Proustin pyörteissä teatterissa

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3

Teatteri Jurkka

Käsikirjoitus ja ohjaus: Aleksi Holkko ja Hanna-Kaisa Tiainen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Timjami Varamäki
Valo- ja äänikonsultit: Olivia Pohjola ja Viljami Lehtonen
Näyttämötekniikka: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen ja Timjami Varamäki

Työpaikallani kirjastossa vedän kollegani Paulan kanssa Marcel Proust -lukupiiriä, jossa luemme Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan. Aloitimme urakkamme viime syyskuussa ja pian koittavassa toukokuun tapaamisessa käsittelemme suomennoksissa mitattuna seitsemännen osan loppua. Alun perin seitsenosaisen sarjan suomennos koostuu kymmenestä niteestä.

Osallistujien innokkuus ja sitoutuneisuus ovat yllättäneet meidät vetäjät täysin: mukana on ollut noin 15 osallistujaa joka kerta! Osallistujien toiveesta jatkamme lukupiiriä ensi syksynä ja luemme kirjasarjan viimeiset osat vuoden loppuun mennessä. Kuukausittaiset tapaamiset tuovat rytmiä ja tukea haastavan kirjasarjan lukemiseen. Proust uuvuttaa toki välillä, sen myönnän. Ryhmän tuella kirjasarjan selättämisestä tulee kuitenkin mielekästä. 

Tässä keväällä Paula alkoi puhua kirjan pohjalta tehdystä näytelmästä, joka pyörii Teatteri Jurkassa. Pakkohan se olisi mennä katsomaan! Kun liput oli jo lunastettu, meille selvisi, että kyse olisi kolmannen osan dramatisoinnista. Jotenkin olimme luulleet, että näytelmä käsittelisi koko kirjasarjaa, mutta nyt kyse olisi nimenomaan kolmososasta. Tuntui ihan luonnolliselta ajatukselta, että kymmenen kirjaa olisi puristettu yhteen näytelmään, koska Proustin kohdalla kaikki on mahdollista.

Hanna-Kaisa Tiainen, Milka Ahlroth, Aleksi Holkko.
Kuva: Marko Mäkinen.

Kutsuimme edellisessä lukupiiritapaamisessa mukaan kaikki lukupiiriläiset ja lämpiössä huomasimme, että neljä lukupiiriläistä oli ostanut liput samaan näytökseen. Ranskalaiseen tyyliin kaikki katsojat ohjattiin paikoilleen, ja päädyimme yläriviin vieretysten.

Jo ennen paikoille ohjausta lämpiössä saimme ensikosketuksen tulevaan näytökseen: tutustuimme itse Marceliin, joka luonnollisesti olisi keskeisessä roolissa näytelmässä, sekä teatterin kummitukseen.

Esitys yhdistelee mielenkiintoisesti Proustin kirjasta poimittuja teemoja ja kohtauksia Teatteri Jurkan historian ja näyttelijyyden pohdintoihin. Millä putkiremontin kulut katetaan, millä maksetaan vuokra? Miten teatterin taika luodaan illasta toiseen?

Alle satapaikkainen Teatteri Jurkka on näyttelijälle täysin erilainen työympäristö kuin yli sata vuotta sitten massiivisia spektaakkeleita isännöinyt 1800-paikkainen suurnäyttämö. Jurkka on huoneteatteri, joten tunnelma on tiivis. Lava on pieni ja näyttelijät yleisöä lähellä. Näyttelijöiden eleet ja ilmeet välittyvät katsojalle vaivatta. 

Hanna-Kaisa Tiainen Marcelina.
Kuva: Marko Mäkinen.

Intiimiys korostuu välillä katsomossa ikään kuin yleisön joukossa istuvassa Marcelissa, jonka rooliin Hanna-Kaisa Tiainen istuu luontevasti. Marcel on juuri niin herkkä, kärkäs, totinen ja pikkutarkka kuin olin hänen kirjaa lukiessani mieltänyt olevan.

Kirjassa merkittävä tapahtuma on Marcelin ensimmäinen teatterissa käynti. Marcel odottaa näkevänsä mahtavan la Berman esittävän Faidraa ja hekumoi ajatuksella. Hän kuvittelee esityksen olevan jotakin niin tajunnanräjäyttävää, että todellisuus on pettymys. Jurkan näytelmässä näyttelijät pistävät Marcelin koville hänen kritiikistään: tämä on herkullisesti toteutettu! Suruvireiseen Marcelin hahmoon olisin kovin mielelläni syventynyt vieläkin enemmän.

Näyttelijöiden omat henkilöhistoriat nivoutuvat yhteen Proustin klassikon kanssa. Eritoten näytelmä on läpileikkaus Milka Ahlrothin näyttelijänurasta. Lavalla nähdään roolien kavalkadi, ja myös näyttelijä roolihahmojen takana. Ahlroth on kokemuksensa turvin näytelmän kivijalka.

Milka Ahlroth.
Kuva: Marko Mäkinen.

Koin antoisaksi sen, ettei Proustin kirjaa ollut yritetty siirtää näyttämölle liian orjallisesti. Kirjasta oli poimittu jatkokäsittelyyn tiettyjä kohtauksia ja teemoja, kuten erilaiset illuusiot, identiteettipohdinnot ja sukupuoliroolit. Näistä käsikirjoittajat ja ohjaajat Holkko ja Tiainen olivat tehneet omaa tulkintaansa ja linkittäneet sitä nykypäivään. Kirjasarjaa tahkonneena pidin kuitenkin siitä, miten itse kirja oli läsnä esityksessä: siitä luettiin otteita pitkin esitystä.

Aleksi Holkko.
Kuva: Marko Mäkinen.

Suosittelen näytelmää erityisesti kaikille, joilla on jokin suhde Marcel Proustiin: ehkä olet jo lukenut Proustisi tai vasta suunnittelet sitä, kenties olet etsinyt kadonnutta aikaa vasta yhden kirjan verran. Tai ehkä sinua muuten vain kiinnostaa tämä identiteettinsä kanssa kipuillut, sairauksien riivaama kirjailija, joka kirjoitti omasta elämästään tuhansien sivujen verran sata vuotta sitten. Vielä on muutaman näytöksen verran aikaa.

Milka Ahlroth lukee, Marcel kuuntelee.
Kuva: Marko Mäkinen.

Käyn todella harvoin teatterissa, joten tämä näytelmä oli hyvää lämmittelyä kesän Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, jonne olen suuntaamassa heinäkuussa. Suunnitelmissani on kirjallisuusluentojen lisäksi mennä katsomaan useampaa näytelmää Kustavin maisemissa. Tämä siis tuskin jää Kirjakimaran ainoaksi teatteriraportiksi!

Nelly Sachs: Israelin kärsimys (1947‒1961)

Alkuteokset:
In den Wohnungen des Todes (1947)
Sternverdunklung (1949)
Eli, ein Mysterienspiel vom Leiden Israels (1951).


Suomentaja: Aila Meriluoto (1966).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 164.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Nelly Sachs (1891‒1970) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1966. Hän jakoi palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa.

Kirjallisuuden Nobelin historiassa palkinto on myönnetty 113 kirjailijalle, joista 13 on ollut naisia. Sachs oli kuudes palkinnon saanut nainen. Tänään saamme tietää, kenelle tämänvuotinen palkinto myönnetään.


Sachs syntyi saksanjuutalaiseen perheeseen, joka arvosti tyttären opintoja ja harrastuksia. Teini-ikäisenä Sachs luki Selma Lagerlöfin teoksen Gösta Berlingin taru, ja lähetti Nobel-palkitulle ruotsalaiskirjailijalle kirjeen. Kirjeenvaihto jatkui lopulta vuosikymmeniä, ja tuo tuttavuus auttoi Sachsin ja hänen äitinsä Berliinistä Ruotsiin pakoon juutalaisvainoja vuonna 1940. Ruotsissa Sachs elätti itsensä kääntämällä kirjallisuutta ruotsista saksaksi. Hän sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1952. 1960-luvulla kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, ja häntä hoidettiin Beckombergan sairaalassa. Hän eli Ruotsissa aina kuolemaansa saakka 1970. Sachs tuli kirjailijan urallaan tunnetuksi erityisesti juutalaisten kohtaloiden kuvaajana.

Nelly Sachs vuonna 1966.
Kuva: www.nobelprize.org

Israelin kärsimys on ainoa Sachsilta suomennettu teos, joka koostuu itse asiassa kolmesta teoksesta: yhdestä näytelmästä (Eeli) ja kahdesta runokokoelmasta (Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys). Kaikki kolme ovat Sachsin varhaista tuotantoa. Suomenkielinen kokoelmateos ilmestyi Aila Meriluodon suomentamana 1966, siis samana vuonna, kun Sachs sai Nobelin.

Eeli on seitsemääntoista kuvaan eli näytökseen jakautuva näytelmä. Sen alaotsikko on Mysteerinäytelmä Israelin kärsimyksestä, ja melkoiseksi mysteeriksi se kyllä minulle jäikin. Näytelmän nimihenkilö Eeli on puolalainen pikkupoika, joka on kuollut. Eeli kuoli sotilaan mielivaltaisen käytöksen vuoksi, aivan turhaan, ilman syytä. Pojan kuolema aiheuttaa suunnatonta tuskaa etenkin äidille, ja syyllistä yritetään saada vastuuseen. Näin ymmärsin juonen pääpiirteittäin tästä niukkasanaisesti ja arvoituksellisesti kirjoitetusta näytelmästä. Lukuisat raamatulliset vertaukset ja viittaukset avautuvat varmasti paremmin uskonnollisia tekstejä tunteville.

Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys -runokokoelmat jatkavat Eelista tutuilla teemoilla. Sachs kuvaa runoissaan juutalaisten kuolemaa, kärsimyksiä, tuhoa ja läheisistä erottamisia viiltävästi. Kieli ja kuvasto ovat runoissakin paikoin varsin raamatullisia, mutta lukiessani pääsin uskonnollisen tason yli. En takertunut siihen, mitä en ymmärrä, vaan koin Sachsin kuvaaman inhimillisen tragedian.

Kuoleman asunnoissa -kokoelman ensimmäinen runo on nimeltään 'Sinun ruumiisi savuna ilman halki': savupiiput ja savuna ilman halki vaeltava Israelin ruumis johdattavat tulkitsemaan runoja juutalaisten tuhona. Sachs tekee runoissaan usein selväksi, että holokaustin kauheudet eivät säästä lapsia. Seuraava runo löytyy Tähdenpimennyksestä:

Aina
siellä missä lapsia kuolee
hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi.
Iltaruskojen tuskanviitta
jossa mustarastaan tumma sielu
kutsuu valittaen yötä ‒
pienet tuulet jotka hengähtävät yli ruohon
valon rauniot sammuttaen
ja kylväen kuolemaa ‒

‒ ‒

Aina
siellä missä lapsia kuolee
nukketalojen peilit himmentää
henkäys,
enää ne eivät näe peukaloisten tanssia,
lapsenveriatlakseen pukeutuneitten ;
tanssia joka pysähtyy
kuin kaukoputkeen
kuulta ryöstetty maailma. 

Aina
siellä missä lapsia kuolee
kivi ja tähti
ja niin monet unet
jäävät kodittomiksi.

Tunnelma on lohduton. Viattomien kuolema on rusentavaa. Sama aihe toistuu myös runossa 'Kuollut lapsi puhuu': Kun minut talutettiin kuolemaan, / vielä viime hetkelläni tunsin / miten tupestaan vedettiin suuri eronveitsi.

Runojen puhuja puhuttelee niin lynkkaajia, sivustaseuraajia kuin rakastettuja ja kanssakokijoita. Sachs vertaa usein ihmisten kokemuksia eläinmaailmaan, esimerkiksi siihen miten vasikat temmataan / emostaan.  Luonto ja eläimet ovat läsnä, esimerkiksi hirvet ja peurat, aurinko ja kuu. 

Juutalaisten joukkotuhoa seurasi paljon epätietoisuutta. Läheisten kohtalot jättivät paljon avoimia kysymyksiä.

Jos vain tietäisin
missä viimeinen katseesi lepäsi.
Kivessäkö, joka jo niin monet viimeiset katseet
oli juonut, kunnes ne sokeina
sokeaan sattuivat? 

Vai multako sen vangitsi,
riittävä täyttämään kengän
ja jo mustuttama
niin ylenpalttisen eron,
niin runsaan kuolemanvalmistuksen?

‒ ‒ 

Vesilätäkkökö, kiiltävä metallinpala,
kenties solki vihollisesi vyöstä
tai jokin muu pieni
taivaan ennustaja?

Ajatus siitä, että läheinen ihminen on joutunut kärsimään ja kuolemaan epäinhimillisissä oloissa, on raastava.

Siinä missä Eeli jäi minulle etäiseksi enkä oikein pysynyt kärryillä näytelmän kryptisissä tapahtumissa, vaikutuin ja mykistyin Sachsin runojen äärellä. Puhelimeni muistiin kertyi kymmeniä kuvia Sachsin runosäkeistä, ja niiden joukosta vain muutaman valinta tähän tekstiin oli vaikeaa.

Lukiessani pysähdyin usein miettimään runojen kääntämistä. Se vaikuttaa joskus mahdottomalta tehtävältä, varsinkin jos runot ovat mitallisia tai niissä on loppusointuja. Sachs käyttää jonkin verran loppusointuja, mutta useimmiten runot ovat vapaamittaisia. Vaikka en tunne Sachsin runoja alkukielellä, niin väittäisin, että teoksen suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt hienoa työtä Sachsin runojen kanssa. En voi kuin ihailla Meriluodon sanavalintoja.

Israelin kärsimyksestä ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrän Mai Laakso ja Kirja-aitan Mr.Rainfold

August Strindberg: Neiti Julie (1888)

Alkuteos: Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel.

Suomentaja: Helena Anhava (1988).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oi ja voi, blogitauko venähti sitten ihan kuukauden mittaiseksi, ja sekös harmittaa. Iso gee on vienyt voimani kirjoittaa tai lukea mitään muuta kuin graduun liittyvää. Viimeiset teoriaväännöt ovat nyt paperilla ja reilun viikon päästä tuo ihanan kamala projekti vihdoin valmis. Tiedossa on varmasti vielä unettomia öitä ja viime hetken paniikki, mutta juuri tällä hetkellä olo on jokseenkin luottavainen: valmista tulee ja vieläpä ajallaan.

Blogihiljaisuus on nyt siis onnekseni rikottu! Palaan porisemaan lukemisistani kirjoituksella Strindbergin näytelmästä Neiti Julie, jolla osallistun myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Näytelmän koko nimi on Neiti Julie: naturalistinen murhenäytelmä ja sen on suomentanut Helena Anhava.

Kuva: www.bookcrossing.com

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, kreivin kartanon keittiöön. Henkilöitä on kolme: kreivin tuleva perillinen Julie ja palvelijat Kristin ja Jean, jotka ovat pari. Juhannusta juhlitaan tanssien ja juoden, ja vire on hersyvän iloinen ja toiveikas. Julie on vastikään purkanut kihlauksensa ja alkaa juhannusyön kuplivassa tunnelmassa flirttailla Jeanin kanssa. Kristinin väsähdettyä Julie ja Jean jatkavat illanviettoa, vaikka se ei olekaan soveliasta. Yöttömän yön hurmassa tapahtuu jotakin, minkä voisi tulkita näytelmän käännekohdaksi.

Näytelmä kommentoi erilaisia rooleja ja valta-asetelmia. Yhtäältä on kahtiajako herrasväkeen ja palvelijoihin, toisaalta naisiin ja miehiin. Siinä, miten herrasväki käyttää määräysvaltaansa palvelijoitaan kohtaan, ei ole mitään ihmeellistä, kuten ei myöskään siinä, että miehen sana on näytelmän maailmassa selvästi painokkaampi kuin naisen. Mielenkiintoiseksi valtakysymykset tulevatkin sitten, kun osat vaihtuvat.

Öisten tapahtumien jälkeen Julie ei enää olekaan Jeanin yläpuolella, vaan roolit ovat päinvastaiset. Julien kunnia katoaa siveyden ja puhtauden mukana; hänestä tulee langennut nainen. Rakkaus vaihtuu vihaan ja inhoon, ylemmyys alemmuuteen. Nämä suuret kontrastit ja muutokset ylikorostuvat väistämättä, sillä näytelmän puitteet ovat niin suppeat (keittiö, yksi yö, kolme henkilöä). Valtapeli päättyy loppuratkaisuun, joka on naturalistisen rappiollinen. 

Neiti Julie ei uponnut minuun lainkaan. Vaikka kuinka yritin pitää mielessäni näytelmän iän, niin minua vaivasi jatkuvasti epäusko. Kaikki henkilöt olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä enkä oikein saanut mistään henkilöhahmosta otetta. Suomennoksen kieli sen sijaan oli paikoin erittäin kekseliästä ja osuvaa. Siitä yksi lisäpiste.

Minna Canth: Anna Liisa (1895)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 76.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Anna Liisan lukeminen muistutti osuvasti siitä, miksi päätin perustaa blogini: olen toivottoman huono muistamaan lukemistani kirjoista jonkin ajan kuluttua yhtikäs mitään. Esimerkiksi tämän Canthin näytelmän olen lukenut muistaakseni (!!) ainakin kahdesti aiemmin, mutta tarina on painunut unohduksiin. Muistelin, että jotakin todella traagista ja surullista näytelmässä tapahtui, mutta siihen se jäi…

Traaginen Anna Liisa tosiaan on. Tai pikemminkin näytelmän tapahtumien taustalla on traagisia tapahtumia: Anna Liisan ja Mikko-rengin epäsopiva suhde, salattu raskaus, Mikon pakeneminen, Anna Liisan yksinäinen metsäsynnytys ja lapsenmurha. Näytelmän tapahtumat keskittyvät noiden tapahtumien jälkipyykkiin. Mikko nimittäin on palannut vaatimaan Anna Liisaa itselleen juuri, kun tämän pitäisi mennä naimisiin Johanneksen kanssa. Näytelmän tunnelma on painostava ja odottava heti alusta pitäen, sillä on selvää, että tilanne räjähtää jossakin vaiheessa.

Mikon hahmoa ja erityisesti motiivia minun on vaikea ymmärtää. Miten kukaan voi kuvitella, että uhkailemalla ja kiristämällä syntyisi onnellinen avioliitto? Ja Mikko vielä kiristää Anna Liisaa asialla, johon hän itse on osasyyllinen ja jonka hän on aikoinaan jättänyt kokonaan vain Anna Liisan harteille.

Mikko: En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla!

Mielestäni Anna Liisan rohkeus on ihailtavaa: hän tekee Mikolle selväksi tunteensa Johannesta kohtaan, vaikka toinen vaihtoehto olisi suostua Mikolle ja saada hänet sillä hiljaiseksi. Anna Liisa ei kuitenkaan suostu toisten ehdottamiin ratkaisuihin, vaan tekee päätöksensä itse, vaikka tietää seuraamukset.

Loppuvaiheilla Anna Liisan yltiöpäinen rohkeus jopa hämmästyttää, enkä aluksi ollut kovin vakuuttunut sen uskottavuudesta. Aiemmin Anna Liisa ei uskalla sanoa juuri mitään useamman ihmisen läsnä ollessa ja sitten tunnustaa kaiken kuuliaisvieraiden edessä. Tarkemmin ajatellen rohkeus selittynee aiemmin ilmenneillä tahdonvoimalla ja omantunnon tuskilla. Ja lisäksi Anna Liisa kokee uskonnollisen heräämisen juuri ratkaisevalla hetkellä. Se oli minusta kyllä ärsyttävää, koska olisi Anna Liisasta ollut tunnustukseen muutenkin.

Anna Liisan voi helposti tulkita Canthin kommentiksi ajan moraalikäsityksiä vastaan. Sama tuli jo Pakkalan Elsaa lukiessa esille: epäsopivista suhteista rangaistaan ja paheksutaan naista, mutta miesten puuhia ei tuomitse kukaan.

Yleisesti ottaen olen pitänyt näytelmien lukemista jotenkin raskaana, varsinkin jos henkilöiden sijaintia ja liikettä kuvataan hyvin tarkasti. Kokoajan täytyy pitää mielessä, että ai niin, nyt x seisoo y:n takana ja z sanoo sitten niin ja näin. Mutta Anna Liisassa tällainen ei häiritse, sillä näyttämöohjeet ovat hyvin minimaalisia. En oikeastaan erityisemmin edes ajatellut lukevani näytelmää.

Kaikki kolme lähiaikoina lukemaani Canthin teosta ovat olleet lyhyitä, mutta teemoiltaan raskaita. Canth on tarttunut aikansa polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja lapsenmurhaan. Canth kuvailee nyt lukemissani teoksissa ongelmia erityisesti naisnäkökulmasta. Nämä aiheet ja niiden ympärille rakennetut tarinat ovat (ikävä kyllä) sovellettavissa nykypäiväänkin. Esimerkiksi Lukupiirissä on ollut vilkasta keskustelua Anna Liisan tarinan ajankohtaisuudesta tänäkin päivänä. 

Ensipainos näytelmästä löytyy digitoituna täältä, ja wikiaineistona sen voi lukea tämän linkin takaa. Blogeissa Anna Liisasta on kirjoittanut ainakin Amma, ja kirjavinkki on luettavissa täältä.

Anna Liisan luin Köyhää kansaa -pienoisromaanin tapaan Canthin Valituista teoksista. Päädyin käyttämään tässä tekstissäni päähenkilön nimeä muodossa Anna Liisa ensipainoksen mukaisesti. En tiedä, miksi ihmeessä Valituissa teoksissa nimi on kirjoitettu Anna-Liisa. Jestas, eihän tuollaisia asioita voi mennä muuttelemaan!