Heinäkuussa luetut

Heinäkuussa Kirjakimarassa oli hiljaista, sillä vietin pienoista blogilomaa. Julkaisin heinäkuussa vain yhden tekstin: kannanoton kirjastojen puolesta. Bloggaajien kirjastokampanja sai minut aktivoitumaan kesken loman, sillä kirjastot ovat minulle tärkeitä niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

En ollut suunnitellut pitäväni blogista lomaa, se tapahtui kuin itsestään. Läppäri oli koko ajan käytössä mökillä ja selailin muiden blogeja silloin tällöin puhelimella. Kirjoittaminen ei kuitenkaan maistunut. Pieni tauko blogikirjoittamisesta teki hyvää, sillä nyt odotan innolla syksyn uutuuskirjoja ja niistä bloggaamista.

Vaikka kirjoittaminen tökki heinäkuussa, niin lukeminen sentään luonnistui. Heinäkuun säät pitivät huolen siitä, että varsin usein oli vieläpä loistava lukuilma! Tässä lyhytarviot muutamista heinäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista.

Mainio Flavia de Luce

Alan Bradley: Piiraan maku makea (2009) (389 s.)

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie.

Suomentaja: Maija Paavilainen (2014).

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Kontinen.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (2010) (389 s.)

Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag.

Suomentaja: Laura Beck (2014).

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Kontinen.

Bradley tutustuttaa dekkarisarjassaan lukijan metkaan päähenkilöön, 11-vuotiaaseen Flavia de Luceen. Flavia asuu kartanossa 1950-luvun Englannissa isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa. Isä on etäinen filatelisti, perheen äiti on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa. Isosiskot Daffy ja Feely ovat kiinnostuneita lähinnä pojista ja peilailusta, kun taas Flavia on aivan toista maata. Flavia on etevä kotikemisti, joka tekee kokeita ja opiskelee kemian saloja pikkulaboratoriossaan.

Flavian kemistintaidot ja päättelykyvyt joutuvat koetukselle, kun lähiseudulla alkaa sattua hämäriä kuolemantapauksia. Piiraan maku makea -romaanissa Flavia setvii perheen puutarhasta löytyneen ruumiin tapausta kilvan poliisin kanssa. Flavian isä on jopa epäilty, joten mysteeri on selvitettävä, vaikka se ei aivan vaaratonta olekaan. Kuolema ei ole lasten leikkiä vuorostaan tuo Flavian kotikylään kiertävän nukketeatterin. Näyttämömestari kuolee, eikä kyseessä ole tapaturma. Flavia alkaa jälleen penkoa asioita ja ajautuu lopulta kyläyhteisön syvien salaisuuksien äärelle.

Flavia on ihastuttava ja erilainen päähenkilö. Hän etevä ja nokkela, ja hänen etsiväntyötään avittavat sopivat sattumat. Flavian ajatusmaailma on lapsellisen mustavalkoinen, mutta pääasiassa hän on ikäistään selvästi kypsempi. Omaperäisen päähenkilön lisäksi kirjojen ansiota on ajankuvaus. 1950-luvun Englannissa luokkajako oli voimissaan, ja esimerkiksi de Lucejen perhe-elämä on melko kankeaa ja tapojen värittämää.

Nämä ovat siis sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ja lisää on luvassa. Hopeisen hummerihaarukan tapaus ilmestyy kustantajan tietojen mukaan jo alkusyksystä! 

Kesäisiä äänikirjoja

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Konnakaraoke (2012) (9 t 17 min)

Lukija: Elsa Saisio.

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Viljan seikkailut Rosvoloiden perheen seurassa jatkuvat. Sarjan toisessa osassa Rosvolat kaappaavat eli pelastavat Viljan umpitylsältä viululeirilta, ja vauhdikas kesä voi alkaa. Ohjelmassa on ryöstelyä, namien napostelua ja tietenkin rosvojen kesäpäivät hurjine kilpailuineen. Kuuntelin kirjan ajellessani yksin mökille Keski-Suomeen, enkä voisi keksiä sopivampaa autokirjaa kesäiselle autoreissulle.

* * *

Jo Nesbø: Poliisi (2013) (19 t 56 min)

Alkuteos: Politi.

Suomentaja: Outi Menna (2013)

Lukija: Jarmo Mäkinen.

Kustantaja: Johnny Kniga / WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kuuntelimme miehen kanssa keväällä Nesbøn Verta lumella -dekkarin autossa mökkimatkoilla, ja viihdyimme molemmat loistavasti tuon äänikirjan parissa. Niinpä lainasin kymmenennen Harry Hole -kirjan mukaan mökkilomalle, vaikka Holen aiemmat seikkailut ovat miehelle tuntemattomia ja minullekin tuttuja vain yhden osan verran. Tämä ei haitannut kirjasta nauttimista ollenkaan.

Poliisi oli koukuttava ja viihdyttävä dekkari, Jarmo Mäkisen luenta kruunasi kuunteluelämyksen. Onneksi kuuntelimme tätä lomalla: saatoimme kuunnella monia levyjä putkeen sateen ropistessa kattoon. Harmi, ettei muista Harry Hole -kirjoista ole tehty äänikirjoja!

Kiehtovia uusia tuttavuuksia

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015) (165 s.)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 165.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anna Makkonen

Karoliina Timonen on kirjabloggaajakollega, ja Kesäinen illuusioni on hänen toinen romaaninsa.

Romaanin päähenkilö Klarissa on kirjailija, joka viettää kesää yksikseen huvilalla Saimaan saaristossa. Hän on hakeutunut piilopaikkaansa kirjoittaakseen uusinta romaaniaan, mutta myös ottaakseen etäisyyttä avioliittoonsa. Vastapäisellä saarella asustaa sopivasti kiehtova ja salaperäinen Olavi. Kesäisissä maisemissa koetaan kuumia hetkiä ja seikkailuja, ja soppaa saapuu hämmentämään vielä Olavin poikakin.

Kirjan parasta antia on sen tunnelma, painostava ja odotuksia herättävä. Kuuman helteen paino tuntuu harteilla. Vahvojen tunnelmien vastapainoksi kirjan kieli hengittää ja soljuu. Minun makuuni tarina jää lopussa liian auki, enkä muutenkaan aivan lämmennyt tarinan käänteille. Kirja oli myös melko lyhyt, hetkessä hotkaistu: olisin halunnut taidokasta tekstiä enemmänkin!

Kesäinen illuusioni sopi kuin nakutettu luettavaksi auringonpaahteisella laiturilla. Hiostavia hellepäiviä mahtui heinäkuuhun noin kaksi, joten luin kirjaa melko ainutlaatuisessa ympäristössä :)

* * *

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (2014) (277 s.)

Alkuteos: Vielleicht Esther.

Suomentaja: Ilona Nykyri (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 277.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Markko Taina.

Ukrainalaissyntyisen Petrovskajan kirja ei ollut kepeää kesälukemista, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Romaani on saksalaistuneen Petrovskajan tutkimusmatka omaan sukuunsa, jonka vaiheita hän setvii pitkälti internetin avulla. Tarinat täydentyvät valokuvilla ja muilla dokumenteilla.

On pakko tunnustaa, että Ehkä Esther oli minulle liian vaikea ja hankalasti hahmottuva kesälomatunnelmissa luettavaksi. Toinen maailmansota ja holokausti kiinnostavat aina vain, mutta tällä kertaa näistä aiheista lukeminen kangerteli.

Vaikka kokonaiskuva jäi hieman hämäräksi, niin sain paljon irti Petrovskajan joistakin ajatuksista. Minua kiehtovat ja hämmästyttävät kirjailijat, jotka kirjoittavat jollakin muulla kuin omalla äidinkielellään. Petrovskaja tekeekin mielenkiintoisia huomioita kielestä ja siitä, miten kieli vaikuttaa ajatteluun ja kirjoittamiseen:

Halusin kirjoittaa saksaksi, maksoi mitä maksoi, ja minä kirjoitin ja olin hukkua turpoavan kielirehun painon alle kuin olisin ollut yhtä aikaa lehmä ja syntymätön vasikka, mylvivä ja ammuva, synnyttävä ja syntyvä, kaiken sen vaivan arvoinen; kääntämistään pakenevat johtotähteni viitoittivat minulle tien, minä kirjoitin ja harhailin kieliopin salaisilla poluilla ja tein parhaani jotta trist ja Trost, lohduton ja lohdutus, sopisivat välinsä, aivan kuin siitä sovusta voisi siunaantua minulle suullinen merituulta.

* * *

Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014) (598 s.)

Alkuteos: The Paying Guests.

Suomentaja: Helene Bützow (2015).

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Siinä missä Petrovskajan uutuusromaani jäi hieman etäiseksi, niin toinen Keltaisen kirjaston uutuus eli Sarah Watersin Parempaa väkeä kolahti sitäkin paremmin. Ahmin tätä tiivistunnelmaista historiallista romaania yöunien kustannuksella — ja elin tarinassa myös unissani.

1920-luvun Lontoossa eletään toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Francis Wray on työteliäs nuori nainen, joka asuttaa äitinsä kanssa vanhaa ja suurta taloa hienostoalueella. Sota vei perheen miehet, ja nyt taloon on otettava vuokralaisia kulujen kattamiseksi. Yläkertaan muuttaa Barberien pariskunta: kauniista tavaroista hullaantuva Lilian ja vakuutusvirkailija Leonard.

Francisin ja Lilianin välille kehkeytyy suhde, jonka pakahduttavuus on käsinkosketeltavaa. Tunteiden vellonta ja moraaliset pohdinnat saavat seurakseen rikoksen, jonka seurausten perkaamiseen Waters käyttää paljon sivuja. Juoni vetää. Tämä oli ensimmäinen Watersini, mutta ei missään nimessä viimeinen!

* * *

Heinäkuun kirjoissa oli yhteensä 1818 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin hulppeat 29 tuntia ja 13 minuuttia. Kesä, loma ja kirjat: mikä muikea yhdistelmä!

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Äänikirja. 

Lukija: Hannu-Pekka Björkman.

Kesto 5 t 4 min.

Äänikirjan kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Siri Kolu on yksi tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Olen aiemmin lukenut Kolulta nuorten dystopiaromaanin PI: Pelko ihmisessä. Nuortenromaanejaan paremmin Kolu tunnetaan Me Rosvolat -lastenkirjasarjastaan, josta on ilmestynyt jo viisi osaa. Ensimmäinen osa voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia Juniorin, ja nyt on elokuvakin tekeillä. Niinpä halusin ottaa selvää, mitä tämä Rosvola-villitys oikein on!

Päähenkilö Vilja on aivan tavallinen 10-vuotias tyttö, jonka kesä saa yllättävän käänteen, kun hurja rosvojoukkio ryöstää hänet kesken perheen automatkan. Ryöstön takana on Rosvoloiden perhe, joka elää maantierosvojen liikkuvaista ja vauhdikasta elämää. Rosvolat ryöväävät kaiken tarvitsemansa: ruoat, vaatteet, tavarat. Rahalla ei ole heille merkitystä, eivätkä he ymmärrä tavallisesta kaupassa käymisestä mitään.

Alkujärkytyksen jälkeen Vilja alkaa viihtyä rosvojengissä, ja rosvoseurueen vaiheikkaan elämäntavan rinnalla oma perhe alkaa vaikuttaa laimealta. Rosvoelämä on värikästä ja koko ajan tapahtuu jotakin. Vilja pääsee pikkuhiljaa sisään lainsuojattoman ammattiryhmän saloihin, kirjaa Rosvoloiden oppeja muistikirjaansa ja opettelee itsekin eräänlaiseksi ryöväriksi.

Kuuntelin äänikirjaa kesällä autoillessani koiran kanssa vanhempien mökille. Me Rosvolat olikin mitä mainioin seuralainen automatkoille, sillä siinäkin autoillaan kesäisessä Suomessa. Välillä piti pysähtyä tankkaamaan karkkivarastoja, niin houkuttelevasti irtokarkkeja kirjassa kuvataan! Täydet pisteet ropisevat Hannu-Pekka Björkmanille, joka lukee selkeästi, mutta lämpimästi.

Me Rosvoloiden seikkailut uppoavat mainiosti myös vanhempiin lukijoihin: sen huomaaa jo pikakierroksella Blogistaniassa. Viime aikoina kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Amma, MarikaOksa, Kirsi ja Linnea –

ja kaikki pitivät lukemastaan tai kuulemastaan!

Siri Kolu: PI: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: Arvostelukappale.

Kansi: Safa Hovinen.

Pelko ihmisessä on dystopiaromaani: maailmassa on levinnyt PI-virus eli P-influenssa, joka levittää pelkoa ihmisten keskuudessa. Sairastuneet eristetään yhteiskunnasta, ja myös heidän läheisensä joutuvat koville. PI-virus alkaa näkyä tartunnan saaneessa siten, että hänen aistinsa herkistyvät, hänestä tulee fyysisempi ja hänelle alkaa kehittyä jonkinlainen erityistaito. Sairastuneet saavat siis pikkuhiljaa eläimellisiä piirteitä.

Pilvi on 16-vuotias tyttö, joka on päättänyt vapaaehtoisesti ilmoittautua sairastuneeksi. Niinpä hänet kuljetetaan muiden sairastuneiden mukana yhteen Luolista, jossa eristetyt yrittävät selviytyä vähillä elintarvikkeilla ilman mukavuuksia tai yhteyksiä ulkomaailmaan.

Mitä voi tehdä, jos on rajattomasti aikaa? Kun ei voi mennä minnekään. Kun ei voi odottaa mitään: teeveen uutta elokuvaa, konserttia, uuden kahvilan avaamista. Edes myöhässä olevia kirjoja ei voi palauttaa.

Kertojina toimivat Pilvin lisäksi hänen veljensä ja entinen poikaystävänsä. Tarina valottuu siis kolmelta eri kantilta. Välillä menin sekaisin siinä, kumpi poika onkaan äänessä, vaikka luvut on nimetty kertojan mukaan. Pilvin kertojajaksot ovat minusta toimivampia kuin poikien, ja Pilvi on kolmesta kertojasta ainoa, joka ei ärsytä.

Lukijana vieroksun usein puhekielen käyttöä, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Kolu on käyttänyt nuorten kieltä minun makuuni uskottavasti. Vähän kyllä kohottelin kulmiani englannin ja suomen sekoittamiselle, mutta toisaalta, sellaista kieltä nuoret monesti käyttävät.

Luolan ahdistavassa ilmapiirissä voimia antaa musiikki. Luolassa kaikuvat usein kappaleet West Side Storysta, ja musiikki on mukana ilon ja surun hetkissä. Kappaleiden tapailu on lukemisen ja tarinoiden kerronnan rinnalla hyvää ajanvietettä puuduttavassa Luola-arjessa.

Kiehtovinta kirjassa on minusta eristetyn yhteisön elämän kuvaus. Salamyhkäisyys, kuppikunnat ja sairastuneiden uudet oireet tiivistävät tunnelmaa.

Hieman petyin lopussa, kun niin monet asiat jäivät ilmaan. Jatko-osa tai -osia on siis ilmeisesti tulossa. Jos vertaan Pelkoa ihmisessä blogiaikana lukemiini dystopiatarinoihin Nälkäpeliin ja Teemestarin kirjaan, niin niiden rinnalla tämä hieman kalpenee. Vaikka en ole scifikirjojen ystävä, niin luin Kolun romaania ilolla.