Yhteenvetoni 1918-lukuhaasteesta

1918-haasteessa tutustuttiin Suomen sisällissodasta kertovaan kirjallisuuteen. Ompun blogista peräisin oleva haaste on ollut käynnissä jo keväästä 2017 lähtien, ja haasteaika päättyy tänään, sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivänä.

Haasteeseen saattoi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Suunnitelmissani oli osallistua haasteeseen sekä kaunolla että tiedolla, mutta lopulta luin haasteajan puitteissa kolme romaania:

Heidi Köngäs: Sandra

Kim Leine: Kuilu

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Leine ja Tuuri ovat jonkinlaisia luottokirjailijoitani ja Köngäskin alkaa pikkuhiljaa lukeutua suosikkeihini. Nämä heidän romaaninsa avasivat kolme hyvin erilaista näkökulmaa sisällissotaan.

Köngäksen romaanin nimihenkilö Sandra on köyhä torppari, jonka mies joutuu puolipakolla rintamalle, punaisten puolelle. Rintamalinja kulkee halki pihapiiriin. Nostin Köngäksen isoäidin tarinaan löyhästi perustuvan romaanin yhdeksi viime vuoden kovimmista kotimaisista romaaneista, koska siinä kuvataan taidokkaasti ja koskettavasti naisen kokemusta sodasta ja sitä, minkälaista on arki sodan keskellä.

Taisteluja ja tykinjylyä sen sijaan tarjoaa Kim Leinen Kuilu, jossa tanskalaiset kaksoset Kaj ja Ib tulevat taistelemaan Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. Innokkaat veljekset asettuvat valkoisten puolelle ja pelkäävät etukäteen ehkä enemmän pakkasta kuin luoteja. Rankoiksi yltyvät sotakokemukset varjostavat veljeksiä lopun elämää. Leine kirjoittaa suoraan, kaunistelematta, inhorealismin puolelle poiketen.

Etäisimmäksi tästä kolmikosta minulle jäi Antti Tuurin Tammikuu 18, joka on dokumentaarinen ja napakka kuvaus sotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Minä-kertojana toimii suojeluskuntajohtaja, joten näkökulma on valkoisten. Taistelujen sijaan Tuuri keskittyy sodan taktikoinnin ja valmistelevien toimien kuvaamiseen. Henkilöistä ei tahdo saada otetta, kun keskiössä ovat toiminta ja liike.

Lukusuunnitelmia minulla oli haastetta varten vaikka kuinka, olihan haasteaikakin ruhtinaallisen pitkä. No, suoritukseni jäi sitten lopulta näihin kolmeen kirjaan. Sekin on ihan mukava haastesaldo siihen nähden, että joskus olen ilmoittautunut johonkin lukuhaasteeseen enkä ole saanut yhtäkään sopivaa kirjaa luettua.

Tällä kertaa omat odotukseni olivat kuitenkin korkeammalla ja kolmeen jäänyt haaste hieman kaihertaa. Melkein jo kirjoitin tähän, etten tiedä, miksen saanut kasaan useampia kirjoja. Etten ymmärrä, mitä oikein tapahtui. Oikeasti tiedän syyn oikein hyvin, mutta sen myöntäminen ei ole helppoa: kyllästyin vähän koko aiheeseen. Sisällissota on ollut niin paljon esillä, että en saanut tartuttua Leinen Kuilun jälkeen yhteenkään aihetta käsittelevään kirjaan. Mielestäni on hienoa, että aiheesta puhutaan, mutta oma kiinnostukseni lopahti tuolloin alkuvuodesta. Kirjastosta lainassa ovat olleet sen jälkeen ainakin Anneli Kannon Lahtarit (useaan otteeseen) ja Laura Lähteenmäen Yksi kevät. Omassa hyllyssäni makoilee muhkea tietokirja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Pieni tauko aiheesta teki tehtävänsä, sillä tätä koostetta kirjoittaessani on jälleen alkanut tuntua siltä, että voisin jatkaa aiheen parissa. Ehkä seuraavaksi lukuvuoroon pääsee Anna Lindholmin vastikään ilmestynyt Ines 1918: Viisi naista sisällissodassa. Sen kerrotaan tuovan sotaan naisnäkökulmaa, joka minua aiheessa tällä hetkellä eniten kiinnostaa. Ja ehkä lainaan Kannon Lahtaritkin jossakin vaiheessa neljännen kerran...

Omppu on tänään julkaissut blogissaan koostepostauksen, johon kaikki haasteeseen osallistuneet voivat linkittää omat yhteenvetonsa. On mielenkiintoista päästä näkemään, mitä kaikkea muut ovat haasteeseen lukeneet. Ja tietenkin jännittämään, kenellä on arpaonnea loppuarvonnassa. Kiitos vielä antoisasta haasteesta, Omppu! 

Kim Leine: Kuilu

Kansi: Jussi Kaakinen.

Tammi 2018. 727 s.
Alkuteos: Afgrunden.
Suomentaja: Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sain ensikosketukseni norjalaisen Kim Leinen tuotantoon pari vuotta sitten, kun luin hänen edellisen suomennoksensa Ikuisuusvuonon profeetat. Teos yllätti minut täysin, ja muistan edelleen, millaista oli lukea rujon realistista tarinaa 1700-luvun Grönlannista. Nyt Leine on valinnut aivan toisenlaisen miljöön ja aikakauden, sillä tuore suomennos Kuilu lähtee liikkeelle Suomen sisällissodasta vuonna 1918.

Tanskalaiset veljekset Kaj ja Ib ovat kaksoset, jotka osallistuvat Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. He matkustavat Suomeen sotimaan seikkailunhaluisina ja tuntuvat pelkäävän enemmän pakkasta kuin luoteja. Uhon rinnalla kytee kuitenkin pieni pelko, kuten Ib pohtii:

Pelkään mitä sota meille tekee. Pelkään mitä menetän, mitä saan. Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Silti odotan sotaa.

Veljekset ajautuvat sodan julmuuksien pauloihin ja hyödyntävät sekasortoista tilannetta pidäkkeettä. Sotakokemus varjostaa valkoisten puolella sotivien veljesten elämää loppuun asti. Sodan mielettömyys, tuhoaminen, hajottaminen ja tappaminen muuttavat molempien suhtautumista elämään ‒ ja kuolemaan.

Sisällissotakokemusten jälkeen Ib opiskelee lääkäriksi. Ihmismielen kiehtovuus ohjaa hänet psykiatrian pariin, ja siitä edelleen tutustumaan hypnoosiin ja kokeilemaan manipuloinnin taitoja myös arkielämässä. Tälle lääkärille mikään ei ole pyhää, ei edes elämä. Kaj puolestaan päätyy ympäri Eurooppaa matkustavaksi lehtimieheksi. Hänen teologian opintonsa eivät johda pappisuralle, häntä vaivaavat uskon puute ja edelleen seikkailunhalu. Naisseikkailut koituvat lopulta kohtalokkaiksi.

Kuilu on eräänlainen tutkielma ihmismielen synkkyyksistä ja pimeistä puolista. Näiden tarkasteluun sota on otollinen näyttämö. Raakuudet vaikuttavat eri tavoin eri ihmisiin, minkä näyttää toteen mielenkiintoisesti se, että päähenkilöinä ovat kaksoset. Tilaisuusko tekee julmurin, vai kumpuaako pahuus sisältäpäin?

Ikuisuusvuonon profeetoista tuttu ruumiillisuus on vahvasti mukana myös Kuilussa. Ruumiinaukot ja niistä leijuvat löyhkät ja imelät tuoksut leijailevat lukijan nenään kirjan sivuilta. Osasin odottaa tätä, joten en hätkähtänyt, mutta voin kuvitella, että herkemmille lukijoille Leinen suoruus ja tekstin aistillisuus voivat olla liikaa.

Kirjan lopussa on kirjailijan jälkimietteet, joissa Leine kertoo kirjan synnystä. Kuilu pohjautuu elokuvakäsikirjoitukseen, jonka Leine teki ohjaaja Claus Bohmin vastarintamies Peter de Hemmer Gudmesta kertovaan elokuvaan. Käsikirjoituksen valmistuttua aihe tuntui jääneen kesken. Leine kaavaili aiheesta vielä lyhytromaania, mutta aineisto vei mennessään ja syntyi Kuilu, pituudeltaan yli 700 sivua.

Kim Leine on kiehtova kirjailija monella tapaa. Sekä miehen värikäs menneisyys että teosten taustat herättävät paljon kysymyksiä. Norjassa syntynyt Leine muutti teini-ikäisenä Tanskaan ja myöhemmin Grönlantiin pakoon päihteiden väärinkäytön sumentamaa elämää. Molemmat tähän mennessä suomennetut teokset ovat laajuudeltaan tiiliskiviluokkaa ja vaatineet hurjasti taustatyötä. Onkin meidän kaikkien innokkaiden Leine-fanien onni, että mies saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla hän keskustelee Sirpa Kähkösen kanssa lauantaina 26.5.

Luin kirjan tammikuussa enkä voinut kuin ihastella: mikä avaus käännöskirjavuodelle! Leine on luonut jälleen kiehtovan, vaikkakin rankan tarinan. Käänteitä ja vauhtia riittää, mutta myös tarinan psykologinen ulottuvuus on ajatuksia herättävä.

Kuilu on ajankohtainen teos näin Suomen sisällissodan muistovuotena. Osallistunkin kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa kirja menee minulle kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Kuilu muualla: Kirjaluotsi.

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Kuva: Anna Lehtonen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 285.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Ensikosketukseni Heidi Köngäksen kirjoihin sain viitisen vuotta sitten, kun luin tuolloin Finlandia-ehdokkaaksi nousseen romaanin Dora, Dora. Köngäs jäi mieleeni vahvana tarinankertojana, joka osaa luoda syvän fiktiivisen maailman todellisten historiallisten tapahtumien ja henkilöiden pohjalta. Niinpä huomioni kiinnittyi Otavan syyskatalogissa esiteltyyn Sandraan, jonka luonnehdittiin kuvaavan sisällissodan seurauksia torppareiden näkökulmasta.

Klaara, Sandra ja Lyyti ovat romaanin kolme keskeistä naista, ja he myös toimivat kertojina. Klaaran tarina liikkuu nykyajassa. Hän on teatterielämän karikot kohdannut näyttelijä, joka löytää sukutalon vintiltä vanhoja almanakkoja vuosilta 1918 ja 1919. Näiden almanakkojen merkinnöistä avautuu edeltävien sukupolvien vaiheet Lepistön torpassa, Ylä-Väärissä. Vihkosiin ovat kirjoittaneet isoäiti Sandra ja Sandran miehen sisko Lyyti.

Sandran lähtökohdat elämään ovat karut: isän kuoltua perheen vanhimmat lapset ovat joutuneet huutolaisina eri taloihin, äiti pienimmän kanssa piiaksi kolmanteen paikkaan. Sandra on aina ollut lauhkea, kun taas hänen kälynsä Lyyti on rohkeampi, tulisempi. Parikymppisenä Lyyti alkaa kulkea vilkassilmäisen isännän kanssa, mitä ei katsota hyvällä. Sandra puolestaan nai Jannen, joka on kovia kokeneelle nuorelle naiselle kunnollinen mies.

Jannen ja Sandran perheeseen syntyy lapsia. Torppareina he joutuvat tekemään paljon työpäiviä talolle, mutta työteliäinä he selviävät kontrahtistaan. Omasta perheestä, pärjäämisestä ja torpasta ollaan ylpeitä. Uomiinsa asettunut elämä on pian vain muisto, kun sisällissota puhkeaa. Janne ja Sandra eivät ole punaisia eivätkä valkoisia, mutta niin vain Janne joutuu puolipakolla punaisten riveihin.

Pelko miehestä rintamalla, omasta jaksamisesta ja lasten tulevaisuudesta ovat raskas taakka kannettavaksi. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka hän on voimiensa äärirajoilla. Työpäivät talolla tuntuvat vievän viimeiset mehut. Sota ei ole vain kaukaista jylyä, sillä rintamalinja kulkee pihapiirissä.

Kirjamessuilla kuuntelin Heidi Köngäksen haastattelua ja sain tietää, että kirjan pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Köngäs mainitsi, että tällainen kirjallisuus voi toimia lukijalle pontimena ottaa selvää omasta taustastaan, omista sukujuuristaan.

Finlandia-finaaliin Köngäs ei tänä vuonna yltänyt, mutta nostin Sandran omaan kuusikkooni, koska
Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Keskiössä ovat naisten kokemukset ja arki sodan keskellä. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki. Sisällissodasta on toki kirjoitettu paljon ja olen useita kirjoja lukenutkin, mutta tämä jää tunnemuistiin vahvana naiskuvauksena. Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin.

Seuraavaksi Köngäkseltä luen Hertan, ja luultavasti joskus vielä aiempaakin tuotantoa. Sitä ennen jatkan sisällissota-aiheen parissa, ilmoittauduin näet mukaan 1918-lukuhaasteeseen Ompun blogissa. Lukuun ovat tulossa ainakin Anneli Kannon Lahtarit ja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Sandra muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Reader, why did I marry him? ja Lukuneuvoja.

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 220.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:

Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, Taivaanraapijat, Ikitie, Tenoa soutamassa.