Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

Väkevä trilogian avaus – Kerstin Ekman: Herran armo

Kansi: Tuija Kuusela.

Tammi 2002. 510 s.
Alkuteos: Vargskinnet – Guds barmhärtighet (1999).
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Tänään vietetään Kerstinin nimipäivää suomenruotsalaisen kalenterin mukaan, joten osallistun tällä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian avausosalla Tuijan Naistenviikko-haasteeseen. Kirja sopii teemaviikkoon paitsi kirjailijan nimen vuoksi, myös siksi, että se käsittelee naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa.

Eletään kevättalvea vuonna 1916, kun kätilö Hillevi Klarin matkustaa Uppsalasta uuteen asemapaikkaansa Svartvattnetiin, joka on pieni kylä Jämtlannissa, Pohjois-Ruotsissa. Samassa kylässä pappina työskentelee Hillevin rakastettu – ja juuri miehen vuoksi hän oikeastaan tänne tiettömille tuntureille lähtikin.

Hillevin ja papin suhde päättyy heti alkuunsa, mutta Hillevi päättää jäädä. Kätilön työ kylässä on raskasta. Hillevi joutuu todistamaan hurjaa köyhyyttä ja hyväksymään sen, että hänen ja kyläläisten välissä on muuri. Etelän tulokas tarkkoine hygieniasääntöineen on paikallisten silmissä kummajainen.

Käänteentekevää on lapsenpäästö mökissä, jossa synnyttäjä on hyvin nuori tyttö. Mökki on täynnä hinteliä lapsia ja hiljaisuutta. Alkeellisista oloista huolimatta Hillevi saa lapsen pelastettua, mutta sen jälkeen kaikki ei menekään suunnitellusti. Mökin tapahtumista vaietaan jälkikäteen.

He vaikenisivat, vaikenisivat, vaikenisivat.
     Heidän vaikenemisensa oli pahaa. Kuin musta vesi jään alla.

Hillevi ei koskaan unohda tapahtunutta, vaikka kätilön työt jäävät, kun hänestä tulee kauppiaan rouva. Hillevi nai kauppamies Trond Halvorsenin, joka antoi Hilleville sudentaljan jo silloin, kun kyyditsi kätilöä ensi kertaa kylälle. Trondin ja Hillevin perheessä on sijaa myös kasvattilapselle, Kristenille.

Lukija tutustuu myös Elikseen, joka oli läsnä tuona merkillisenä yönä teiniäidin synnyttäessä pimeässä mökissä. Kylästä pakomatkalle tapahtumien vuoksi lähtevä nuorimies on haavoittuvassa asemassa, kun etsii toimeentuloa ja suojaa. Eliksen vaiheisiin mahtuu monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta lopulta mies päätyy viettämään taiteilijaelämää Berliiniin. Vaikka Svartvattnet on jäänyt taa jo kauan sitten, ei köyhyys, se sierettynyt, vetoisa, nuhruinen olotila, ole täysin menneisyyttä Saksassakaan.

Ekman kuljettaa tarinaa eri näkökulmien kautta ja kuvaa elävästi, miten kyläyhteisö hylkii koulutettua naista. Hillevi kuitenkin ottaa paikkansa, asettuu ja sopeutuu elämään, jossa vuodenajat ja luonto määräävät elämän tahdin. Ongelmatonta elo ei ole, ja myös kauppiaan rouvana, kuten aikoinaan kätilönä, Hillevi joutuu ajoittain kyläläisten silmätikuksi.

Köyhyys kuristaa kurkkua ja talviset rekimatkat saavat ihon kananlihalle. Ekmanin aistivoimainen kerronta lumoaa, vaikka välillä tuskailin sivujuonien kanssa. Sudentalja-trilogia jatkuu osilla Viimeinen uitto ja Raaputusarvat, jotka aion ehdottomasti lukea, sillä haluan nähdä, miten Hillevin ja muiden kyläläisten tarinat jatkuvat. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Kuva: Anna Lehtonen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 285.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Ensikosketukseni Heidi Köngäksen kirjoihin sain viitisen vuotta sitten, kun luin tuolloin Finlandia-ehdokkaaksi nousseen romaanin Dora, Dora. Köngäs jäi mieleeni vahvana tarinankertojana, joka osaa luoda syvän fiktiivisen maailman todellisten historiallisten tapahtumien ja henkilöiden pohjalta. Niinpä huomioni kiinnittyi Otavan syyskatalogissa esiteltyyn Sandraan, jonka luonnehdittiin kuvaavan sisällissodan seurauksia torppareiden näkökulmasta.

Klaara, Sandra ja Lyyti ovat romaanin kolme keskeistä naista, ja he myös toimivat kertojina. Klaaran tarina liikkuu nykyajassa. Hän on teatterielämän karikot kohdannut näyttelijä, joka löytää sukutalon vintiltä vanhoja almanakkoja vuosilta 1918 ja 1919. Näiden almanakkojen merkinnöistä avautuu edeltävien sukupolvien vaiheet Lepistön torpassa, Ylä-Väärissä. Vihkosiin ovat kirjoittaneet isoäiti Sandra ja Sandran miehen sisko Lyyti.

Sandran lähtökohdat elämään ovat karut: isän kuoltua perheen vanhimmat lapset ovat joutuneet huutolaisina eri taloihin, äiti pienimmän kanssa piiaksi kolmanteen paikkaan. Sandra on aina ollut lauhkea, kun taas hänen kälynsä Lyyti on rohkeampi, tulisempi. Parikymppisenä Lyyti alkaa kulkea vilkassilmäisen isännän kanssa, mitä ei katsota hyvällä. Sandra puolestaan nai Jannen, joka on kovia kokeneelle nuorelle naiselle kunnollinen mies.

Jannen ja Sandran perheeseen syntyy lapsia. Torppareina he joutuvat tekemään paljon työpäiviä talolle, mutta työteliäinä he selviävät kontrahtistaan. Omasta perheestä, pärjäämisestä ja torpasta ollaan ylpeitä. Uomiinsa asettunut elämä on pian vain muisto, kun sisällissota puhkeaa. Janne ja Sandra eivät ole punaisia eivätkä valkoisia, mutta niin vain Janne joutuu puolipakolla punaisten riveihin.

Pelko miehestä rintamalla, omasta jaksamisesta ja lasten tulevaisuudesta ovat raskas taakka kannettavaksi. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka hän on voimiensa äärirajoilla. Työpäivät talolla tuntuvat vievän viimeiset mehut. Sota ei ole vain kaukaista jylyä, sillä rintamalinja kulkee pihapiirissä.

Kirjamessuilla kuuntelin Heidi Köngäksen haastattelua ja sain tietää, että kirjan pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Köngäs mainitsi, että tällainen kirjallisuus voi toimia lukijalle pontimena ottaa selvää omasta taustastaan, omista sukujuuristaan.

Finlandia-finaaliin Köngäs ei tänä vuonna yltänyt, mutta nostin Sandran omaan kuusikkooni, koska
Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Keskiössä ovat naisten kokemukset ja arki sodan keskellä. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki. Sisällissodasta on toki kirjoitettu paljon ja olen useita kirjoja lukenutkin, mutta tämä jää tunnemuistiin vahvana naiskuvauksena. Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin.

Seuraavaksi Köngäkseltä luen Hertan, ja luultavasti joskus vielä aiempaakin tuotantoa. Sitä ennen jatkan sisällissota-aiheen parissa, ilmoittauduin näet mukaan 1918-lukuhaasteeseen Ompun blogissa. Lukuun ovat tulossa ainakin Anneli Kannon Lahtarit ja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Sandra muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Reader, why did I marry him? ja Lukuneuvoja.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.

Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 478.

Oma arvioni: 2½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila. 

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.

Suomennos: Seppo Loponen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.

Clarice Lispector: Tähden hetki (1977)

Alkuteos: A Hora de Estrela.

Suomennos: Tarja Härkönen (1996).

Kustantaja: ai-ai.

Sivumäärä: 107.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Portugaliksi kirjoittanut Clarice Lispector (1920-1977) oli tunnettu kotimaassaan Brasiliassa, mutta taitaa olla vähemmän tuttu nimi suomalaislukijoille. Tänä keväänä ilmestyi suomeksi Lispectorin teos Passio, joka on julkaistu alkukielellä vuonna 1964. Selailin Passiota töissä ja kiinnostuin kirjailijasta. Jätin uutukaisen asiakkaiden lainattaviksi ja valikoin luettavakseni 1990-luvulla suomennetun pienoisromaanin Tähden hetki.

Kirja on ulkomuodoltaan pieni ja vaatimaton, jotenkin sympaattinen. Samoja adjektiiveja ei voi käyttää sisällöstä. Lukiessani tunteeni vaihtelivat hämmennyksestä avuttomuuttomuuteen ja ärtymyksestä voimattomuuteen. Ehdin jo väsyäkin, vaikka kirjassa on sivuja vaivaiset 107.

Lispectoria luonnehditaan kirjailijana omaperäiseksi ja vaikeaksi (Wikipedia), ja vastikään Passion lukenut Suketuskin kuvailee, kuinka Lispector haastaa lukijan, sillä teksti on salaperäistä ja vaikeaa, se ei selittele. Lukija todella joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen, eikä sekään aina auta. Tähden hetken lukenut hdcanis kirjoittaa kirjasta vain "En tiedä." En oikein minäkään. 

Alussa myös kertojalla on vaikeuksia:

Ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Se on kovaa, kuin kalliota särkisi. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin terästä murskaisi.
Huh tätä aloittamisen pelkoa, enkä vielä tiedä edes tytön nimeä. Puhumattakaan että tarina saa minut jo nyt epätoivoiseksi, se on liian yksinkertainen.

Tytön nimi on Macabea, ja tarinaa kertoo mieskirjailija, joka tuntee pakottavaa tarvetta saattaa Macabean tarina julki, sillä hän uskoo, että tämä tarina paljastaa jotakin inhimillisyyden ytimestä. 

Macabealla ei ole paljon mitään: hän on köyhä, ei kovin viisas, ei järin viehättävä, intohimoton. Hän on vino, kykenemätön elämään. Macabean yksinkertaisuus alleviivaa ympäröivän maailman mielettömyyksiä. Macabealta jää usein asioita ja tilanteita ymmärtämättä. Lukijana jouduin kohtaamaan oman ymmärtämättömyyteni aina kun jokin kohta pyyhälsi yli ymmärrykseni.

Pidän haasteista, mutta nyt vain aika ei ollut oikea. Kirja ei sopinut vuoden ensimmäiseksi auringonpaahteessa luetuksi kirjaksi, se vain irvisteli minulle. Loppuun asti sen silti luin, ja lukukokemuksesta jäi muistoksi muutama pisama poskipäille. Nyt jälkikäteen aloin pitää kirjasta enemmän kuin itse lukemisen hetkellä. 

Vaikka Tähden hetken lukeminen oli haastava lukukokemus, voisin silti tarttua toiseenkin Lispectoriin, vaikka Passioon. Ihan kiusallani.

Jälleen minulla on ongelmia kirjan sijoittamisessa maailmankartalle. Olen ottanut periaatteekseni pitää merkitsevänä kirjailijan kotimaata. Esimerkiksi Müllerin Hengityskeinu toi neulan Romanian kohdalle, koska Müller on syntynyt siellä, vaikkakin muuttanut aikuisiällä Saksaan ja lukeutuu saksankielisen Euroopan kirjallisuuteen.  Lispector puolestaan on syntynyt Ukrainassa, mutta muuttanut perheensä mukana Brasiliaan jo noin vuoden vanhana. Tässä kohdin tuntui mielekkäämmälle sijoittaa Lispectorin neula Brasiliaan kuin Ukrainaan. 

Kirjallisuus vastustaa luokittelua, eikä oikeaa ja väärää aina ole.

Tähden hetki sijoittuu Rio de Janeiroon. 

John Steinbeck: Helmi (1947)

Äänikirja.

Alkuteos: The Pearl.

Suomentaja: Alex Matson (1949).

Lukija: Ismo Kallio.

Kesto: 3 t 45 min.

Äänikirjan kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Steinbeckin Helmi kertoo köyhässä risumajakylässä asuvasta Kinosta ja hänen vaimostaan Juanasta. Heidän pieni lapsensa Coyotito on sylivauva, jota eräänä päivänä pistää myrkyllinen skorpioni. Kino ja Juana ovat köyhiä intiaaneja, joten heidän on lähes mahdotonta päästä lääkärin pakeille. Ilman rahaa ja vähemmistön edustajina he vertautuvat lääkärin silmissä eläimiin.

Kinon tunteita kuvataan sisäisen laulun kautta. Kino kuulee korvissaan pahan laulun aina silloin, kun aistii ikävien asioiden lähestyvän häntä. Hyvän laulu taas enteilee parempien aikojen koittoa, ja välillä Kino jopa uskaltautuu toivomaan pienen poikansa pääsevän kouluun ja oppivan lukemaan.

Kun Kino eräällä helmensukellusreissullaan löytää suurimman ikinä näkemänsä helmen, hän uskoo löytäneensä lapsensa pelastuksen. Helmi laulaa helmen laulua, eikä Juana ole miehensä tavoin vakuuttunut sen tarkoittavan mitään hyvää. Helmi nostattaakin ihmisissä esiin kateutta, röyhkeyttä ja murhanhimoa. Alkaa ajojahti, jossa ahnaat yrittävät anastaa helmen ja Kinon perhe puolestaan kamppailee pelastaakseen lapsensa ja itsensä.

Helmi on koskettava kertomus vähemmistön asemasta ja ihmisen julmuudesta. Myös Ismo Kallion luenta toimi kiitettävästi. Selkeä ja iäkäs miehen ääni sopi tarinaan mitä parhaiten. Suomennoksesta särähti korvaani yksi kohta kirjan alkuvaiheilla: siinä Coyotiton vaipanvaihtoa kuvataan lapsen siivoamiseksi. Olisiko englannin vaikutusta? Ainakin minun korvissani tällainen siivoaminen kuulosti hassulta.

Huomaan heräileväni pikkuhiljaa talvihorroksesta, sillä pystyn pitkän tauon jälkeen kuuntelemaan äänikirjoja työmatkoilla. Syynä saattavat olla myös työpaikalla puhaltavat positiiviset tuulet, jotka lupailevat kiinnostavampia työtehtäviä lähitulevaisuudessa. Nyt voin siis taas käyttää päivässä kaksi kertaa puoli tuntia murehtimisen ja hereillä pysyttelemisen sijaan äänikirjojen parissa!

Näillä näkymin en laske äänikirjoja Lukemalla maailma ympäri -haasteeseen, vaan reissaan painettuja kirjoja lukemalla. Tässä kohdin tuolla päätöksellä ei tosin ole juuri väliä, sillä olen jo käynyt Steinbeckin kotimaassa Yhdysvalloissa Oatesin Blondin matkassa.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008)

Alkuteos: The White Tiger.

Suom. Tarja Teva (2009).

Kustantaja: BTJ.

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Blogihiljaisuus venähti kuin huomaamatta kolmiviikkoiseksi. Loma loppui, arki alkoi. Siinä syy kirjoitusjumiin näin tiivistettynä. Pää on töistä pyörällä aina loman jälkeen, ja tänä vuonna syksy tarkoitti melkoisia muutoksia työtehtävissä, joten totuttelemista riittää.

En ole kuitenkaan jättämässä blogia heitteille, ehei! En ainakaan näin mehukkaan kirjasyksyn kynnyksellä. Elokuu lähenee loppuaan, ja yritän saada blogattua elokuussa lukemistani kirjoista edes lyhyesti ennen kuunvaihdetta. Luvassa on siis postaussadetta seuraavina päivinä.

Adigan Valkoinen tiikeri voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2008, mutta palkinto ei ollut varsinaisesti syyni lukea kirja. Huomasin töissä, että Valkoisia tiikereitä on useampi nide hyllyssä, ja päätin kokeilla lukea kirjan – jos se olisi hyvä, niin sitä voisi suositella asiakkaille ja saada kirjat liikkumaan.

Päähenkilö on intialainen Balram, joka kirjoittaa elämäntarinansa kirjeissä, joita hän työstää seitsemän yön ajan. Kirjeistä hahmottuu raadollinen ja varsin haiseva totuus intialaisesta elämästä slummeineen ja siitä, mitä on oltava valmis tekemään oman selviytymisen puolesta.

Kastilaitos on kaikkea muuta kuin inhimillinen; toisten ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisten. Kirjoittamattomat säännöt ohjailevat ihmisten elämää. 

Miksi minusta tuntui että minun täytyi tarttua hänen jalkoihinsa, koskettaa niitä ja hieroa niitä ja tuottaa niille hyvää oloa - miksi? Koska halu palvella oli istutettu minuun: hakattu kallooni naula naulalta, kaadettu vereeni aivan kuin liete ja teollisuusmyrkyt kaadettiin Äiti-Gangesiin.

Kerran sukupolvessa kuitenkin syntyy valkoinen tiikeri, poikkeusyksilö. Viekkaus ja häikäilemättömyys aseinaan Balramin onnistuu luovia kastijärjestelmässä parempaan suuntaan. On ymmärrettävä, millä säännöillä elämän peliä pelataan, jotta sen voi voittaa.

Adiga kirjoittaa hajut ja maut niin elävästi, että Intia tulee kosketusetäisyydelle. Valkoinen tiikeri oli minulle niin iholle tuleva ja aisteihin käyvä lukukokemus, että Adigan toinen suomennettu teos Viimeinen mies on myös ehdottomasti luettava jossakin vaiheessa. Ja kyllä, olen jo päässyt suosittelemaan Valkoista tiikeriä yhdelle asiakkaalle.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (1996)

Alkuteos: Angela’s ashes.

Suomentaja: Juhani Lindholm (1997).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeeltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa, täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.

Kertojana on Francis eli Frank, McCourtien perheen vanhin lapsi. Frank syntyi Amerikassa, mutta perhe muutti takaisin vanhempien kotikonnuille Irlantiin Frankin ollessa alle kouluikäinen.

Lapsia perheessä piisaa, sillä enkeli tuo niitä aina vain lisää. Nälkä viiltää vatsoja. Kaikki kärsivät pula-ajan kurjuudesta, eikä apuja heltiä paljoa edes sukulaisilta. Perheen ainoa toimeentulo on isän viikoittain saama työttömyysavustus, joka sekin useimmiten kuluu jo saman päivän iltana pubissa mustaan juomaan, jota kutsutaan tuopiksi.

Nälän, likaisuuden ja isän juomisen lisäksi perheen kurjuutta syventävät lasten kuolemat. Kylmät, kosteat ja epähygieeniset asuinolot ja kehno ravinto johtavat siihen, että lapset ovat heikkoja. Esimerkiksi Frankin kaksospikkuveljetkin saavat syödäkseen lähinnä sokerivettä, kuumetta parannetaan pippuroidulla sipulimaidolla.

Jumalanpelko ja syntien välttely ja sovittaminen tuovat tarinaan välillä jopa tragikoomisia piirteitä. Tarina yltää Frankin nuoruusvuosiin. 19-vuotiaana Frank pääsee vihdoin takaisin synnyinmaahansa Amerikkaan, täynnä toivoa. McCourtin tarina jatkuu kirjoissa Amerikan ihmemaa ja Liitupölyä.

Tarinassa surkeus ja koomisuus siis kulkevat rinnakkain. Myös lukukokemuksessani oli kontrastia melkoisesti: tummaakin tummempi tarina, ja luin sitä vuoden ensimmäisenä hellepäivänä mökillä. Seitsemännen portaan enkeli on viimeinen kirja, jonka ehdin lukea Lukudiplomi-haastetta varten. Diplomi jää kesken, mikä hieman harmittaa. Haaste oli kuitenkin osallistumisen arvoinen: se kannusti tarttumaan moniin kirjoihin, jotka muuten olisivat jääneet lukematta.

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 53.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Köyhää kansaa kuvaa Holpaisen perheen elämää mieltä raastavassa puutteessa. Marilla ja hänen miehellään on neljä lasta: Anni-vauva, kaksi poikaviikaria ja Hellu. Hellu on lapsista vanhin ja auttaa äitiään askareissa ja vauvan hoidossa. Hellua Canth kuvailee seuraavasti:

Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt.

Hellun lisäksi Mari-äiti kantaa huolta kolttosia tekevistä pojistaan, sairaasta vauvastaan ja työttömästä miehestään. Edes vanha tuttava ei tunnista Maria kadulla, koska huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Köyhän kansan elo on eloonjäämistaistelua. Seurana ovat ainainen nälkä, sairaudet ja huoli huomisesta. Holpaisten perheellä on maallista omaisuutta hyvin niukasti, huonekalutkin hupenevat vuokrarästeihin.

Mari-äiti elää olosuhteiden vankina eikä osaa kuvitella lapsilleen parempaa tulevaisuutta, vaan povaa näiden joutuvan aikanaan vankilaan tai vaivaistaloon. Monestihan köyhyyden ja kurjuuden keskellä haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta – edes jälkikasvulle. Sellaista ei kuitenkaan Canthin naturalistisessa kerronnassa tapahdu. Mari ei näe tilanteesta ulospääsyä, ja lopulta hänen on täysin mahdotonta kestää aina vain syvenevää kurjuutta.

Köyhyys 1800-luvun lopun Suomessa näyttäytyy tarinan valossa todella lohduttomana ja totaalisena. Leivän kuoren järsiminen ja kerjuulla kerättyjen leivänkannikoiden arvo kuvastavat sitä, että elämä todella oli hiuskarvan varassa. Huomattavaa on myös se, että Holpaiset eivät ole ainoita vähävaraisia teoksen maailmassa, köyhyys ei ole poikkeus.

Holpaisten naapurin suulla Canth ottaa suoraan kantaa kansalaisten eriarvoisuuteen:

– – panee se ihmiset välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tämä maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy.

Novellin lääkäri tietää myös, mikä olisi ongelmaan paras lääke:

Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.

Kaiken kurjuuden keskellä pilkahtelee kuitenkin sama hyväsydämisyys kuin Kauppa-Lopossa: vaikka itsellä menisi kuinka huonosti, jaksetaan auttaa toisia. 

Lukukokemuksena Köyhää kansaa oli synkkä ja koskettava. Vaikka Kauppa-Lopossakin sympatiani olivat Lopon puolella, Holpaisten elämän koettelemukset hiipivät aivan eri tavalla iholle. Luin tämän pienoisromaanin Minna Canthin Valitut teokset -kirjasta, joka on Fida-löytö muutaman vuoden takaa.

Muuten, löysin SKS:n sivuilta digikirjaston, jonne on digitoitu Juhani Ahon, Minna Canthin ja Aleksis Kiven teoksien ensipainoksia. Mainio sivusto, en ollut kuullutkaan tällaisesta! Siellä voi käydä vilkuilemassa kansia ja teosten painoasuja noin muutenkin.

Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 51.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: SKS.

Tämän Canthin novellin päähenkilö on homssuinen Lopo, joka on saanut lisänimensä kyvyistään kaupustelijana. Naturalistinen novelli seuraa Lopon värikkäitä, turmioon johtavia vaiheita Jyväskylässä, jonne tämä levoton kulkijasielu on ajautunut Kuopiosta.

Lopo on kaikkea muuta kuin kunniallinen nainen 1800-luvun lopun Suomessa. Veri vetää varkaisiin ja viinaksiin, mistä ajalle tyypillisesti seuraa toistuvia vankilareissuja. Canth kuvailee Lopoa rumaksi, kaulakin on kuin parkittu. Kasvoilla on nuuskaista limaa ja hiukset ovat takkuiset. Hänen tapansakaan eivät ole kovin viehättäviä:

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

Lukijan myötätunto on kaikesta huolimatta tämän likaisen ja haisevan, hieman tunkeilevankin hahmon puolella. Lopo ryhtyy herkästi auttamaan leskirouva Kortmania, mutta palkaksi hän saa vain parjausta. Lopussa Lopolle käy juuri niin huonosti kuin vaan voi tällaisessa rappiokertomuksessa käydä. Vaikka hetken lukija jo ehtii kuvitella, että mitä jos sittenkin, mutta ei, vääjämätön on Lopon kohtalo. Kauppa-Lopo on lyhyehkö tarina, mutta sitä lukiessa ehtii pysähtyä monesti pohtimaan oikeudenmukaisuutta, moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirjan johdannossa, että Kauppa-Lopon naiskuva on kritiikki 1800-luvulla vallinneelle käsitykselle naisesta porvarillisena perheenemäntänä, äitinä ja kodin enkelinä. Kiertolaiselämää viettävä Kauppa-Lopo onkin kaikkea muuta: lapsensa toiseen kaupunkiin jättänyt, likainen ja räävitön.

Lopon hahmoon liittyy selkeä kahtiajako: vaikka hän on monilta piirteiltään epäkelpo, hän on samalla hyvin empaattinen ja sydämellinen. Kukaan ei siis ole täysin hyvä tai täysin paha – yhteiskunnan silmissä mallikkaan leskirouva Kortmanin kylmyys ja kykenemättömyys empatiaan korostavat Lopon sydämen hyvyyttä.

Minna Maijala tulkitsee väitöskirjassaan Passion vallassa (SKS, 2008) Kauppa-Lopon toiminnan olevan vaistojen, viettien ja addiktioiden determinoivaa. Julkijuopottelu on vienyt hänet vankilaan useamman kerran, eikä hänen houkuttelemisensa kuppilaan oluelle ole vaikeaa. Varastaminen on Maijalan mukaan Lopolle alkoholismin tavoin tauti. Lopo ei voi vastustaa sisäisiä ääniään esimerkiksi nähdessään vartioimattoman lompakon tai haistaessaan oluen tuoksun kuppilan ovella.

Kauppa-Lopo löytyy omasta kirjahyllystäni. Yhteisniteessä on myös toinen lyhyehkö kertomus, Agnes, johon palaan blogissani myöhemmin. Lähipäivinä blogiini on tulossa lisää kirjoituksia Canthista, sillä lukulistalla on tenttiä varten useampia hänen teoksiaan.

Kauppa-Lopo on luettavissa myös wikiaineistona täällä.

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 256.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Ihastuin takavuosina Pakkalan Vaaralla-teokseen niin rajusti, että hamusin heti sen luettuani kirjahyllyyni kirjan sisarteoksen, Elsan. Sitten kävi kuin monesti ennenkin: innostuksesta huolimatta tämä jälkimmäinen jäi hyllyyn odottelemaan muutamiksi vuosiksi. Nyt olikin korkea aika tämän klassikon päästä lukuvuoroon.

Kirjan etukansi.

Elsa kuvaa edeltäjänsä tavoin elämää oululaisessa Vaara-nimisessä työläiskaupunginosassa. Vaaralla-romaani tutustutti lukijan kymmeniin vaaralaisiin, ja nyt Elsassa syvennytään nimihenkilön elämänvaiheisiin. Naisten elämään Vaaralla kuuluvat ahkera työnteko ja kodista ja jälkikasvusta huolehtiminen, kun miehet seilaavat merillä. Köyhyys äityy Vaaralla välillä sietämättömäksi: kun jostakusta ei ole enää varaa pitää huolta, saatetaan hänet kaupata köyhäishuutokaupassa.

Pakkalan teksti on mielestäni mukaansatempaavaa ja jopa koukuttavaa. Elsan lisäksi muidenkin henkilöiden kohtalot alkavat kiinnostaa, ja lukemista on vain pakko jatkaa, jotta tietäisi, miten käy. Melko ahdistavastihan tarina monien keskeisten henkilöiden kohdalla sitten päättyy, kuten jo takakansiteksti lupailee.

Kirjan johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi, joka kuvailee Elsaa kehitysromaaniksi. Realismille tyypilliseen tapaan kehityssuunta vain on tuhoisa, ja syynä turmelukselle on ympäröivä maailma. Elsan kannalta rakkaus Joriin koituu kohtalokkaaksi.

– – ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni… »Elsa! Minä rakastan sinua!»… Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten…

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Elsan elämänsuunta muuttuu tämän kauniin ja huumaavan hetken seurauksena: Elsa alkaa odottaa aviotonta lasta. Lapsi nyrjäyttää vaaralaisten ajatukset Elsasta päälaelleen. Yhteisön odotuksia ja painetta kuvaa oivasti myös Elsan lapsuudenystävän Latun Liisan kohtalo. Latun Liisa oli lapsena poikatyttö, raisu ja villi, eikä kukaan odottanut hänestä sen suurempia. Liisa kuitenkin avioituu ja elää ns. odotusten mukaista elämää, hän sopeutuu ja mukautuu.

Toinen Elsan ikätoveri, Ojaniemen Mari elää vaaralaisten yhteisön silmin huonon ihmisen elämää. Hän on kaunis ja suloinen nainen, joka kuitenkin harjoittaa tuomittua prostituoidun ammattia. Hän hyväksyy osansa ja tiedostaa maineensa, mutta ei nöyrry. Mari auttaa vielä huonompiosaisia eli Vimparin perhettä, sen minkä pystyy. Sen sijaan Vimparin köyhästä perheestä Vaaralla-romaanissa pois adoptoidulta Aapolta ei juuri myötätuntoa omalle perheelle edes opiskelleena kirkonmiehenä löydy. Niin unohtuvat periaatteet ja läheisten hätä, kun oma tulevaisuus on jokseenkin turvattu.

Kiinnostavien henkilötarinoiden lisäksi Elsasta saa jälleen yhden kuvauksen 1800-luvun arvomaailmasta ja asenteista. Ainakin minua raivostuttaa epäreiluus ja tuomitsevuus, jota monissa ajankuvauksissa on. Yllättäen se on aina nainen, joka kärsii vallinneessa kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä. Pelkästä kävelyretkestä miehen kanssa voi mennä naisen maine ja kunnia, eikä niitä enää hevillä palauteta. Myös prostituutioon kytkeytyvät epäkohdat puistattavat: naiset luokitellaan huonoiksi ihmisiksi ja melkein maan matosten arvoisiksi, jos he tuota ammattia harjoittavat. Siinä samalla miehet kuitenkin käyttävät näitä palveluita ilman moraalisia ongelmia.

Samoin on aviottoman lapsen synnyttäneen naisen asema: hän joutuu yhteisössä erityisen tarkastelun kohteeksi ja käymään nöyryyttävässä kirkottelussa. Mikä on miehen rooli ja vastuu?

Kohdistin Elsaan Vaaralla-romaanin perusteella suuria odotuksia, jotka Pakkala kyllä kiitettävästi lunasti. Pidän Pakkalan säälimättömästä kerronnasta, ja varsinkin Elsassa naisten näkökulmasta. Etukannen kuvassa poseeraa jäykänoloinen Pakkala, mutta Elsa on notkea, elävä, rosoisen kauniskin. Reilut sata vuotta sitten ilmestynyt romaani käsittelee teemoja, jotka ovat hyvin ajankohtaisia vielä tänä päivänä: naisen asema, köyhien ja rikkaiden välinen kuilu ja suvaitsevaisuus.

Yksityiskohta etukannesta.