keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 260 s.
Alkuteos: Anything is Possible (2017).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton nousi viime vuoden käännöskirjojen kärkeen niin minun vuoden merkittävimpien kirjojen listallani kuin muidenkin Blogistania-palkinnoista äänestäneiden bloggaajien listauksissa. Uskallan veikata, että saman tekijän teos taitaa kivuta kärkisijoille tänäkin vuonna, sillä Stroutin tuore suomennos Kaikki on mahdollista ei kalpene yhtään edeltäjänsä rinnalla.

Kaikki on mahdollista jatkaa Lucy Bartonin tarinaa. Tai oikeastaan sen taustoittamista. Romaanin novellimaiset luvut tarkentavat vuorollaan eri ihmisiin pienessä Amgashin kylässä, josta Lucy Barton on kotoisin. Ihmiset ja heidän kohtalonsa linkittyvät toisiinsa niin kiemuraisesti kuin vain pikkukaupungissa voi.

Yksi kokoelman vaikuttavimpia tarinoita on "vanhaan tuttuun" Lucy Bartoniin tarkentava novelli. Lucy tulee vierailulle vanhaan kotikaupunkiinsa pitkän tauon jälkeen ja tapaa veljensä ja sisarensa. Jännitteinen kohtaaminen ei pääty kauniisti, sillä Amgash muistoineen vain on Lucylle liikaa.

Koska kertoja kohdistaa katseensa vuorotellen eri henkilöihin, täytyy lukijankin pysyä skarppina. Luinkin kirjaa yhden tarinan silloin tällöin makustellen, välillä taaksepäin palaten. Yhdeksän hiotun luvun jälkeen surin kirjan loppuvan. Olisin halunnut viipyillä Stroutin punnittujen lauseiden, elämänmakuisten tuokiokuvausten ja rosoisten henkilöhahmojen maailmassa pidempään.

Nyt kun kaikki kirjailijan tähän mennessä ilmestyneet suomennokset on luettu, ei minun auta kuin tuntea Strout-kaipuuta jonnekin ensi vuoden puolelle, jolloin ilmestyy suomennos Pulitzer-palkitusta Olive Kitteridgesta. Tämän ilouutisen luin reilu kuukausi sitten Hesarin kulttuurisivuilta kirjailijan haastatteluartikkelista. Sen kyljessä oli Stroutin tuotantoa taustoittava juttu, jossa Suvi Ahola mainitsee kirjablogit ja siteeraa Kirjakimaran viimekesäistä Pikkukaupungin tyttö -blogijuttua. Tämä oli suuri hetki pienelle kirjablogille!

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (joka tosin ottamassani kuvassa osin peittyy kirjaston pikalainatarran alle).

lauantai 4. toukokuuta 2019

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.


Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.
Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

torstai 2. toukokuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...