tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosikatsaus 2019

Vuoden viimeisenä päivänä pysähdyn perinteisesti tarkastelemaan päättyvän vuoden aikana luettua ja tapahtunutta blogin näkökulmasta. Muistelen vuoden kohokohtia ja suunnittelen jo hieman tulevaa. Vuoden parhaisiin kirjoihin palaan kevään puolella, kun on vuotuisten Blogistanian palkintojen aika.

Luetut numeroina


Luin tänä vuonna 81 kirjaa, mikä on linjassa parin aiemman vuoden kanssa. Goodreads-palvelussa asetin tälle vuodelle kerrankin realistinen lukutavoitteen, 80 kirjaa, joten saavutin lukeman vaivatta.

Bloggaaminen sen sijaan on jäänyt vähemmälle kuin aiempina vuosina. Tänä vuonna blogijuttujen määrä jää alle neljänkymmenen, kun ahkerimpina vuosina olen kirjoittanut yli 80 juttua, ja viime vuonnakin postauksia kertyi yli 60. Jatkoin tänä vuonna pitkään tauolla olleita kirjoittamisen opintojani, mikä on vaikuttanut ajankäyttööni. Blogi päivittyy ja elää, vaikka välillä on hiljaisempia kausia.

Kesälomakirjat ja lukukaveri.


Päättyvän vuoden lukemistossani painottuivat naisten kirjoittamat kirjat: naisten kynästä oli peräisin 64 % vuoden kirjoista. Viime vuonna lukemat olivat lähes 50–50, joten jonkinlainen muutos painotuksessa on tapahtunut – ja ilman, että olisin tarkoituksella valinnut luettavaa  kirjoittajan sukupuolen perusteella.

Kirjailijoiden sukupuolijakauma hieman yllätti, koska epäilin Marcel Proust -lukupiiriä varten luettujen kirjojen nostavan miesten osuutta. Proust-lukupiirimme sai puolentoista vuoden mittaisen Kadonnutta aikaa etsimässä -luku-urakan valmiiksi joulukuussa, ja tämän vuoden puolella luin yhteensä kuusi osaa kirjasarjasta. Luin kyllä useammalta kirjailijalta kaksi kirjaa, mutta Proustin kaltaisiin lukemiin eivät muut yltäneet.

Proust heijastaa pimeässä! Lukupiiriläiset
palkittiin urakastaan kirjastokassilla.
Kuvassa harmillisesti harjoituskappale, johon
kirjasto-sana ei kiinnittynyt kunnolla.

Kaunokirjallisuus on lukemistossani aina vain vahvoilla (84 %), ja tietokirjoja luetuista oli 14 %. Käännöskirjat veivät jälleen voiton luettujen määrässä kotimaisiin nähden, mutta tänä vuonna vain pienellä etumatkalla (53 %). Ero on kaventunut viime vuodesta, jolloin käännöksiä lukemistani kirjoista oli 59 %.

Äänikirjoja kuuntelin muutaman enemmän kuin viime vuonna eli 18 kappaletta, eli niiden osuus vuoden kirjoista oli parisenkymmentä prosenttia. E-kirjoja puolestaan luin tänä vuonna 4 kappaletta, kun viime vuonna niitä oli luetuissa 9.

Kirjatapahtumia


Vuoden 2019 kirjallisten tapahtumien aallon käynnisti tutusti toukokuun HelsinkiLit. Eläväisen Kim Thuyn esiintyminen on jäänyt vahvimpana mieleen, vaikka en tapahtumasta julkaisukelpoisia kuvia saanutkaan. Ensi vuonna tapahtuma siirtyy Savoysta Bio Rexiin, ja aion olla paikalla kokemassa uuden tapahtumaympäristön.

Heinäkuussa piipahdin Kustavissa Volter Kilpi -viikoilla. Miljöö, tunnelma ja laadukas ohjelma tekivät vaikutuksen. Erityisesti teatteriesitys Luotsiaseman edustalla meren äärellä oli ainutlaatuinen kokemus.

Näytöksen alkua odottamassa.

Vietin Kustavissa kolme päivää, joihin mahtui tuhti kattaus teatteria ja muuta kirjallisuuden inspiroimaa ohjelmaa.


Kuva Meriteatterin esityksestä Laulu on meren laulu.



Näyttelijät Laura Halonen ja Antti Autio
Eeva-Liisa Mannerin runojen pohjalta kootun
Hevonen minun veljeni -esityksen jälkeen.

Tunnollisena ihmisenä jätin Olen lukenut Alastalon salissa -t-paidan ostamatta, sillä pääsin kirjassa vain puoliväliin ennen tapahtumaa. Siinä yksi lisäsyy palata Kustaviin jonakin toisena vuonna!

Syksyllä syvennyin tietokirjoihin Tietokirja.fi-tapahtumassa. Monipuolinen ohjelma avarsi käsitystäni tietokirjallisuudesta, jonka alle mahtuu monenmoisia teoksia. Kaunoa suosivana lukijana parhaiten mieleeni painui Pirjo Hiidenmaan vetämä paneeli, jossa faktasta fiktiossa olivat keskustelemassa Juha Itkonen, Minna Rytisalo ja Jari Järvelä. 

Lokakuu eli kirjamessukuukausi tarkoitti kahta vuoden suurinta kirjallisuustapahtumaa. Turussa vietin ihanan messuviikonlopun muiden bloggaajien seurassa. Helsingin messut jäivät sitten minulta tänä vuonna pintaraapaisuksi, sillä harteita painoi tapahtumaväsymys.

Haasteet


Järjestin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen tänä vuonna toista kertaa. Sain mukaan kuusi innokasta osallistujaa, ja yhdessä luimme meriaiheisia kirjoja vinon pinon. Haasteesta jäi tälläkin kertaa hyvä mieli, joten jatkoa mahdollisesti seuraa jälleen kevään korvalla.





Kuluvana vuonna osallistuin toista kertaa Helmet-haasteeseen, jonka sain valmiiksi hyvissä ajoin. Tänä vuonna tosin otin haasteen vähän kevyemmin enkä blogannut aivan kaikista haastekirjoista. Ensi vuoden haaste julkaistiin eilen, ja onhan se niin kutkuttava, että jälleen olen mukana!

Uusia tuulia


Vuoden vaihtumiseen liittyy minulla tänä vuonna tavallista enemmän haikeutta. Alkuvuodesta 2019 palasin entiseen työpaikkaani kirjastonhoitajaksi, ja sijaisuus päättyy nyt vuodenvaihteessa. Jälleen oli aika hyvästellä työkaverit, asiakkaat, kirjat. Muutos kuuluu pätkätyöläisen elämään, ja muutoshan on mahdollisuus.

Kun loppusyksystä varmistui, että työt eivät ainakaan tammikuussa jatku, aloin suunnitella vähän toisenlaista tammikuuta. Kun tämä juttu ilmestyy blogiin, olen junassa taittamassa matkaa Hampurista kohti Geneveä. Määränpää on Espanja, jossa aion nauttia pitkistä kävelyistä, joogasta, hyvistä kirjoista ja kirjoittamisesta. Ja auringosta. Ehkä siinä samalla kirkastuu ajatus, mihin suuntaan työrintamalla pitäisi lähteä.

Rinkka ja minä lähtövalmiina, suuntana aurinko.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

lauantai 21. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 21. luukku





Jouluun on enää kolme yötä, joten on aika kurkistaa Kirjabloggaajien joulukalenterin 21. luukkuun. Luukkuni teemana on...

Kirjaston joulu



Kirjastossa vilinää ja vilskettä riittää läpi vuoden, ja joulunodotus tuo lisämausteensa kirjastoelämään. 




Joulumieli tavoitti kirjaston väen jo marraskuussa, kun saimme hienon kuusen arkeamme ilahduttamaan.

Hyvissä ajoin ennen joulukuuta kirjaston tontut alkoivat koota perinteeksi muodostuneita joulupaketteja asiakkaiden lainattaviksi.



Paketit pääsivät esille joulukuun alussa, kun neljän viikon laina-aika riitti jouluun asti. Paketeilla on kirjaston hengen mukaisesti vaihto-oikeus ja palautusvelvollisuus. 

Pakettiin kääräistiin pari kolme kirjaa ja päälle muotoiltiin pieni vihje siitä, minkälaista luettavaa kääreen alta paljastuu. Jouluyllätyksen voi lainata itselle tai ystävälle, eikä rahaa tarvitse käyttää. 




Pakettien ideoiminen ja kokoaminen on monelle kollegalleni ja minulle mieluisa työtehtävä, joka tuo hyvää mieltä. Työkavereiden tekemiä paketteja on kutkuttava tutkia. Mitä mahtaa olla paketissa, jonka vihje on "Kissamaisia elämäntarinoita" tai "Pitkäkorva kumppanina"? Kovasti olisi mieleni tehnyt lainata muiden tekemiä houkuttelevia yllätyksiä, mutta maltoin jättää ne asiakkaiden iloksi.






Pakettien ohella joulun aikaan kirjastosta maailmalle lähtevät myös joulukirjat, jotka ovat levänneet kesäkauden varastossa. Joulukirjoista löytyy vinkkejä askarteluun, leivonnaisiin, jouluruokiin, sisustukseen ja kattauksiin. Jouluiset tarinat ovat suosittuja, samoin joululaulujen nuotit. 




Jos haluaa antaa lahjaksi jotakin pysyvämpää kuin kirjaston kirjoja, voi vaikka askarrella poistokirjoista jotakin pientä ja kaunista.

Kirjan sivulla koristeltu lasipurkki on kaunis lyhty.
Nämä lyhdyt on taiteillut kollegani P. Kiitos!


Inspiraatiota askartelupuuhiin voi hakea netistä – ja tietenkin kirjoista! Olen selaillut ahkerasti esimerkiksi Katri Oikarisen teosta Luo aarteita vanhoista kirjoista ja Jason Thompsonin opusta Kirjan uusi elämä.





Thompsonin kirjassa esitellään hauska idea, miten kirjan sivuista voi rullailla helmiä. Käytin tekniikkaa, kun tein itselleni avainnauhan – mainio lahjavinkki tämäkin.

Avainnauha ja kaulakoru,
materiaalina kirjan sivuista tehdyt helmet.

Muutama vuosi sitten askartelin poistokirjoista korvakoruja asiakkaiden kanssa eräässä tapahtumassa, ja tempauksesta muistoksi jäivät itselle kahdet korvakorut, jotka ovat ahkerassa käytössä. 



Korvakoruja kirjojen sivuista.

Joulunodotus näkyy kirjaston arjessa myös sosiaalisessa mediassa. Tänä vuonna kirjastomme leikkimielisessä joulukalenterissa seikkailevat pehmolelut, jotka osallistuvat kirjaston arkeen ja esittelevät kirjaston palveluita. Pehmot ovat esimerkiksi päässeet kirjastoauton kyytiin, vierailemaan Soturikissat-kerhoon ja avustamaan kotipalvelun toiminnassa.

Hugo-pöllö lennähti meidän Proust-lukupiirimme viimeiseen kokoontumiseen joulukuun alussa. Pöllö pääsi kastamaan madeleine-leivoksia lehmuksenkukkateehen ja seuraamaan vilkasta keskustelua. Lukupiiri sai valmiiksi puolentoista vuoden urakan, joten tunnelma oli katossa.


Hugo herkkujen äärellä Proust-piirissä.

Mitä olisi kirjaston joulu ilman lukuvinkkejä? Kuulostaa mahdottomalta, joten esittelen lopuksi pari jouluista kirjaa.

James Bowen: Bobin joulu


WSOY 2016. 159 s.
Alkuteos: A Gift from Bob (2014).
Suom. Kimmo Paukku. 


Katukatti Bob vei sydämeni muutama vuosi sitten, joten näin joulun alla halusin selvittää, minkälaista joulua Bob ja hänen isäntänsä James viettävät. James Bowen pelasti kadulla elävän Bob-kollin luokseen vuonna 2007, ja samalla kissa pelasti entisen huumeidenkäyttäjän. Kissa tuo rytmiä ja merkitystä miehen elämään ja lopulta myös joulumielen.

Joulun aika tuo Jamesin mieleen vaikeat ajat, jolloin huumeet ja katuelämä olivat koitua hänen kohtalokseen. Myös alkuajat Bobin kanssa olivat yhteistä taistelua: joulun alla he tekivät pitkiä päiviä saadakseen rahat kaasu- ja sähkölaskuihin. James myi kodittomien lehteä ja soitti kitaraa kadulla, ja Bob auttoi kiinnittämään ohikulkijoiden huomion.

Joulu on perinteisesti lähimmäisten huomioimisen aikaa, ja miehen ja kissan tarina sopii ajankohtaan. Vähästään antaminen ja hyväsydämisyys palkitsevat, eikä joulumieli ole käytetystä rahamäärästä riippuvainen.


* * *


P. D. James: Kuolema joulupäivä: kuusi murhaavaa kertomusta


Otava 2019. 185 s.
Alkuteos: Sleep no more: six murderous tales (2017).
Suom. Jaakko Kankaanpää.


Kuolema joulupäivänä on kuuden mysteeritarinan kokoelma. Novellimaisilla kertomuksilla on kaikilla jonkinlainen yhteys jouluun – ja kaikissa tapahtuu murha.

Joulu ja murhat eivät äkkiseltään kuulosta hyvältä yhdistelmältä, eihän murha ole ikinä mukava asia. Jamesin kertomukset kuitenkin sopivat joululukemiseksi tyylinsä puolesta: niissä paha saa palkkansa ja juonittelemalla oikaistaan jokin jo pitkään vaivannut vääryys.

Ovelat juonet yllättävät, eikä mukana ole suuria julmuuksia tai väkivallalla mässäilyä. Rikokset ja niiden selviäminen ovat pikemminkin Agatha Christie -tyyppisiä.

Yksi varoitus on kuitenkin paikallaan: tämän kirjan jälkeen et enää suhtaudu suklaakohvehteihin kuten aiemmin!

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.


* * *


Vuoden 2019 Kirjabloggaajien joulukalenterin kaikki luukut on listattu Oksan hyllyltä -blogissa. Eilen kalenteriluukku aukesi Yöpöydän kirjat -blogissa, huomenna vuoro on Mrs Karlsson lukee -blogilla.

Leppoisaa joulunodotusta!

* * *

Kuvissa esiintyvä kirjasto on Kirkkonummen kirjasto, joka on ollut työpaikkani vuosina 2012–2017 ja nyt kuluvan vuoden 2019. Kirkkonummen kirjastoa voi seurata Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.  

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kansi: Piia Aho.


Otava 2018. 8 t 28 min.
Lukija: Jussi Puhakka.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Mietin pitkään, minkä kirjan sijoittaisin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää. Valitsisinko teoksen, jossa kuvataan elämää kaukana historiassa, kun arki oli yksinkertaisempaa? Kuvaus ajasta ennen tietotulvaa, infoähkyä ja älylaitteita houkutteli aikansa, mutta jokin hiersi.

Loppusyksystä kuuntelin äänikirjana Juha Itkosen omaelämäkerrallisen romaanin Ihmettä kaikki ja yhtäkkiä tiesin: en haluaisi elää missään muussa ajassa kuin nykyisessä, jossa lääketiede pystyy ihmeiltä tuntuviin asioihin. Nykyään esimerkiksi hyvin varhaisilla raskausviikoilla syntyneitä keskosia voidaan hoitaa ja äideillekin raskaus ja synnytys ovat melko turvallisia. Ihmettä kaikki kertoo Itkosen ja hänen perheensä raskaista ajoista, jollon he joutuivat kohtaamaan suurta surua ja elämän ihmeellisyyden.

Itkonen on etäännyttänyt kokemuksensa fiktioksi, esimerkiksi perheenjäsenillä on toiset nimet kuin tosielämässä, mutta tarina on pääpiirteissään tosi. Minäkertojana toimii kirjailijamies, jolla on vaimonsa Rosen kanssa kaksi lasta. Iltatähti ilmoittaa tulostaan, mutta sitten unelma muuttuu painajaiseksi. Lapsivettä ei ole tarpeeksi, sikiön kehitys on vaarassa. Isä ja äiti joutuvat raastavien päätösten äärelle.

Kirjan markkinointiteksteissäkin tämä paljastetaan, joten uskallan jatkaa: perhe menettää lapsen raskauden puolivälissä. Suuren menetyksen jälkeen herää toivo, kun Rose alkaa odottaa kaksosia. Onko tämä liian pian? Mitä jos pahin tapahtuu tälläkin kerralla?

Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Itkonen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa kriisin keskellä kaunistelematta. Koettelemukset lähentävät, vaikka välillä työntävätkin Rosen ja miehen kauas toisistaan. Minäkertoja ei karttele epämukavien asioiden ja tunteiden kuvaamista, vaan kertoo, miten hän on kaiken paineen keskellä ilkeä Korpulle ja Joonatanille ja miten onni lapsesta ei aina olekaan ehdoton.

Ihmettä kaikki kertoo ajasta, jossa haluan elää paitsi lääketieteen kehityksen, myös tasa-arvon vuoksi. Nyky-Suomessa nainen saa määrätä omasta kehostaan, kouluttautua, elää omanlaistaan elämää. Ikäiseni naiset voivat nousta pääministeriksi, kuten on viime viikkoina nähty. Nykyään isät voivat ja saavat osallistua lapsiperhearkeen toisella tavalla kuin jokunen vuosikymmen sitten. Kirjassa isä syöttää, pitää vauvoja kenguruhoidossa, vaihtaa vaippoja. Knausgård-assosiaatioilta ei voi välttyä.

Ihmettä kaikki kurottaa surusta toivoon. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja koskettava kuvaus siitä, mihin kaikkeen ihminen pystyy, mistä kaikesta ihminen voi selvitä. Uuden elämän synty on aina täynnä ihmettä.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Lauantain lyhärit: Dekkariviikkojen satoa

Marraskuussa Masalan kirjastossa vietettiin Dekkariviikkoja. Ohjelmassa oli jännitysaiheista kirjavinkkausta, kirjailijavierailuja, dekkaripaja lapsille ja dekkarilukupiirin kokoontuminen. Kävin kuuntelemassa viikoilla Eva Frantzia ja Matti Rönkää sekä kollegani Kirsin dekkarivinkkausta.


Masalan kirjaston Kirsi tuntee dekkarit ja
on Murharyhmä-nimisen lukupiirin vetäjä.

Jo kesällä luin ensimmäisen Frantzini, Sinisen huvilan, kun tiesin Dekkariviikkojen koittavan syksyllä. Toisen osan Anna Glad -sarjasta otin lukuun heti hurmaavan Frantzin esityksen jälkeen. Näistä molemmista cozy crime -henkisistä dekkareista on alla ajatuksiani lyhyesti.


Frantz luki otteita kirjoistaan.

Jutun kolmas dekkari on kaukana cozystä. Sveistrupin Kastanjamies päätyi luettavakseni, koska töissä tuli juteltua dekkareista tavallista enemmän Dekkariviikkojen ansiosta, ja sain monelta kollegalta suosituksen lukea Sveistrupin vangitseva ja nerokas kirja. Kolmas lyhytarvio käsittelee siis Kastanjamiestä ja tekstistä selviää, miksi hyppäys cozystä siihen tuntui valtavalta loikalta.

Mainiota Matti Rönkää kuuntelin kirjaston tilaisuudessa kuin transsissa, ja varmasti otan häneltä jotakin luettavaksi ennemmin tai myöhemmin, vaikka ne eivät vielä tähän blogijuttuun ehtineetkään mukaan.

Matti Rönkä tarinoi elämästään ja kirjoistaan.

Dekkariviikot olivat onnistunut tapahtumakokonaisuus ‒ toivottavasti tästä tulee perinne Masalan kirjastossa! Viikot houkuttelivat paikalle jännäriharrastajia, mutta ohjelma oli antoisaa myös kaltaiselleni genreä vähemmän tuntevalle. Sysäys dekkareiden suuntaan teki minulle lukijana hyvää; on kiva, kun kirjailijavierailut ja vinkkaukset antoivat tarttumapintaa kirjoihin.

Seuraavaksi on lyhytarvioiden vuoro:


Eva Frantz: Sininen huvila


Alkuteos: Blå villan. Suom. Ulla Lempinen.
Kustantamo S&S 2018. 328 s.
Lainasin kirjastosta.



Bloggaaja ja toimittaja Becca pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltään Sininen huvila. Nimi juontaa idyllisestä talosta, jossa nainen asuu miehensä ja lapsensa kanssa. Pikkuhiljaa blogi on kasvanut isommaksi ja isommaksi, ja Becca tarvitsee sen hoitamiseen jo apulaista: koko ajan täytyy ideoida uusia postauksia, valokuvata täydellisiä hetkiä, solmia yhteistyösopimuksia.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Beccan ja hänen miehensä Peterin poika löydetään harhailemasta pimeältä tieltä. Kotona äiti makaa verilammikossa, juuri ja juuri hengissä. Mystisiä tapahtumia päätyy selvittämään Anna Glad parinsa Rolf Månssonin kanssa, joka jo lähestyy eläkeikää. Pikkuhiljaa alkaa paljastua asioita niin Beccan kuin huvilankin menneisyydestä, ja muitakin rikoksia tapahtuu. Vaikka kaunis koti oli alunperin sekä Beccan että hänen miehensä Peterin unelma, ovat heidän välinsä tulehtuneet juuri bloginpidon myötä.

Mysteeri piti minua otteessaan loppuun saakka, vaikka välillä vähän käväistiin sivupoluilla. Anna Glad -sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan hyvin tavalliseen poliisipäähenkilöön, jolla ei ole mitään erikoistaitoja. Kuten Frantz Dekkariviikoilla kertoi, hän halusi tehdä päähenkilöstä keskinkertaisen poliisin, joka välillä tuntuu tajuavan asiat jopa piinallisen hitaasti. Mielestäni ratkaisu toimii erinomaisesti!

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

* * *


Eva Frantz: Kahdeksas neito


Alkuteos: Den åttonde tärnan. Suom. Ulla Lempinen.
Kustantamo S&S 2018. 343 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emma Strömberg.

Kahdeksas neito on napakampi kuin sarjan aloitusosa, ja solahdin sen maailmaan edeltäjää helpommin. Lifestyle-bloggaajat sponsoreineen ja faneineen ovat kaukana kirjabloggaajan maailmasta, vaikka pohjimmiltaan saman asian parissa toimimmekin.

Kahdeksas neito on osuvaa loppusyksyn tai alkutalven lukemista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat joulukuulle. Nyt ruumis saadaan mukaan juoneen heti, kun avantouimari tekee karmaisevan löydön aamu-uinnillaan. (Tämä on niin puistattava kohtaus, että sen jälkeen tekee entistä vähemmän mieli mennä talviuinnille.)

Anna Glad alkaa selvittää kuolemantapausta uuden parinsa Märta Hanssonin kanssa. Rolf on jäänyt eläkkeelle, mutta on Annan ystävänä vielä tarinassa mukana. Rikosjuoneen liittyy kiinteästi lähistöllä sijaitseva Futurican kansanopisto, jonka menneisyyteen liittyy jotakin karmivaa. Futurican opiskelijat ja opettajat ovat tapahtumien keskiössä, samoin tummia sävyjä saava Lucia-kulkueen perinne.

Onneksi vetävästi alkaneelle Anna Glad -sarjalle on luvassa jatkoa jo melko pian! Frantz kertoi Dekkariviikoilla, että seuraava osa ilmestyisi ensi keväänä. 

* * *


Søren Sveistrup: Kastanjamies


Alkuteos: Kastanjemanden. Suom. Antti Saarilahti.
Otava 2019. 542 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula

Rikos-sarjan käsikirjoittajana tunnettu Sveistrup debytoi kirjailijana karmaisevalla ja koukuttavalla Kastanjamiehellä. Alussa on takauma, joka vie 30 vuoden taakse. Maatilalle on hälytetty poliisit karkailevan karjan vuoksi, mutta paikalle saapuva poliisi kohtaakin raa'asti murhatun perheen. Menneellä on linkki nykyaikaan, ja arvoitus ratkeaa monta sataa sivua myöhemmin.

Nykyajassa Tanskan sosiaaliministeri Rosa Hartung on palaamassa töihin perhetragedian jälkeen: hänen tyttärensä Kristine katosi vuosi sitten. Tapauksen piti olla selvitetty, mutta alkaa tapahtua julmia murhia, joilla näyttää olevan yhteys katoamiseen. Liikkeellä on sarjamurhaaja, joka jättää jälkeensä amputoituja ruumiita ja kastanjoista askarreltuja nukkeja. Rikoksia selvittävät toiseen yksikköön haikaileva Naia Thulin ja Haagista maitojunalla palautettu Mark Hess. Hengästyttävä jahti murhaajan nappaamiseksi pitää otteessaan. Rakenne on harkittu ja toimiva, yllätyin ja harhauduin monta kertaa.

Frantzin "leppeistä" dekkareista on valovuosien matka Sveistrupin Kastanjamiehen väkivaltaviihteeseen. Luin kirjan mielenkiinnolla, koska pitihän loppuratkaisu saada tietää ja onhan kirja taitavasti rakennettu, mutta mutta... Olo oli jälkeenpäin kaiken selviämisestä huolimatta ahdistunut ja kesken kirjaakin ahdisti. Mukana oli sellaisia kohtauksia, joita kamalampia on vaikea keksiä. Kestän näitä skandidekkareita näköjään paljon paremmin televisiosta katsottuna, mutta dekkariluettavat taidan valita jatkossa cozy crimen puolelta. Väkivaltaa ja ruumiinosia arastelemattomalle lukijalle tämä olisi täysosuma.

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Lauantain lyhärit: Viisi osumaa Helmet-lukuhaasteeseen

Petteri Poukka: Seppo: hyvän mielen konsultti


Kansi: Niko Sieppi.
Docendo 2019. 116 s.
Lainasin kirjastosta.


Jo hyvän aikaa olen seurannut Seppo-koiran puuhia Twitterissä. Seppo on 9-vuotias shetlanninlammaskoira, joka on muun muassa juustonystävä, turkulaisen viestintätoimiston osakas, vapaaehtoistyöntekijä ja kova nukkumaan päiväunia. Seppo julkaisee nasevia twiittejä hauskojen kuvien kera. Seppo on twiiteissään useimmiten loistotuulella, vain satunnainen suihkukomennus saa hymyn hyytymään.

Sepon some-päivitysten takana on Sepon iskä eli Petteri Poukka. Poukka otti koiran itselleen elinikäiseksi ystäväksi, ja Seppo on Poukan mukana kaikessa ja kaikkialla. Poukka haluaa omalta osaltaan kampanjoida internetin negatiivisuutta ja vihamielisyyttä vastaan, ja mikä olisikaan osuvampi iloisuuden herättäjä kuin ilmeikäs koira. Kymmenientuhansien seuraajien saamiseksi ei nykyään riitä enää hauska eläin, vaan keskeisiä ovat Poukan nokkelat tekstit päivityksissä.

Somessa ja kirjassa kuullaan Sepon mietteitä ja nähdään Sepolla välillä vaatteitakin ja asusteita. Eläinten inhimillistäminen on hankala asia, johon itsekin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Pidän Seppo-ilmiöstä varmaan sen vuoksi niin paljon, että Poukka toteuttaa visiotaan hyvällä maulla ja eläimen ehdoilla. Vaikuttaa siltä, että Seppo saa elää kaiken "työn" rinnalla koiramaista elämää metsäsekoiluineen ja päikkäreineen.

Kirja kokoaa Sepon elämänvaiheet ja hauskimmat toilailut yksiin kansiin. Seppoa aktiivisesti somessa seuranneelle kirja ei anna paljoakaan uutta tietoa, vaikka hyvänmielen lukupaketti onkin.

Helmet 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja


* * *

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista: nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat


Art House 2019. 269 s.
Lainasin kirjastosta.


Kohta voi vähän kirpaista on brittiläisen Adam Kayn kirjoittama päiväkirjamuotoinen muistelma nuoren lääkärin uran alkuvaiheista. Epäinhimillisen pitkät työvuorot kiristävät vapaa-ajan minimiin, mikä vaikuttaa luonnollisesti omaan jaksamiseen, parisuhteeseen ja muuhun sosiaaliseen elämään. Töissä on kuitenkin aina oltava ehdottoman skarppi: onhan lääkärillä vastuullaan potilaan henki. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, ja välillä työvuoroissa hän auttaa äitejä pullauttelemaan pilttejä ihan liukuhihnalla. Ihmisruumiin toiminnot ja hektinen työympäristö ovat mehukkaita aineksia tilannekomiikalle. Kay etenee urallaan määrätietoisesti, kunnes saa hommasta tarpeekseen. Kay työskentelee nykyisin komediakäsikirjoittajana, mikä ei hämmästytä hulvattoman kirjan lukenutta

Helmet-lukuhaassa laitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja hieman haasteen sääntöjä venyttäen. Tarkemmin sanottuna taisin varata tämän kirjan sokkona, sillä kirjastovarauksen saapuessa minulla ei ollut mitään muistikuvaa varauksen tekemisestä. Hetken hämmästelyn jälkeen päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, eikä tämä kokeilu olisi voinut paremmin päättyä.

* * *


Maggie Nelson: Sinelmiä


Kansi: Jussi Karjalainen.
S&S 2019. 96 s.
Lainasin kirjastosta.


Fragmentaarinen Sinelmiä on yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin toinen suomennettu teos, Argonautit ilmestyi suomeksi viime vuonna. Argonautit teki minuun syvän vaikutuksen viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään, joten otin kesällä lomalukemiseksi keväällä suomennetun Sinelmiä.

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä, suruista, intohimoista ja kaipuusta. Luin kirjaa kiireettömänä kesäpäivänä, kun loma oli loppumaisillaan. Haikea pienoisromaani sopi hitaasti luettavaksi, välillä huomion saivat viedä meren ja taivaan sinisävyt.

Seuraava suomennos Nelsonilta on Jane  Eräs murha / Punaiset osat -yhteisnide, joka ilmestyy kustantajatietojen mukaan ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

* * *


Leena Krohn: Kadotus


Teos 2018. 159 s.
Lainasin kirjastosta.

Blogin alkuaikoina kirjoitin Krohnin Tainaronista, jonka outous ja eriskummallisuus saivat minut hämilleni. Kuuden vuoden takainen takkuileva lukukokemus jätti sen verran vahvat mielikuvat, että Krohnit ovat sen jälkeen jääneet lukematta. Jälleen Krohn tyrmäsi minut – tällä kertaa ihastuksesta.

Löytötavaratoimistossa on kaikenlaisia omistajansa hukkaamia esineitä suuren kaupunkijuhlan jälkeen. Mieleen tulevat Helsinki ja Taiteiden yö, vaikka näitä ei nimetä. Toimiston ainoa työntekijä ja teoksen päähenkilö kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi. Päähenkilö on aina vieroksunut ihmisiä, mutta harmikseen hän vetää heitä puoleensa, ja varsinkin niitä, joilla on jotakin sydämellään. Tuntemattomien ihmisten lisäksi myös tavarat kertovat tarinoita, ja fantasia ja arkimaailma sekoittuvat iloisesti.

Krohn kirjoittaa harkittuja lauseita, joista usein voi löytää monia merkityksiä. Pienoisromaani tuntuu mittaansa suuremmalta.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

* * *


Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle


Alkuteos: Till minne av en villkorslös kärlek.
Suom. Otto Lappalainen.
Johnny Kniga 2019 / BookBeat. 15 t 39 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Koomikko ja kirjailija Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia oli minulle tunteikas lukukokemus jokunen vuosi sitten, ja siitä lähtien olen suunnitellut lukevani lisää Gardellia. Niin vain vanhemmat teokset ovat edelleen lukematta, mutta tähän uuteen suomennokseen halusin tutustua heti tuoreeltaan.

Ehdottoman rakkauden muistolle on eräänlainen muistelmaromaani, jossa Gardell käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhehistoriaansa erityisesti äitisuhteen näkökulmasta. Fakta ja fiktio limittyvät hersyvästi: kirjan alussa Gardell kuvaa oman kuolemansa liikenneonnettomuudessa. Kirjailija-koomikkoa jäävät kaipaamaan puoliso Mark Levengood ja pariskunnan kaksi lasta. Tästä virittyy sellainen pohjavire koko kirjaan, ettei mistään voi olla aivan varma.

Anekdoottimaisesti etenevässä kirjassa Jonas katsoo psykologi-äitiä lempeästi, mutta ei täysin varauksetta. Äiti piti tiukasti Jonaksen puolia ja esimerkiksi sepitteli koulua varten poissaoloilmoituksia. Kerrankin Jonas oli valehdellut luokassa joutuvansa olemaan poissa koulusta nenäleikkauksen vuoksi ja äiti lähti valheeseen mukaan. Toinenkin puoli suhteessa oli: kun Jonas kertoi, että hänet on raiskattu, äiti patisti teinipojan soittamaan raiskaajalleen ja antamaan anteeksi. Myöhemmin kun äiti sairastuu etenevään muistisairauteen, on pojan vuoro pitää äitinsä puolia.

Helmet-lukuhaaste: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.


Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Anna Burns: Maitomies

Kansi: Luke Bird.


Docendo 2019. 399 s.
Alkuteos: Milkman (2018).
Suom. Laura Jänisniemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Anna Burnsin Man Booker -palkintovoittaja Maitomies perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin Belfastissa Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikaan. Seksuaalista ahdistelua, juoruilua ja sisäänpäin kääntyneen yhteisön elämää kuvaavan romaanin lukeminen on paikoin ahdistavaa, mutta kirjailija virittää tekstiin niin hyviä houkuttimia, että lukemista ei malta lopettaa.

Kirjan minä-kertojana toimii 18-vuotias nuori nainen, joka elää tiukan yhteisön jäsenenä. Yhteisöstä irtautujien kohtalot ovat rumia. Kuria pidetään yllä tiukalla kyttäämisellä.

Kaikista on tehty kansio. Kaikkien koteja, kaikkien liikkeitä ja kaikkien kontakteja pidetään jatkuvasti silmällä ja seurataan. 

Päähenkilö on tietoinen jatkuvasta tarkkailusta, hän kuulee, kuinka kamerat vain naksuvat pusikoissa. Kaikki vettentakainen ja rajantakainen on kauhistuttavaa, tuomittavaa, jo tien toisella puolella asuvat toisuskoiset ovat paheen ilmentymiä. Päähenkilön äiti toivoo tyttärensä menevän pian naimisiin ja perustavan perheen, mutta nuorena avioituminen ei houkuta naista. Hän pitää lenkkeilystä ja lukemisesta ja haaveilee asuvansa avarakatseisemmassa ympäristössä.

Kotitienoilla kaikki vähänkin epäilyttävä toiminta johtaa silmätikuksi joutumiseen ja juoruiluun, jolla ei ole mitään rajaa. Päähenkilöstä tekee epäilyttävän muun muassa se, että hän lukee usein kävellessään kirjaa. Lisäksi hänen seuraansa julkisilla paikoilla alkaa lyöttäytyä Maitomies, parikymmentä vuotta vanhempi mies. Mies ei kutsumanimestään huolimatta toimita maitoa, vaan kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin. Nainen on voimaton, kun huhumylly alkaa jauhaa.

Tiesin, että oli uskomatonta, että antaisin painostaa itseni muuttumaan siksi, joka juorut väittivät minun jo olevan, mutta tuoreimpien huhujen mukaan minulla oli jo kaksi kuukautta ollut suhde Maitomiehen kanssa. Minun oli siis aika pettää häntä, ihmiset sanoivat, joten petin häntä pelehtimällä hänen selkänsä takana jonkun nuoren, kaupungin toisella laidalla asuvan mitättömän autonasentajan kanssa.

Tarinan henkilöillä ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan sen mukaan, mikä on heidän asemansa päähenkilöön. Nainen seurustelee ehkä-poikaystävän kanssa ja lenkkeilee kolmannen lankonsa kanssa. On kälyjä, tablettityttö, järjestysnumeroin nimetyt siskot. Yleiset kutsumanimet tekevät tarinasta yleismaailmallisen.

Burns vie tarinaa eteenpäin paikoin junnaavasti, ja lukijan turhautuminen vertautuu päähenkilön tunteisiin. Hän ei voi tilanteelle mitään, eikä lukijakaan välty epämukavuuden tunteilta. Maitomies oli minulle ajoittain raskasta luettavaa, mutta alusta asti luotu jännite sai jatkamaan 400-sivuisen kirjan loppuun. Mihin maitomies pyrkii? Mihin tilanne lopulta johtaa? Uskoin, että jaksaminen palkitaan, ja niin kävi.

Helmet-lukuhaaste: 19. Et pidä kirjan nimestä.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa lukuhaasteesta

Huhtikuussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta
-lukuhaaste päättyi lokakuun viimeinen päivä. Sain eiliseen määräaikaan mennessä kuusi* ilmoitusta haasteeseen osallistumisesta. Kiitos Aino, Anna, MarikaOksa, Paulat ja Jokke, että olitte mukana!

Omat lukemiseni mukaan laskettuna luimme haasteaikana yhteensä 24 meriaiheista kirjaa.

Kuten viime vuonna, myös tänä vuonna osallistujien lukemat haastekirjat kertoivat merestä monipuolisesti. Merellä esimerkiksi koettiin hauskoja seikkailuita, mutta synkimmillään meri tiesi kuolemaa.

Parissakymmenessä kirjassa oli edustettuna monia lajeja: mukana oli esimerkiksi sarjakuvia, lyyrinen esseekokoelma, lastenkirjaklassikoita ja hyytäviä dekkareita. Johan Bargumin arvoituksellinen pienoisromaani Syyspurjehdus ja Maja Lunden veden loppumista käsittelevä dystopiaromaani Sininen löytyivät kahden osallistujan kirjalistalta.

Listaan tähän alle kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset. Kirjalistan jälkeen postauksen lopussa on vielä tietoa haastearvonnan voittajasta ja pohdintaa jatkosta.


Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat



Astrid Lindgren: Saariston lapset



Nicholas Sparks: Viesti mereltä

Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä

Henry Aho: Paluu Uppelukseen

Henning Mankell: Syvyys


MarikaOksa

Enid Blyton: Seikkailujen saari

Hergé: Seikkailu punaisella merellä

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Hergé: Yksisarvisen salaisuus

Hergé: Rakham Punaisen aarre


Paula, Kirjan pauloissa

Satu Heinola: Mirkka ja meri

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Paula, Kirjanmerkkinä lentolippu

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat

Maja Lunde: Sininen

Otto Hyyrynen: Murtumispiste


Jokke, Jokken kirjanurkka

Herman Melville: Billy Budd

Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta


Omat haastekirjani

Maja Lunde: Sininen

Inka Nousiainen: Mustarastas

Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Haastearvonta


Osallistujat saivat lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja haasteen loppuarvontaan. Arpaonni suosi MarikaOksaa, jota muistan pienellä yllätyspalkinnolla. Laitan sinulle sähköpostia tuota pikaa!

Haasteen kolmas vuosi?


Vaikka haaste herätti tänä vuonna hitusen vähemmän kiinnostusta kuin viime vuonna, olen silti melko varma, että haluan jatkaa haasteen vetämistä myös ensi vuonna. Osallistujien haastekoosteet olivat ilahduttavaa luettavaa, ja kiehtovia merikirjoja riittää. Ensi vuonna haluaisin lukea haasteeseen dekkareita, lastenkirjoja ja sarjakuvia. Klassikoitakin on useampi vielä lukematta. Kilven Alastalon salissa jäi tänä vuonna puoliväliin, joten sen voisi tahkota loppuun...



Haasteen mahdollinen jatko alkaa ensi keväänä jäiden lähdön aikaan. Nyt syksyllä merellä on kylmää, sumuista ja synkkää. Hyvästelin eilen saarimökin ja tutut merimaisemat taas talven ajaksi. Syksyn viimeinen reissu on aina haikea, koska edessä on pitkä talvi ja ikuisuudelta tuntuva odotus.

Toisaalta tauko on saarimökkeilyn suola: miten ihanalta tuntuukaan palata saareen keväällä talven jälkeen! Maalis-huhtikuussa saa seurata luonnon heräämistä, katsella lintujen kevätpuuhia, paistatella aurinkoläikässä. Kevätauringon energisoimana voisi sitten käydä uuden haasteen kimppuun.

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!


*Ohjeena oli kuitata haaste suoritetuksi blogin kommenttikentässä, mutta laskin mukaan myös Joken kirjat, jotka hän ilmoitti lukeneensa Twitterissä, koska tviittini saattoi tulkita niin, että siihen vastaamalla on mukana arvonnassa.

torstai 31. lokakuuta 2019

Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen koontipostaus

Huhtikuussa käynnistin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, nyt jo toistamiseen. Vuoden 2018 haaste keräsi kivasti osallistujia, ja halusin edelleen kannustaa lukijoita tarttumaan meriaheisiin kirjoihin. Tämän vuoden haasteaika päättyy tänään, joten on koonnin aika.




Tämän postauksen kommenttilaatikossa voit ilmoittaa, miten osallistuit haasteeseen. 

Bloggaajat voivat tehdä koostepostauksen ja ilmoittaa linkin, mutta koostepostaus ei ole pakollinen ‒ teosten listaaminen tuonne kommentteihin riittää. Jos osallistuit Twitterissä, Facebookissa tai Instagramissa, kerro kommentissa, mitä luit. Jokaisesta yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen.

Omasta haasteosallistumisestaan ehtii kertoa kommenteissa sunnuntaihin 3.11. asti. Maanantaina 4.11. julkaisen postauksen, johon listaan kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset ja ilmoitan pienen yllätyspalkinnon voittajan.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Lauantain lyhärit: Merikirjojen kolmikko

Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -haaste lähenee loppuaan. Lokakuun loppuun asti on aikaa lukea ja blogata tai muuten esitellä somessa meriaiheisia kirjoja. 

Haaste-emäntänä olen ollut luvattoman laiska postailemaan lukemistani merikirjoista, joten nyt on korkea aika ottaa loppukiri! Tässä siis lyhyehkösti ajatuksiani kolmesta tämän vuoden haasteaikana lukemastani kirjasta. 


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä


Alkuteos: Havet. Suom. Asko Sahlberg.
Teos 2012. 170 s.

Kansi: Maria Appelberg.
Luin ensin kirjaston kirjan,
sitten ostin oman kappaleen.

Heinäkuun alussa osallistuin Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, ja yksi eniten odottamistani esityksistä oli Monika Fagerholmin puheenvuoro otsikolla "Merestä". Tuo esitelmä sai minut ymmärtämään tämän Meri-kirjan luonnetta paremmin, lyyrinen essee kun oli minulle ennestään vieras lajityyppi.

Meren lyyriset esseet ovat eräänlaisia genrehybridejä: teksteissä on mukana faktaa ja fiktiota esimerkiksi kirjailijahaastattelujen, tarinoiden ja muistojen muodossa. Jokaisessa neljässä tekstissä on nämä osa-alueet mukana, eikä tekstistä voi erottaa, kumpi kirjailija on sanat tuottanut.

Esseissä merta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja niissä kietoutuvat yhteen pohdinnat ihmisen ja meren suhteesta. Meri antaa esimerkiksi taiteilijalle paljon, mutta hetkessä se voi myös ottaa. Kirja on mitaltaan maltillinen, mutta se sisältää laajalle kurottelevia pohdintoja. Esseet kestävät monia lukukertoja, oikeastaan vaativat niitä. Lopun lähdeluettelo antaa mahdollisuuden jatkaa löytöretkiä.

Lyyriset esseet Peterzensin vierassatamassa.

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Ostin kirjan Kustavista, ja niin teki moni muukin, niinpä näin kirjan lukijoitakin.

* * *


Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018. 461 s.

Kansi: Anna Lehtonen.


Eletään 1600-luvun viimeisiä vuosikymmeniä. Nuori Angus varttuu Saint Helenan saarella ja päätyy saarella piipahtaneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Tähtitieteilijän neuvojen ohjaamana Angus merkitsee muistiin tähtiä öisin ja laskee lintuja päivisin. Angus suhtautuu tehtäviinsä vakavasti.

Saaren pastori on pojan mentori ja käy yhä läheisemmäksi muunkin perheen kanssa. Angus on tiedonjanoinen, utelias ja rohkea. Hän haluaa innolla oppia lukemista, kirjoittamista, filosofiaa, tähtitiedettä. Kun tilanne Saint Helenalla kiristyy ja aukeaa mahdollisuus lähteä vaaralliselle merimatkalle viemään sanaa tapahtumista Englantiin, Angus on valmis. Seuraa vellova merimatka salamatkustajana, jonka jälkeen vielä pitäisi löytää herra Halley Lontoosta.

Lukija saa tietää tapahtumista minäkertoja-Anguksen kokemusmaailman kautta. Ajallisesti lähestytään valistuksen aikaa, ja mukana on paljon uskon, tiedon ja tietämisen pohdintoja:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamiseen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Nuori ja naiivi poika kokee kolauksia matkallaan, mutta koko ajan hän imee tietoa itseensä. Onnekaskin hän on, monissa käänteissä hän melkein pääsee hengestään, mutta vain melkein. Tänä syksynä Anguksen tarina sai jo jatkoa Merenpeitto-romaanilla, jonka aion lukea sopivan hetken tullen. Jatko-osan lisäksi Taivaanpallo houkuttelee tutustumaan Saint Helenan historiaan tarkemmin. Lukiessani mieleeni palasi Marjaana Kurton Tristania, joka sijoittuu Tristan da Cunhalle, niin ikään Britannian merentakaiselle hallintoalueelle.

Helmet-lukuhaaste: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

* * *


Johan Bargum: Syyspurjehdus

Alkuteos: Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.
Tammi 2011. 120 s.

Kirja oli yksi matkakirjoistani
syksyisellä Itämeren ylittävällä laivamatkalla.

Syksy on jo pitkällä, kun Olof ja Harald lähtevät purjehtimaan Olofin Alkyone-purjeveneellä. Miehillä on kipeä, yhteinen menneisyys, johon liittyy purjeveneitä, nainen nimeltä Elin ja selvittämättömiä asioita. On siis outoa, että Harald soittaa juuri Olofille ja pyytää päästä purjehtimaan vielä yhden kerran. Purjehdukselta palaa kotisatamaan vain toinen miehistä. 

Ensin versionsa tapahtumista kertoo Olof, sitten ääneen pääsee Harald kirjeen muodossa. Arvoituksellinen pienoisromaani herättää lukijan mielessä jatkuvasti uusia kysymyksiä, kun tiedonmurusten perusteella tapahtumien kulku hahmottuu ja hämärtyy vuorotellen. Oliko se sittenkin Harald, joka ehdotti matkaa? Miten asiat oikeastaan menivät Elinin kanssa, mitä hän todella halusi? Myös veneessä mukana ollut ase ja lääkkeet herättävät kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin Bargum tarjoaa vastauksen, mutta ei kaikkiin. 

Bargum kuvaa vähäeleisen kauniisti merta, luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Minimalistinen mysteeri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kirja jättää jälkeensä syksyisen haikeuden.

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

torstai 17. lokakuuta 2019

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.
– – –
Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

perjantai 11. lokakuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Kansi: Satu Kontinen.


WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.


Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...