Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa

Viidestoista luukku aukeaa paukahtaen, sillä sisältö on runsas. Tiina Lehikoisen seitsemäs kokoelma Mutta armo on kukka joka laulaa valloittaa lukijan rehevyydellään.

Lehikoisen runot ovat täyteen ladattuja ja teos paksu, joten hauduttelua vaaditaan, ettei mene aivan pyörryksiin. Aina välillä kierähdän ulkokehälle, sitten taas olen runon piirissä uudelleen.

Runojen kuvakieli on pursuavaa, samoin viittaukset toisiin tekstintekijöihin. Niitä on mottoina, lainauksina, rivien väleissä.

Talvea ja kosketuspintaa löysin tästä runosta:

Sinun kevääsi tuli jälleen luokseni. Keskellä talvea. Poh-
joisessa kirjastossa, mutta vihreys oli yhtä totta kuin aina.
Vähät kirjaimet painavia. Ja niin huoneessani levittyi
kumma käänteinen avaruus. Kynnyksellä huojui korviaan
kyselevä vanha ruukku, joka puhui lakkaamatta ja ennusti
takaperin kuperkeikkoja heitellen huomista.

Kirjasto ja kirjaimet saavat lukemaan runoa mielikuvituksen ja lukemisen kautta. Kirjat vievät toisiin aikoihin, paikkoihin ja fantasian siivin vaikka toisiin ulottuvuuksiin. Kesällä voi olla syksy ja talvella kevät.

Runo on teoksen osiossa, jonka motto on peräisin yhdysvaltalaiselta lyyrikolta Natalie Diazilta. En tunne Diazin runoja, ehkä kevät ja vehreys viittaavat niihin. Jokaisella on omat mielleyhtymänsä vuodenajoista, minulle kevät assosioituu vahvasti Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaaniin.

Kaukainen vehreys yltää kirjastoon, joka on kaiken kirjallisen runsauden hautomo, löytöretkeilyn mahdollistaja. Ilman oman kotikunnan kirjastoa ei tämäkään runokirjajoulukalenteri olisi ollut mahdollinen.


Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa. Poesia 2024. 124 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Tiina Lehikoinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Elina Sallinen: Kehät

Elina Sallisen esikoisteos Kehät houkuttaa lukijan merkitysleikkiin. Teoksen nimi johdattelee lukemaan luontoaiheista runojen ketjua kehä-sanan monien merkitysten kautta.

Ajatuskehät voivat jäädä toistumaan yhä ja yhä vain, niin myös kokoelman runot jatkuvat säkeestä ja säkeistöstä toiseen ilman otsikoita.

Kehä voi myös jakaa asioita ja paikkoja osiin, piirtää rajan kahden välille. Tällaisia kehiä runoissa ovat esimerkiksi railot, rantaviivat, horisontti. Rajattu alue taas on vaikkapa saari, oma maailmansa keskellä aavaa.

Paikoissa ja liikkeessä on kehiä, niin myös ajassa. ”Puistossa aika on aseteltu kehämuotoon.” Kehät luovat kerroksia. Limittyviä, päällekkäisiä. Niitä on luonnossa, ihmisen elämäntarinassa, ajassa, ajatuksissa.

Mutta mitä on jäädä ulkokehälle? Silloin ei ehkä ymmärrä viestiä tai tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Toisaalta laatikon ulkopuolella syntyvät oivallukset. Eräässä runossa kissa kävelee polun vieressä, se ei noudata kaavaa, vaan tallaa omat uransa.

Päivän runopoiminta vie jäälle:

Jäällä lapsi kaivaa lumeen huonetta, jäiden parkettia.
Jossakin parketin alla elää tämä muu.


Miten se ei lakkaa, alati on ja on,
vaikka jää laskostuu sen ylle kananmunaksi,
kuinka kaiken alla on.

Runossa jääkansi on kuin kananmunan kuori, jälleen yksi kehä, joka jakaa tämän ja tuon. Juuri katselin lähijärven jääkantta, joka rajaa vedenalaisen maailman talveksi kaikesta muusta. Kuoren alla on elämää, vaikka en sitä näe. Mielikuvitus herättää eloon hyisen veden kalat, aivan kuin lapsen leikissä lumeen rakentuu huone.

Jää on leikkihuoneen parketti, mutta asuntojenkin parkettien alla voi elää joku tai jokin muu. Kun vielä asuimme kerrostalossa, parketin alta kaikuvat äänet saivat kuvittelemaan tuota toisten elämää.

Toiselle lukijalle Sallisen Kehät voivat avautua aivan eri suuntiin, pyöräyttää liikkeelle toisenlaisia ajatuskehiä.


Elina Sallinen: Kehät. Poesia 2023. 97 s. Lainasin kirjastosta.

Runoa suven päivään – Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Kansi: Mikko Branders.

Hyvää runon ja suven päivää! Eino Leinon päivänäkin tunnetun teemapäivän kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat tänään runokirjoista. Ankin kirjablogi organisoi haasteen, koska runot saavat nykyisellään harmillisen vähän huomiota blogeissa. Tänään tilanne on toinen!

Kesä ja meriaiheiset kirjat kuuluvat monen mielestä yhteen, ja aiempina kesinä järjestinkin Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta. Tänä vuonna siihen eivät rahkeet riitä, mutta voihan merikirjoja ilman haastettakin lukea. 

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus on huokoinen runokokoelma, jonka runoja ei ole nimetty. Teksti velloo säkeestä ja säkeistöstä toiseen kuin meren avaa, josta ei voi erottaa alkuja ja loppuja. Kokoelmassa meren mahti vertautuu ihmisten välisiin suhteisiin. Luin runoista intohimoa, etsimistä ja löytämistä, jonkin kartoittamattoman herättämää uteliaisuutta. 

Mitä kaikkea on meren pinnan alla? Samaa kysytään, kun tutustutaan toiseen ihmiseen. Entä mitä tarkoittaa se, kun tuntee toisen läpikohtaisin, joka sopukan? Onko se edes mahdollista? Kuin meressä, toisessa ihmisessä taitaa aina olla ne pimeät syvänteet, joihin ei ole pääsyä.

Kahden ihmisen välinen vetovoima on luonnonlain kaltainen ilmiö, vaikka sitä ei voikaan kaavoiksi purkaa. Siihen liittyy aina mystinen ja selittämätön puoli: /halu ei ole koskaan yksinkertaista/. Runoissa toistuvat yhteen painetut, levittyvät ja värisevät reidet. 

Kokoelma tulvii puhuttelevia ja ajattelemaan herätteleviä säkeistöjä, tässä niistä yksi:

vuorovedettömän maan käsitys vuorovesistä
on romanttinen
tasapaino on väärinkäsitys, kulutus kuluttaa

Vuorovesi-ilmiö on minun silmissäni kiehtova, koska sitä ei voi Suomessa juuri havaita. Kuivalla maalla nököttävät veneet ovat täällä tuttuja vain kuvista tai ulkomaanmatkoilta. Jos sen kanssa joutuisi elämään, ei siinä välttämättä olisi mitään kutkuttavaa, herättelevää, vaan se olisi elämää ohjaava tekijä siinä missä suomalaisille lumiset talvet. Vaikkapa australialaiselle ne taas ovat eksoottisia, romanttisiakin ehkä, mutta lumen kolaaminen hiki päässä aamuvarhaisella ennen töihin lähtöä ei aina ole yhtä juhlaa.

Viimeinen säe väittää, että tasapaino on väärinkäsitys. Jos ajatellaan vuorovettä, sen nousu- ja laskuvesi eli kaksi ääripäätä ei siis tarkoita harmoniaa. Onko jatkuva liike kuluttavaa? Säkeen voisi ajatella viittaavan myös ihmisen mielen sopusointuun, sillä kuluttamiseen perustuva elämäntapa voi rasittaa pankkitilin lisäksi mieltä.  

Koko meren laajuus on jaettu viiteen osaan, joista toisella ja neljännellä ei ole edes numeraalista nimeä. On siis ensimmäinen, kolmas ja viimeinen osa, ja kaksi nimetöntä jaksoa niiden välissä. Merillä ei ole rajoja, ei loppuja, mutta silti runokokoelmalla voi olla viimeinen osa.

Helmet 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia 2018. 71 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Raisa Marjamäki: Ihmeellistä käyttäytymistä

Kuudennessatoista luukussa hämmästellään elämän ja maailman kummallisuuksia. Raisa Marjamäen kolmannessa runokokoelmassa Ihmeellistä käyttäytymistä parin vuoden takaa aiheiden kirjo on laaja, koska kaikkeahan voi sattua.

Runoissa ollaan matkoilla ja välitiloissa sekä kotoisammissa ympäristöissä. Tarkataan sattumusten ja arjen lisäksi kieltä, kielioppia, sanastoa. Eräässä mielenkiintoisessa runossa tammikuiset pakkaset paukkuvat, mutta ei kiirehditä. Valintani pysyttelee vielä joulukuussa:


DECEMBER

I
Kotimaa voi merkitä
että poissaollessa
on ikävä kieltä ja ilmastoa.


II
somehow silly happy



Runo leikittelee kahdella kielellä ja saa kysymään, mitä kotimaa merkitsee. Runon puhuja vihjaa, että kotimaa voisi merkitä sitä, että ikävöi kieltä ja ilmastoa, mutta ei välttämättä. Kieltä ja paikkaa on välillä ihana vaihtaa, olla ehkä joku muu. Vähän toinen, vähän erilainen, vaikka jotenkin hupsu.

Vieras kieli ja toinen toinen maa voivat tarkoittaa myös uusia alkuja ja onnea pärjäämisestä. Mutta kenties tuttua tulee silti kaivanneeksi? Joulukuuhun varsinkin liittyy monilla perinteitä ja muistoja.

Toinen säkeistö jää lyhyeksi. Sen voisi tulkita niin, ettei itseään saa ilmaistua vieraalla kielellä niin hyvin kuin äidinkielellään. On helppo tunnistaa se turhautuminen, kun vieraalla kielellä ei vain osaa sanoa aivan sitä, mitä haluaisi, vaan pitää tyytyä siihen, mitä osaa.

Kahden kielen välimaasto on runoilijalle epäilemättä tuttu, sillä Marjamäki on kustantajan sivujen mukaan opiskellut Skotlannissa.

Marjamäen runoissa puhuja sanallistaa havaintojaan ja maailman vinkeitä piirteitä niin, että lukija saa samastua ja hoksata. Voi siis olla nokkela ja monipuolinen, ilman että aiheuttaa lukijassa hylkimisreaktion.

Poesia 2020. 107 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Raisa Marjamäki.