Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie

Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Koulukiusaamisen pitkä varjo – Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Gummerus 2019. 224 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Aaro on parikymppinen nuorimies, joka aloittaa kirjallisuuden ja viestinnän opinnot Jyväskylässä. Aaron on vaikea solahtaa opiskelijaporukkaan, koska mieltä kalvavat jatkuvat epäilykset: Mitä nuo minusta ajattelevat? Kohta varmaan alkavat nauraa, sanoinko tai teinkö jotakin hölmöä? Aaro rakentaa itselleen suojakuorta kalliilla vaatteilla ja muulla rahan tuhlauksena. Joskus humala tuo turvaa, vielä useammin bentsodiatsepiini.

Aaron epävarmuus ja epäluuloinen suhtautuminen ympäröivään maailman johtuvat rankasta koulukiusasamisesta, joka alkoi esikoulussa ja jatkui läpi koko ala-asteen ja vielä yläasteellakin. Se oli henkistä ja fyysistä, myös sosiaalista eristämistä. Mitä satuttavimpien kokemusten jälkeen Aaro jaksoi aina ajatella, että ehkä luokan pojat nyt vihdoin ymmärtävät ja haluavat olla kavereita.

Läpi kouluvuosien Aaro vakuuttelee vanhemmilleen, että kaikki on hyvin. Etenkin isä kyselee ahkerasti, miten koulussa menee, mutta poika ei avaudu. Ehkä jos asiaa ei myönnä, sitä ei oikeasti tapahdu? Ja jos tilanteesta kertoisi rehellisesti, mitä jos vanhemmatkin alkaisivat nähdä poikansa kiusattuna, luuserina?

Opiskeluaikana jo taakse jääneiden kiusaajien äänet kuuluvat edelleen kaikuina, eikä häpeä anna periksi. Kiusaajien kohtaaminen aikuisiällä on kuin viimeinen niitti, eikö tämä hellitä koskaan? Viha ja ahdistus kääntyvät sisäänpäin, lähes kohtalokkaasti.

Antti Röngän omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisteos on pysäyttävä. Esikuva Karl Ove Knausgård antaa suuntaviivat raa'an rehelliselle itsetutkiskelulle. Esikoiskirjailija Rönkä on kirjailija Petri Tammisen poika, ja tämän kirjan jälkeen on luontevaa jatkaa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa raportoivaan teokseen Silloin tällöin onnellinen. Haluan lukea lisää Röngän punnittuja virkkeitä ja kurkistaa tämän esikoisteoksen kulisseihin.

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja.

Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:

Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin Pähkinänkuori, Emma Donoghuen Huone, Markus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Stephen King: Carrie (1974)

Alkuteos: Carrie.

Suomentaja: Tuula Saarikoski (1987).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 206.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Carrie White on lukiolaistyttö, joka elää kahdestaan äitinsä kanssa. Carrien elämässä ei juuri ole mukavia ihmisiä. Koulussa häntä kiusataan, ja kotona äiti nälvii ja alistaa tytärtään. Syvästi uskonnollinen äiti yrittää kurittaa pahuuden pois tyttärestään, ja usein rangaistuksena "synnillisistä" teoista on sulkeminen komeroon. Tytöstä naiseksi varttuminenkin on syntiä. Muutama koulutoveri ja liikunnanopettaja sentään kohtelevat Carrieta inhimillisesti.

Carrie ei pistä hanttiin äidilleen eikä kiusaajilleen, kunnes koulun tanssiaisiltana seinä tulee vastaan. Carriella on nimittäin huikea keino kostaa kaikki kokemansa vääryydet ja nöyryytykset: hänellä on telekineettisiä kykyjä. Carrie pystyy liikuttamaan tavaroita tahdonvoimalla ja saakin aikaan hurjaa tuhoa kotikaupungissaan.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettu kirja on pelottavan ajankohtainen. Koulukiusaaminen ja syrjintä voivat johtaa ääritekoihin, kuten esimerkiksi kouluampumiset osoittavat. 

Carrie on ensikosketukseni tuotteliaan ja maailmankuulun Stephen Kingin kirjoihin. En ole aiemmin lukenut kauhukirjallisuutta muutenkaan, mutta nyt Hämärän jälkeen -haasteen myötä aloin tutustua tähän genreen. Olen vältellyt kauhukirjoja, koska epäilin olevani liian pelokas lukemaan niitä. Kauhuelokuvien ahdistava tunnelma on monesti minulle liikaa, joten elokuvien perusteella olen jättänyt kirjatkin lukematta.

Carrieta lukiessani huomasin ajattelevani: pitäisikö tämän olla pelottavaa? Kirjassa on toki monia iljettäviä ja vastenmielisiä tapahtumia ja siinä kuvataan kauheaa tuhoa, mutta mitenkään pelottavaksi en sitä kokenut. Ehkä olen yhdistänyt kauhun liian yksioikoisesti pelkoon ja pelottavuuteen. Kenties uskallan tarttua muihinkin "kauhun kuninkaan" teoksiin, jotka alkoivat tämän esikoisromaanin perusteella kiinnostaa.

Carriesta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuone, Unelmien aika ja Orfeuksen kääntöpiiri.