuneita tai vähän vinksallaan, kuten novellissa ”Siihen on lääke”. Siinä äiti lääkitsee tytärtään kaikkea mahdollista vastaan. Matematiikan kokeessa on hankala menestyä, kun keskittyminen herpaantuu pakaroiden välissä valuvaan vitamiiniperäpuikkoon. Eräässä toisessa äiti joutuu terapiaan tyttären lyötyä häntä.

Näissä vinksahtaneissa tunnelmissa taidan mennä aurinkoon lukemaan viimeisen maratonkirjani tältä erää. Kaksi on kimarasta jäljellä: Pimeyden sydän ja Iloiset hautajaiset. Jotenkin tuntuu, että jälkimmäinen sopii tähän hetkeen paremmin...

* * *

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (1999). Tammi.

Alkuteos: Vesjolyje pohorony. Suom. Elina Kahla (2002).

Aikaa kulunut yhteensä: 24 h.

Luettuja sivuja yhteensä: 1096.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Venäjältä New Yorkiin emigroitunut taiteilija Alik tekee kuolemaa. Hän makaa ateljeessaan kuolinvuoteellaan, ja hänen luonaan käy ystäviä, tuttavia ja tuntemattomiakin yhtenä virtana. Muistellaan, miten on tutustuttu ja miten elämä on sen jälkeen mennyt. Helteinen huoneisto täyttyy puheesta, tunteista, äänistä, tuoksuista.

Monet emigrantit ovat joutuneet tekemään suuria myönnytyksiä sopeutuakseen ja pärjätäkseen Amerikassa: on vaihdettu nimi, uskonto, ammatti. He ovat jättäneet kotimaansa taakseen, mutta silti tapahtumat siellä liikuttavat. Kirjan kertoo kuolemasta ja siihen valmistautumisesta, mutta silti tunnelma on toiveikas ja nimensä mukaisesti välillä jopa iloinen.

* * *

Nyt olen maalissa! 1096 luettua sivua vuorokaudessa, seitsemän hyvää kirjaa. Tutustuin moneen minulle tuntemattomaan kirjailijaan ja haluan lukea enemmän ainakin Duras’ta, Siekkistä ja Ulitskajaa. Myös Castillonin toinen suomennettu teos Pieni sydän jaksaa rakastaa pääsee luettavien listalle. Ihmettelen kovasti, miksi ihmeessä en lue enempää novelleja, kun pidän niistä!

Maratonkirjoja en ole arvioinut numeerisesti. Hätäisesti tulisi lätkittyä pisteitä, joista voisin olla jo seuraavana päivänä eri mieltä. Pisteyttäminen vaatii edes pientä harkintaa :) Maratonkirjoista puuttuvat kustantamoiden ja alkuperien tunnisteet, joten ne eivät kartuta oikean palstan kustantamoiden ja alkuperien määriä.

Toinen maratonini sujui kokonaisuudessaan kevyemmin kuin ensimmäinen vuosi sitten. Nyt en vilkuillut kelloa  enkä stressannut kokonaissivumäärästä. Tällä kertaa pidin maratonilla lukemistani kirjoista enemmän kuin vuosi sitten, kenties siksi, että olin osannut valita kirjat tarkemmin. Jokainen kirja kiinnosti suuresti minua etukäteen, ne olivat tarpeeksi lyhyitä ja erilaisia keskenään.

Lopuksi vielä suuri kiitos kaikille kommentoijille kannustuksesta! Ja kiitos myös teille muille maratoniani seuranneille kiinnostuksesta, vaikka ette kommenttia jättäneetkään.