Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2022. 416 s.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.

Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:

"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."

Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (2011)

Alkuteos: The Summer without Men.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2011).

Sivumäärä: 238.

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Marjo Tynkkynen

Kesä ilman miehiä on voimaannuttava tarina ihmisen haavoittuvuudesta ja hauraudesta, mutta toisaalta myös vahvuudesta ja sitkeydestä. Hustvedt käsittelee moninaisia aiheita eri-ikäisten naisten kautta: koulukiusaamista, ikääntymistä, aviokriisiä, kuolemaa ja luovuutta.

Minäkertoja Mia Fredricksen on keski-ikäinen runoilija ja yliopisto-opettaja, joka joutuu pakon edessä pysähtymään pohtimaan elämäänsä. Hänen miehensä Boris ilmoittaa laittavansa heidän avioliittonsa paussille. 30 avioliittovuoden jälkeen ilmoitus tauosta on Mialle täysi shokki: hänen psyykensä horjuu hetkellisesti, ja hän päätyy viettämään kesän kotikonnuilleen, ikääntyvän äidin lähettyville. Samalla hän vetää runokurssia teinitytöille. Tarina kietookin hauskasti eri sukupolven naisten tarinoita yhteen.

Aluksi epäilin, miten tulisin suhtautumaan keski-ikäiseen päähenkilöön. Pystyisinkö samastumaan, onko Miassa tarttumapintaa? Huoleni oli täysin turha, sillä tarina vei mennessään, eivätkä ikäkysymykset vaivanneet. Ainakin minulta riitti ymmärrystä tarinan kaikille naisille eli niin teini-ikäisille, keski-ikäisille kuin vanhuksillekin. Loistokasta henkilökuvausta, sanoisin.

Hustvedt sekoittaa tarinankerrontaan sopivasti niin psykologisia, filosofisia kuin biologisiakin pohdintoja. Kertojaratkaisu tuo kirjaan mehukkaan lisätason: kertoja kommentoi kertomistaan eli sitä, miten epäkiitollinen havaitsijan ja selostajan rooli voi olla.

Miten kertoa siitä, kysyy surullinen, ilkeämielinen, itkupilli kertojanne? Miten kertoa kaikesta? Tarinassa alkaa olla liikaakin aineksia – on samanaikaisuutta, yksi asia tapahtuu Rolling Meadowsissa, toinen kerhotalolla, kolmas kerhotalolla, puhumattakaan siitä että minun Borikseni vaeltaa New Yorkin kaduilla huolestunut Daisy kantapäillään; kaikesta tuosta pitäisi tehdä selkoa. Ja kuten tiedetään, samanaikaisuus on sanoille ISO ongelma.

Minkälaisina sitten näyttäytyvät miehet, joita ilman kesää vietetään? Ihan täysin ilman heitä ei nimittäin teoksen nimestä huolimatta selvitä; keskeisiä miehiä ovat keski-iän kriisissä nuoreen ranskattareen haksahtanut Mian aviomies ja alkoholiin tukeutuva naapurin Lolan puoliso. He häilyvät tarinassa taustalla, mutta ovat edelleen osa naisten elämää. Joku voisi varmasti löytää tästä paljonkin feministisiä piirteitä.

Kuva: Paula Kukkonen, otava.fi.

Aloin lukea ensimmäistä Hustvedtiani toiveikkaana enkä joutunut pettymään. Pidin erityisesti kertojasta ja lyhyehköistä filosofisista pohdinnoista. Ne tekivät Kesästä ilman miehiä raikkaan erilaisen, varmasti pitkään ajatuksissa pyörivän kirjan. Tätä onkin luonnehdittu Sinisen linnan kirjastossa esseemäiseksi teokseksi, ja K-blogin Jenni kuvailee tätä hauskasti epäromaaniksi.

Kirja syntyy lukijan ja luetun yhteistyönä ja parhaimmillaan tuo kohtaaminen on vertaansa vailla oleva rakkaustarina.

Tämä lukukokemus oli minulle ihanan aurinkoinen rakkaustarina, jonka sain kokea laiturilla lökötellen, auringon pehmeässä syleilyssä. Ainoastaan Mian ja naapurin Lolan tilanteiden "ratkaisuihin" olisin kaivannut lisää voimaa ja kekseliäisyyttä.

Kesä ilman miehiä on saanut blogeissa paljon näkyvyyttä. Viime aikoina siitä ovat bloganneet muun muassa Pihi nainen ja Upotus.

Johanna Venho: Syntysanat (2011)

Sivumäärä: 210.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Marjaana Virta

Johanna Venhon nimi on ollut jo tovin kiinnostavien kirjoittajien listallani. Syntysanat on Venhon ensimmäinen romaani; aiemmin hän on kirjoittanut runoja ja lastenkirjoja. Takakansitekstin mukaan kyseessä on "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti". Komea se totisesti on!

Syntysanat vie lukijan kahden hyvin erilaisen naisen maailmaan. Hanna Zuleima Frank on itsenäinen ja pippurinen kirjailija, joka muuttaa Kourankorven kylään vanhaan pappilaan voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Läheisessä rintamamiestalossa asuva Mesi puolestaan on kuihtuva kotiäiti, joka elää ruoanlaiton ja muiden kotitöiden täyttämää arkea hoitaen lapsiaan ja vanhuudenhöperöä äitiään. Arki on lastenohjelmia, puuroa ja äidin lääkkeitä. Rutiineja.

Mesin tasaiseen elämään on alkanut tulla säröjä, kun hän on lukenut Hannan kirjoittamaa kirjaa. Nyt kun mullistavan teoksen kirjoittanut kirjailija asuu ihan vieressä, Mesi ei voi hillitä uteliaisuuttaan. Hanna vuorostaan alkaa kiinnostua Mesin historiasta ja ennen kaikkea Aarnista. Aarni oli Mesin suuri rakkaus, sittemmin traagisten tapahtumien jälkeen ulkomaille karannut papin poika. Molemmilla naisilla on kipeitä muistoja, jotka on pakko käsitellä ennen kuin pääsee eteenpäin. Muutos voi pelottaa, mutta se kannattaa.

Luvut on nimetty Hannan ja Mesin mukaan, mukana on myös Hannan päiväkirjamerkintöjä. Luvuissa on käytetty erilaisia kertojia: Mesin luvuissa kaikkitietävä kertoja havainnoi ja selostaa tapahtumia, kun taas Hannan luvuissa Hanna itse on kertoja ja kokija. Pidin tästä erottelusta kovasti, se on selkeä keino erottaa naisten näkökulmia.

Pystyin lukiessani samastumaan molempiin naisiin, niin erilaisia kuin he ovatkin. He ovat molemmat jollakin tapaa etsijöitä, kaipaavat jotakin. He pohtivat menneisyyttään, tekevät tiliä valinnoistaan. Hanna myös eksplisiittisesti pohtii entiselle miesystävälleen Ouralle, mitä hänestä olisi voinut tulla.

Syntysanat teki minuun syvän vaikutuksen erityisesti kielellään. Kieli on kekseliästä, runollista ja soljuvaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävän kikkailevaa. Lyyrisyys ei tee tekstistä vaikeaa, lukeminen on nautinto. Olin lukiessani todella myyty. Ehkä juuri suuren ihastuksen vuoksi kirjasta on nyt kovin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että en löydä sopivia sanoja kuvaamaan teoksen tunnelmia ja viehätystä. Voin vain todeta, että lukekaa ihmeessä, niin voitte kokea kielen itse.

Ainoa piirre, mistä en teoksessa innostu, on lopussa oleva listaus, mitä henkilöt tekevät tarinan päättymisen jälkeen. Se on mielestäni jotenkin turha, lapsellinenkin.

Syntysanat on ihastuttanut lisäkseni ainakin Katjaa, ja siitä on kirjoitettu myös Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa. Kustantajan esittely löytyy täältä. Matti Mäkelä on arvioinut Syntysanat täällä (HS 10.11.2011).