Lapin taikaa ja kirouksia – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Kannen kuva: Arla Kanerva. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mielikuvituksen juhlaa. Karila ammentaa tarinaansa aineksia kansanperinteestä, mytologiasta ja legendoista. Melkoinen soppa siitä syntyykin. Reaalimaailman lait eivät päde, tai ainakin niitä taivutellaan vahvasti fantasian ja maagisen realismin keinoin.

Asiat ovat sellaisella tolalla, että Lappiin menijöitä vastassa ovat puomit ja rajatarkastus. Eteenpäin ei kannattaisi jatkaa. Se, joka uskaltautuu rajan tuolle puolen, kohtaa melkoisen joukkion omituisia otuksia, kuten näkin, hattaran ja peijoonin. Metelit mellastavat, mutta raitajalat ovat käyneet harvinaisiksi. Ilmassa on henkiä, kirouksia – ja tietenkin sääskiä.

Joka kesä Elina palaa kotiseudulleen pohjoiseen. Lapissa häntä odottavat hauki lammessa ja nuoruudenrakastettu, jota hän ei tosin välittäisi nähdä. Tällä kertaa perinteinen hauen kalastus saa entistä maanisempia piirteitä ja polkaisee käyntiin kutkuttavan tapahtumasarjan. Rikosjuonnekin saadaan juoneen mukaan, sillä Elinalla on perässään poliisi.

Murteella höystetty dialogi pulppuaa letkeää huumoria:

– Tiesikkö, että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Mennään sitte.

Karilan haukiseikkailu vaatii lukijalta heittäytymistä eikä sitä voi totiselle lukijalle suositella. Tähän päädyimme kirjaston lukupiirissä, jossa keskustelimme kirjasta kuluneella viikolla. Lukupiirissä kirja jakoi mielipiteitä: enemmistö ihastui, mutta kaikkiin kirjan huumori ja runsaus eivät uponneet. Yhden mielestä siinä oli aivan liikaa kaikkea, toinen taas ei olisi ottanut siitä mitään pois. Keskustelumme osoitti elävästi, miten eri tavoin kirjan voi kokea.

Minuun Karilan mielikuvituksellinen maailma ja sujuva tarinaniskentä tekivät vaikutuksen. Ja mitä dialogia! Ehkä jotakin olisi ollut varaa karsia, mutta hyvin romaani toimi näinkin.

Pienen hauen pyydystys on toimittajana tunnetun Karilan ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa. Seuraava romaani on ilmeisesti jo työn alla: tämä tiedonmurunen ilahduttaa monia lukupiiriläisiä sekä työkaveriani ja minua, lukupiirin vetäjiä. Pohjoiseen teemoittuvan keväämme aloitti Kerttu Vuolabin Valon airut, seuraavaksi tutustumme Pekka Juntin Lapissa juoksevaan Villikoiraan.

Helmet 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. 280 s. Siltala 2019. Lainasin kirjastosta.

Luonnonvoimia ja mystiikkaa – Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

 

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 183 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä on avaukseni tämänvuotiseen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Kirja päätyi lukupinooni täysin nimen perusteella, joten luvassa oli yllättymistä pienoisromaanin verran.

Päähenkilö on biologi, joka matkustaa syrjäiseen kaupunkiin tekemään tutkimusta. Kaupunki on hankalasti vain lentoveneellä saavutettavissa, koska se sijaitsee kirjan nimen mukaisesti rakentunut meren ja tulivuoren välimaastoon. 

Mies tekee tutkimusmatkoja läheiseen viidakkoon ja kiinnostuu myös salaperäisistä luostarin raunioista. Hän kerää laboratorioonsa lajitelman eläimiä koekäyttöön ja tarkkailtaviksi ja raportoi työstään Akatemialle. Paikallinen opaspoika auttaa miestä, ja talon miehelle vuokrannut Martha pitää talon siistinä. Varhain vanhempansa menettänyt Maria alkaa viihtyä miehen seurassa.

Mies keskittyy maaeläimiin, sillä meri ei kuulu hänen toimeksiantoonsa, mutta meri pilkahtelee tekstissä siellä täällä. Ultramariininsinisenä ja toisinaan levästä punaisena välkkyvä meri houkuttelee, eritoten sen rannalla makaava rahtilaivan hylky:

Joskus öisellä rannalla kulkiessani kimaltava meri vetää minua vastustamattomasti puoleensa, ja vasta polvieni kastuessa huomaan kahlanneeni mereen. Silloin olen ollut näkevinäni laivanhylyn komentosillalta valoa, mutta se lienee vain kuun heijastusta – –

Realistinen, päiväkirjamuotoon puettu kerronta ottaa maagisia loikkia, kun mukaan saadaan mekaanisia kuoriaisia ja puhuva paviaani sekä viinin voimalla vieraalla kielellä puheliaaksi heittäytyvä munkki. Kun tapahtuu onnettomuuksia, miehen sivullisuus yhteisössä korostuu. Naakkojen parvi on epäilyttävän kiinnostunut miehen liikkeistä. 

Kaupungin sijainti avaa väyliä tulkinnoille. Kahden luonnonmahdin puristuksissa maaginen ja realistinen kohtaavat, samoin luonnontiede ja yliluonnollinen miehen elämässä. Luonnontieteilijämiehen mieleen hiipii epäilys: onko kaikki sittenkään tieteellä selitettävissä? Lukijan mielessä myllertää niin ikään: mikä on kuumehourailua, mikä unta, entä minkälainen olisi vain olemiseen keskittyvä iankaikkisuus? 

Enpä tosiaan arvannut, mitä Saloheimon pienoisromaanin kansien välistä löytyykään: aivan kuin Murakami kohtaisi Haahtelan! Mystistä, vähän vinksahtanutta, kiehtovaa –  ja runollisen napakassa muodossa.

Helmet 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kansi: Sanna Mander.

Atena 2017. 342 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Ilmari Jääskeläisen vauhdikas yhdenpäivänromaani Väärän kissan päivä yhdistelee taidokkaasti psykologiaa, maagista realismia ja jännitysromaania. Se on kreisi ja paikoin karnevalistinen ja poukkoileva, mutta sillä on myös vakavampi puolensa, joka käsittelee muistisairauksia, muistamista, perhesuhteita ja salaisuuksia.

Päähenkilö on keski-ikäinen arkkitehti Kaarna, joka toimii kaupungin pääinnovaattorina Marrasvirta-nimisessä kaupungissa. Kaarna on viettänyt lapsuutensa Marrasvirralla, mutta ollut pitkään poissa. Unelmien työpaikka on saanut miehen ja hänen perheensä palaamaan. Samana päivänä kun vietetään kaupungin vuotuisia syysfestivaaleja, katoaa Kaarnan dementoitunut äiti hoitokodista. Alkaa vaiheikas etsintä ja kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä äidin on saatava lääkkeensä tai hän menehtyy.

Tarina vyöryy eteenpäin hyvällä temmolla, ja välillä melkein läkähdyin Jääskeläisen kyydissä. Festivaalin vuoksi kaupungilla on liikkeellä massoittain ihmisiä, joten pysytellessään äitinsä kannoilla Kaarna törmäilee mielenosoittajiin, musikantteihin, erilaisiin naamioihin ja kostyymeihin sonnustautuneisiin ihmisiin ja tietenkin kissoihin. Väärien kissojen katsominen voi olla kohtalokasta.

Pikkuhiljaa Kaarnalle (ja lukijalle) valkenevat hänen menneisyytensä salaisuudet. Psykologi-äidin ja pojan suhde ei kenties olekaan niin ongelmaton kuin aluksi vaikuttaa. Juoni on vetävä ja pääsi yllättämään minut useaan otteeseen. Kuka muistaa oikein, kuka väärin?

Jääskeläinen on luonut tarinalleen mielikuvituksellisen miljöön. Marrasvirran kaupunkia halkovat joet, joita pitkin voi liikkua kätevästi veneellä. Marrasvirta on kuin Venetsia yhdistettynä Keski-Euroopan vuoristokyliin, sillä kaupunkisuunnittelija Kaarna kaavailee kaupunkiin köysirataverkostoa. Löytyypä kaupungista maailman laajin lastenkirjastokin. Voi, miten haluaisin ajaa veneellä kirjaston sisäsatamaan ja nousta hissillä johonkin kirjantäyteisistä kerroksista!

Alun kaoottisten tuntojen jälkeen Jääskeläisen tarina imaisi minut maailmaansa. Tarina käsittelee ihmisyyden ydintä, mutta tuo siihen ripauksen fantasiaa. Mieleen nousi Murakamin maaginen realismi. Jääskeläisen aiempi tuotanto alkoi tämän myötä kiinnostaa, täytyykin tutustua siihen jossakin vaiheessa.

Päähenkilö Kaarna on arkkitehti, joten kirja sopii #Taiteilijaromaanit-haasteeseen. Tämä on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joten se aloittaa myös Helmet-lukuhaasteeni. Kirja sopii moneen kohtaan, mutta sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, koska kissat ovat tarinassa keskeisessä roolissa, vaikkeivät aina ihan lemmikkejä olekaan.

César Aira: Miten muutuin nunnaksi (1998) & Syntymäpäivä (2001)

Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.

Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan tuntoja.

Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota, sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu vankilaan, Cesar sairaalaan.

Poukkoileva ja absurdeja piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika: lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa kohdistamat odotukset.

Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin: kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.

Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen. Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi, säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.

Tällaisen ravistelevan tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa. Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä. Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.

Syntymäpäivässä paljon lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:

Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät ilman muuta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!

Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.

César Aira: Aaveet (1990) & Kirjailijakokous (1999)

Alkuteokset: Los fantasmas & El congreso de literatura.

Suomentaja: Anu Partanen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Osuipa taas hämärä kirja kohdalleni! Tässä yhteisniteessä on argentiinalaisen César Airan kaksi pienoisromaania: Aaveet ja Kirjailijakokous. Molemmissa tarinoissa on outoja elementtejä, jotakin kummallista. Pienoisromaanit voisikin luokitella maagiseksi realismiksi. Murakamin myötä olen oppinut pitämään tästä tyylisuunnasta, joka todella haastaa ja leikittelee lukijalla.

Aaveet kertoo hiostavan kuumasta uudenvuodenaatosta Buenos Airesissa. Chileläisistä siirtolaisista koostuva joukko rakennusmiehiä rakentaa kerrostaloa, ja heidän perheensä asuvat samaisessa keskeneräisessä talossa. Asuntoihin niiden valmistuessa muuttavat hyvätuloiset käyvät työmaalla tarkastuskäynnillä juuri uudenvuodenaattona. Samalla chileläiset valmistelevat tarjoomuksia illan juhlaa varten.

Seiniä puuttuu, kaiteita ei ole, ja muutenkin ympäristö on karun betoninen. Erikoisen asuinympäristön kruunaavat kerrostalossa pörräävät aaveet. Ne näyttävät kalkkipölyn kuorruttamilta alastomilta miehiltä. Epäluonnollisuus yhdistyy kuin huomaamatta arkirealismiin:

– – avoimesta ovesta saattoi sen sijaan nähdä, että kattoterassilla heidän asuntonsa ja portaikon välissä oli tusinan verran aaveita jotka tuijottivat häntä. Mitä nuo jauhopellet tuossa tekevät? hän ajatteli ärtyneenä. – –Nyt ei sitä paitsi enää ollut niiden aikakaan. Meinasivatko ne tästedes pyöriä ympärillä vuorokaudet läpeensä?

Siinä missä lukija ihmettelee aaveiden olemassaoloa, talon asukit kummastelevat niiden toimia. Aaveet nyt vain kuuluvat taloon, mutta miten ne nyt noin toimivat? Tunnelma on odottavan painostava, ilmassa on jopa vaaran tuntua. Aaveet sotkeutuvat epäilemättä tapahtumien kulkuun, mutta miten... Vuodenvaihde on vain tuntien päässä, ja se on epäilemättä tuova jotakin mullistavaa mukanaan.

Kirjailijakokoukseen Aira on ladannut vielä enemmän kuin Aaveisiin. Kirjailijakokous kertoo intohimoisesti työhönsä suhtautuvasta kääntäjästä, joka on viime vuosien talouskurimuksen vuoksi elänyt lähinnä säästöillään. Hänen onnistuu ratkaista vuosisatoja vanhan aarteen mysteeri, ja hän rikastuu yhtäkkiä. Se ei kuitenkaan saa häntä luopumaan hurjasta suunnitelmastaan valloittaa maailma. 

Maailmanvalloitukseen miehellä on  selkeä suunnitelma: hän päättää kloonata kuuluisan kirjailijan, Carlos Fuentesin. Geenimanipuloidun ampiaisen tarvitsee vain käydä pistämässä kirjailijaa, jotta kääntäjä saisi palan tämän dna:ta. Tietenkään kaikki ei suju suunnitelmien mukaan...

Takakannen kuvitusta.
Kuva: M-L Muukka.

Ajatus Fuentesin kloonaamisesta sai hörähtelemään, sillä kirjailija on minulle ajankohtainen. Olen viime aikoina yrittänyt saada otetta tästä arvostetusta meksikolaiskirjailijasta toistaiseksi heikoin tuloksin. Aloin lukea romaania Lohikäärmeen pää, mutta kesken jäi. Ajattelin, ettei se vain ole minun kirjani ja tartuin Ineziin. Se ei päästä minua yhtään helpommalla: olen taistellut sen kanssa pari viikkoa. Sinnillä luen sen loppuun, vie se sitten kuinka kauan tahansa.

Kirjailijakokous leikittelee kirjailijuudella. Päähenkilö luo halutunkaltaista todellisuutta kloonaamalla, aivan kuten kirjailija luo todellisuuksia kirjoittaessaan. Lopputulosta ei aina voi edeltä ennustaa, se voi olla mitä vain, niin myös Kirjailijakokouksessa. 

Kirjan lieveteksti kertoo, että Aira on toiminut aktiivisena kirjailijana 1970-luvulta lähtien ja on julkaissut jopa yli seitsemänkymentä teosta. Huh! Näitä kahta pienoisromaania aiemmin on Airalta suomennettu Varamo ja Maisema. Käännösten takaa löytyy sama suomentaja, ja nekin ovat ilmestyneet Siltalan kustantamana yhteisniteenä.

Airan pienoisromaanit muistuttavat siitä, että sivumäärä ei kerro mitään kirjan lukemiseen kuluvasta ajasta tai helppoudesta. Lyhyen pienoisromaanin sulattelu voi viedä kauan. Nämä molemmat pienoisromaanit ovat luettavia ja kiinnostavia, mutta samalla outoudessaan haasteellisia. 

Airaan ovat  tutustuneet ainakin Marikaoksa ja Mikko Kaminassa.

Aira on kotoisin Argentiinasta.