Alkuvuoden haasteita – Hanna Lantto: Bilbao & Harry Salmenniemi: Valohammas

Bilbaon kansi: Markko Taina.
Valohampaan kansi: Mikko Branders.

Paritan kaksi alkukevään kotimaista uutuutta, koska perättäin luettuina niiden erot ja yhtäläisyydet korostuvat.

Ensin näkyvät erot. Haaleissa kansissa päättyy Salmenniemen arkitrilogia, kun taas Lanton esikoinen räiskyy kansistaan ulos. Vaunulenkkien monotoninen rytmi törmää eteläeurooppalaiseen, kovaääniseen elämänmenoon.

Valohammas on hillitty yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään. Se on arkea, jota ei jaksa ja jaksaa juuri rakkaittensa vuoksi. Siksi siitä on kirjoitettava, kaiverrettava. Yhdessä päivässä on läsnä kaikki, hitaasti ja dialogivetoisesti. 

Minua ei melkein ole. Olen niin rentoutunut, että olen löystynyt. Työnnän vaunuja taivaalla. Lävistän ilmaa kuin neulanen, joka putoaa hämmästyttävän hitaasti. Lähestyn maata, leijun, putoan, en osu: maa väistää minua.

Bilbao taas on sykkivä ja vaiheikas monen vuoden kuvaus Elinasta, josta kasvaa Bilbaon-vaihdon jälkeen Baskimaan ja baskin kielen asiantuntija. Kodinpiiristä syöksytään kaduille, syntyy oma kaveripiiri, juhlat kestävät usein aamuun asti. Nousee kysymyksiä itsemääräämisoikeudesta ja rakenteellisesta väkivallasta.

Jos Salmenniemeltä ajatusten helmet löytyvät tylsyyden keskeltä, Lantolta ne saa poimia vyörytyksen alta:

Koska olen jatkuvasti liikaa, on jonkun pienennettävä minut, näytettävä minulle paikkani, otettava luulot pois. Siksi paikkani on kenen tahansa alla, joka keksii sitä vaatia.

Sekä Bilbao että Valohammas olivat minulle haastavia lukukokemuksia. Olen oppinut, että aina ei kannata uskoa ensimmäistä mielijohdetta jättää kirja kesken, joten sinnittelin. 

Kirjat luettuani taika tapahtuu: alan hahmottaa yhdistäviä tekijöitä näistä niin erilaisista teoksista. Näen säikeitä ja rihmoja, jotka puhuvat elämän merkityksestä, omista rajoista, siitä mikä on tärkeää. Rakkaudesta, ihmissuhteista, oman itsensä tuntemisesta. Kirjoihin palaaminen ja selailu avaavat niiden taidokkuuden. Ne todella onnistuvat välittämään lukijalle ne hiertävät ja puristavat tuntemukset, joita ne kuvaavat. Aina ei tarvitse päästä helpolla.

Valohampaasta ei sisältövaroitusta tarvinne antaa, toki vauvankakan värianalyysi voi olla jollekulle liikaa. Lanton lukemista harkitsevan kannattaa tietää se, että romaanissa naisen keho vertautuu Baskimaahan, jota joku toinen pyrkii kontrolloimaan, myös väkivalloin. Bilbaossa on ehkä häiritsevin repliikki, jonka olen koskaan lukenut. Siitä toipuminen vie huomattavasti kauemmin kuin Salmenniemen laahaavasta arkidialogista.



Hanna Lantto: Bilbao. Tammi 2025. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
Helmet 2025: 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Mikko Branders.
Helmet 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos.

Kotimaan kirjakierros: Keski-Suomi.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2017)

Kansi: Piia Aho.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 350.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Minun Amerikkani sisältää matkakertomukset kirjailija Juha Itkosen neljältä Amerikan-matkalta. Matkat ajoittuvat vuosiin 2016 ja 2017 eli aikaan, jolloin Donald Trump nousi ensin puolueensa presidenttiehdokkaaksi ja lopulta Yhdysvaltojen presidentiksi. Välillä Itkonen matkustaa yksin, välillä valokuvaaja-työparinsa kanssa. Hän myös tapaa tuttaviaan reissuillaan ja yöpyy esimerkiksi kirjeenvaihtajapariskunta Laura ja Saska Saarikosken luona. Yhden matkan tarkoitus on viettää aikaa kirjailijaresidenssissä, kun taas viimeisen matkan Itkonen tekee nähdäkseen Trumpin virkaanastujaiset paikan päällä. Trump ottaa kirjassa suuremman roolin kuin alun perin oli tarkoitus.

Juha Itkonen on aina ollut Amerikka-fani. Hän vietti maassa vaihto-oppilasvuoden ja oli lähellä aloittaa jenkkifutiksen pelaamisen. Amerikkalainen populaarikulttuuri väritti nuoren miehen kasvuvuosia, mikä on toki tyypillistä hänen aikalaisilleen Länsi-Euroopassa. Hän on myös matkustellut maassa useasti. Kirjassa kuvattuna ajanjaksona Itkosen ihannoima maa muuttaa kurssiaan: terveydenhuoltouudistuksestaan tunnetun ja merkittävää rauhantyötä tehneen Obaman hallinnosta siirrytään rajojen rakentamisella uhoavan populistisen Trumpin aikakauteen. Kirjailija on hämmentynyt, ja hän yrittää löytää suunnanmuutokselle syitä.

Itkosen ensimmäinen matka ajoittuu tammi-helmikuuhun 2016. Tuolla matkallaan hän muun muassa vierailee Trumpin kampanjatilaisuudessa. Tuolloin punanaamaiseen showmiljöönääriin saattaa suhtautua vielä kepeästi hämmästellen, sillä eihän Trump voi nousta presidentiksi asti, eihän? Nyt reilun vuoden kuluttua tiedämme, että kampanja ei kaatunut omaan mahtipontisuuteensa ja valheellisiin argumentteihin, vaan otti koko ajan käyttöönsä entistä aggressiivisempia ja röyhkeämpiä keinoja. Make America Great Again toimi.

Varsinkin ollessaan yksin matkassa kirjailija raportoi usein omista häpeän tunteistaan. Amerikassa kaikki on suurta, ja yksin matkustava ulkomaalainen tuntee itsensä helposti pieneksi kaiken mahtavan keskellä. Amerikassa kirjailija ei välty myöskään turtumukselta: pikaruoka, limut ja autolla liikkuminen pöhöttävät niin mieltä kuin ruumistakin. Yhdellä matkallaan Itkonen kokee solahtaneensa amerikkalaiseen elämäntyyliin niin, että siitä alkaa jo tehdä mieli pyristellä eroon. Pikapuuropussi motelliaamiaisella alkaa tuntua tärkeältä.

Itkonen tekee arkisia ja oivaltavia havaintoja amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta. Esimerkiksi työ kannattelee, jos työtä on. Amerikkalainen työelämä ei tunne samanlaisia työaikoja ja lomia kuin Suomessa. Usein työpäivät ovat ympäripyöreitä, työviikot siis jopa 60-80-tuntisia. Ja vuosiloma kuulemma tyypillisesti kaksi viikkoa. Ahkerointia motivoi monesti mielikuva amerikkalaisesta unelmasta: idea siitä, että työteliäisyydestä palkitaan, kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaus toteuttaa itseään. Tämän kolikon toinen puoli on kuitenkin tiukka sääntöjen ja kieltojen kulttuuri. Vapaus onkin illuusio. Ja jos et pärjää tai vaikka sairastut ilman vakuutusta, putoat. Amerikassa pudotaan todella alas, sillä yhteiskunnan tukiverkosto on harvempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Trumpin valintaa voi olla vaikea käsittää, mutta fakta on se, että amerikkalaiset äänestivät hänet presidentiksi. Obaman politiikkaan ja aikaansaannoksiin ei oltu tyytyväisiä, ihmiset kaipasivat muutosta. Amerikka on mantereen kokoinen maa, joten joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielipiteitä ja todellisuuksia. Suurkaupungeissa elämä on aivan toisenlaista kuin maaseudulla tai asuntovaunussa syrjäseudulla. Trumpin uho ja lupaukset purivat eritoten eteläisissä osavaltioissa. Ehkä neljän vuoden kuluttua ratkaisua haetaan jälleen toisesta suunnasta?

Luin Minun Amerikkaani suurella mielenkiinnolla, sillä minuakin kiinnostaa, miten ja miksi Trumpin nousu presidentiksi toteutui. Lisäksi Itkosen kirjoitustyyli vetoaa minuun, vaikka suhteeni häneen kirjailijana on edelleen kaksijakoinen. Hänen kolumninsa, julkisuuskuvansa ja esiintymisensä miellyttävät, mutta en oikein ole päässyt sisälle hänen romaaneihinsa. Vain ennen blogiaikaa lukemani Myöhempien aikojen pyhiä on jättänyt varauksetta positiivisen muistijäljen. Kirjakimarassa olen kirjoittanut kahdesta romaanista (Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti), jotka olivat ihan kivoja, mutta vielä useampi Itkosen kirja on jäänyt minulta kesken. Toivon siis jatkossakin Itkosen kirjoittavan lisää tällaista asiaproosaa!

Seita Vuorela: Lumi (2016)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Terhi Ekebom.

Kirjailija Seita Vuorela menehtyi keväällä 2015, ja häneltä jäi viimeistelyä vaille kesken nuortenromaani Lumi. Kustantajan ehdotuksesta Vuorelan ystävä, kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen saattoi kirjan painokuntoon, ja teos ilmestyi tänä syksynä. Postuumisti ilmestynyt teos nousi myös tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

15-vuotias Siamak elää itäisessä kaupunginosassa jääkiekkoa harrastavan teinin elämää. On bileitä, treenejä, koulupäiviä. Hän ei haluaisi muistaa kotimaataan Irania, eikä hän kutsu kavereita persialaisittain sisustettuun kotiinsa. Siamakin perhe tuli Suomeen, kun poika oli 6-vuotias, joten Siamakille Suomi on koti. Muistot Teheranin-vuosista pulpahtelevat pintaan, kun Siamakin perhe ottaa kotiinsa Iranista paenneen naapurintytöt, Atishan. Atisha on kirjoittanut suorapuheista blogia, minkä vuoksi hänen ainoa mahdollisuutensa oli lähteä maanpakoon. Atishan tulo muuttaa Siamakin elämän.

Siamakin ja Atishan tarina on tarina ystävyydestä, perheestä, hyväksymisestä ja kulttuurieroista. Rinnalla kulkee koko ajan satu Lumikuningattaresta, ja muutenkin lumi, pohjoisen maan erikoisuus, on keskeinen elementti kirjassa. Kirjassa on surumielinen pohjavire, ja se sopii luettavaksi yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin. 

Päädyin lainaamaan ja lukemaan kirjan sen syntyhistorian vuoksi. Kuulin radiosta Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelun, jossa hän kertoi ajatuksiaan ystävän kirjan viimeistelemisestä. Kuvio on jokseenkin poikkeuksellinen, ja mielenkiintoni heräsi. Luen harvoin nuortenkirjoja, mutta Lumi on hyvä esimerkki siitä, että voisin useamminkin piipahtaa nuorille aikuisille suunnatun hyllyn luona kirjastossa. Vuorelan teos on todella ajankohtainen, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu. Koin kirjan rakenteen ajoittain rasittavaksi enkä liioin innostunut satujaksoista, mutta muuten nautin lukemastani.

Monica Ali: Brick Lane (2003)

Alkuteos: Brick Lane.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 574.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Rachel Lockwood.

Nazneen syntyi ja vietti lapsuutensa Bangladeshissa. 18-vuotiaana hänet naitetaan 40-vuotiaalle Chanulle, sammakonnäköiselle miehelle, jonka perässä hänen on muutettava Lontooseen. Bengalia äidinkielenään puhuva Nazneen osaa Englantiin muuttaessaan vain kaksi sanaa englantia: 'kiitos' ja 'anteeksi'.

Lontoossa on vilkas bangladeshiläisyhteisö, jonka jäseneksi Nazneen solahtaa. Uudessa kotimaassa omankielinen porukka on etenkin naisille yhtäältä turvaverkko, sillä naisten juorutuokiot ovat tärkeä hengähdystauko arjen askareiden välissä. Toisaalta tiivis yhteisö on myös hidaste sopeutumisessa länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhteisössä ei katsota hyvällä naisten työssäkäyntiä ja kieltenopiskelua, joten monet naiset viettävät elämänsä lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Aviomies Chanu on kirjaviisas, yliopiston käynyt mies, mutta uskomattoman saamaton. Hänen projektinsa kuihtuvat kasaan, eivätkä työssäkäynti ja myöhemmin uudelleentyöllistyminen tahdo oikein onnistua. Chanu on luonteeltaan mikä on, mutta hän on samalla surullinen esimerkki maahanmuuttajien todellisuudesta: yliopistokoulutuksen asiantuntija kelpaa juuri vain taksikuskiksi.

Kirja on Nazneenin kehityskertomus, sillä Lontooseen saapuva Nazneen on nöyrä ja alistuvainen, jonka uhma ja rohkeus kasvavat pikkuhiljaa. Hän alkaa työskennellä kotoa käsin ompelijana ja ryhtyy jopa suhteeseen tavarantoimittaja-Karimin kanssa.

Nazneenin elämä Lontoossa vertautuu hänen sisarensa Hasiman elämään Bangladeshissa. Nazneenin kohtalona oli järjestetty avioliitto, mutta sisar valitsi toisin: hän karkasi rakkausavioliiton perässä perheen piiristä. Rakkaudesta solmittu liitto ei ole onnen tae, vaan elämä todella riepottelee Hasimaa.

Nazneen ja Hasina pitävät yhteyttä kirjeitse läpi vuosikymmenten. Sisarusten erot tulevat hyvin esiin kirjoittamistyylissä. Nazneen hioo lauseitaan tarkkaan ja miettii, mitä kertoo sisarelleen. Hasinan kirjeet taas ovat välillä aivan ajatustenvirtaa ja aina täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kirjeiden kieliasu on toteutettu suomennoksessa mainiosti, mistä erityismaininta Sari Karhulahdelle!

Brick Lane on Monica Alin esikoisteos. Kirja oli Booker-palkintoehdokkaana, ja sen pohjalta on tehty elokuva. Siinä missä kriitikot ylistivät kirjaa, Lontoon East Endin bangladeshilaisyhteisö ei ottanut sitä vastaan suopeasti. Vastustuksen vuoksi kirjaan pohjautuvaa elokuvaa ei voitu filmata oikealla Brick Lanella. Ali on julkaissut esikoisen jälkeen kaksi kirjaa, mutta niitä ei ole suomennettu.

Brick Lane oli kuukauden kirjana toisessa vetämässäni lukupiirissä. Kirjan vastaanotto oli pääosin positiivinen, mutta sen sivumäärä sai vähän kritiikkiä: tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Chanu syylineen aiheutti puistatuksia, ja useampi oli sitä mieltä, että Nazneenin ja Karimin suhde ei ollut aivan uskottava. Kirjan aihe johti rönsyilevään keskusteluun maahanmuutosta ja kotoutumisesta. Aihehan on varsin ajankohtainen meillä Suomessa juuri nyt.

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013)

Alkuteos: För många länder sedan.

Suomentaja: Jaana Nikula (2013).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 280.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: S-R Meilahti.

Zinaida Lindén syntyi Leningradissa 1963 ja asuu nykyisellään Turussa. Hän muutti Suomeen 1991 ja on naimisissa suomenruotsalaisen kanssa. Hän kirjoittaa sekä ruotsiksi että venäjäksi. Lindéniltä on tähän mennessä ilmestynyt kuusi teosta, jotka kaikki hän on kirjoittanut ruotsiksi. On jotenkin hämmentävää ja kai melko poikkeuksellistakin, että kirjailija kirjoittaa jollakin muulla kielellä kuin äidinkielellään! Lindén opiskeli Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta, mutta silti tämä on mielestäni mielenkiintoinen valinta. Lindénin voikin lukea osaksi venäläistä kirjallisuutta ja suomenruotsalaista kirjallisuutta.

Monta maata sitten -romaanissa on paljon omakohtaista, mutta se on fiktiivinen teos. Päähenkilö on leningradilaissyntyinen Galina eli Galja. Hänen isänsä oli patologi ja äitinsä kustannustoimittaja. Galjan vanhemmat elivät työlleen ja toisilleen — lapsi jäi kuviossa ulkopuoliseksi. Tyttärestä toivotaan lääkäriä, mutta hän valitsee taidehistorian. 1990-luvulla Galja avioituu Igorin kanssa, joka on diplomaatti. Diplomaatin rouvana Galja päätyy Afrikkaan, Japaniin ja lopulta Suomeen. Aina uuden ja tuntemattoman keskelle. Diplomaatin rouvan asema arvostetaan yleisesti korkealle, mutta arki on kaikkea muuta kuin luksusta.

Vierauden kokemukset ja tunteet seuraavat Galjaa läpi elämän: jatkuva muuttaminen ja vaihtuvat ympäristöt tekevät asettumisen mahdottomaksi. Ainoa pysyvä yksikkö on perhe, joka ei sekään ole ikuinen:

Lapsemme jättävät meidät. Meidät hylätään. Monien vuosien ajan Igor ja minä olemme hylänneet muut. Olemme hylänneet maita, katuja, taloja, ihmisiä. Olemme pakanneet tavaramme, tullanneet matkalaukkumme. Olemme kulkeneet maapallon pinnalla.

Samalla muuttuu myös yksi elämän kiintopiste eli kotimaa, kun Neuvostoliiton hajottua alkaa hahmottua uusi Venäjä, joka on hassu peilikuva Neuvostoliitosta.

Kirja on jaettu neljään osaan (Kotona, Poissa, Maestro ja Muuttolinnut), ja se etenee pikemminkin teemoittain kuin kronologisesti. Lapsuus- ja nuoruusmuistoihin ja muihin elämän käännekohtiin palataan aina sopivan tilaisuuden tullen. Läpi kirjan tarkentuvat kuvat menneestä Neuvostoliitosta ja Galjan elämästä ja historiasta. Lopulta myös perheen syvimmät salaisuudet tulevat ilmi ja onnistuvat yllättämään.

Monta maata sitten oli toisen vetämäni lukupiirin kevään viimeinen kirja. Lindén kirjoittaa ilmavasti ja selkeästi, joten kirja sai kiitosta helppolukuisuudestaan. Olisimme kuitenkin kaivanneet kirjaan lisää syvyyttä; nyt moni asia jää vähälle käsittelylle. Esimerkiksi aviomies Igorin henkilökuva olisi voinut olla tarkempi, samoin miljöökuvaukset. Lukupiiriläiset pitivät Lindénin tavasta maalailla kiinnostavia tuokiokuvia. Kirjailija kuljettaa lukijaa tapahtumasta toiseen, ajassa ja paikassa liikutaan luontevasti edestakaisin. Mielenkiintoista, miten monen mielestä oli vaikea pitää kirjailija ja päähenkilö erillään, kun heissä on niin paljon samaa. Moni olikin lukenut kirjaa kuin omaelämäkertaa, ja lukupiirissä virisi keskustelua omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta.

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Lukuneuvoja, Mari A, Sirri ja Jaana.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.

Suomennos: Seppo Loponen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000)

Alkuteos: Balzac et la Petite Tailleuse chinoise.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 205.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Balzac ja vaatturintytär vie lukumatkani Kiinaan. Aloin vajaa viikko sitten lukea Han Han -nimisen kirjailijan vastasuomennettua teosta Kolme porttia. Vaikka olin uutuudesta aluksi innoissani, päätin jättää paksun romaanin kesken sen poukkoilevuuden ja hidastempoisuuden vuoksi. Sinänsä mielenkiintoinen kirja, mutta tekstin fokus tuntui usein pomppivan. Sata sivua pinnistelin saadakseni kiinni kirjoittajan ajatuksesta, minkä vuoksi lukeminen oli työlästä. En halunnut kuitenkaan luovuttaa Kiinan suhteen, joten päätin kokeilla työkaverin suosituksesta tätä Dain kirjaa.

Dai Sijien romaanin Kiinassa eletään 1970-luvulla kulttuurivallankumouksen myllerryksessä. Älymystö ja koulutetut henkilöt perheineen ovat systeemin silmissä kansanvihollisia. Nimettömäksi jäävä kertoja-päähenkilö sekä hänen paras kaverinsa Luo ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, jotka lähetetään syrjäiselle vuoristoseudulle uudelleenkoulutukseen, koska heidän vanhempansa ovat lääkäreitä.

Uudelleenkoulutettavien arki on rankkaa peltotyötä. Pojat elävät kylässä, jonka asukkaat eivät tiedä länsimaisesta kulttuurista käytännössä mitään. Kertoja ja Luo viihdyttävät kyläläisiä viululla ja kertomalla elokuvia, joita he saavat kyläpäällikön luvalla käydä katsomassa Yong Jingin kaupungissa. Lähikylässä asuva vaatturintytär kiinnostuu Luosta tämän elokuvankertojan taitojen vuoksi, ja nuorten välille kehittyy intohimoinen suhde.

Lähikylässä uudelleenkoulutettavana oleva Rillipää on saanut salakuljetettua maaseudulle matkalaukullisen länsimaista kirjallisuutta. Balzac, Flaubert, Rolland, Dumas ja monet muut tutustuttavat pojat kirjallisuuden ihmemaailmaan. Tarinoissa esiintyvä rakkaus ja seksi tuovat kertojalle hyvän syyn jaksaa ennaltamääräämätön aika uudelleenkoulutuksessa – nuo kiehtovat asiat hän nimittäin haluaa vielä elämässään kokea.

Kirja on ylistys tarinoiden voimalle. Kertoja kuvaa esimerkiksi erästä lukukokemustaan näin:

Pitkiin romaaneihin minä suhtauduin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikeastaan aika epäilevästi. Mutta Jean-Christophen sitkeä yksilöllisyys, jossa ei ollut mitään halpamaista, auttoi minua tervehdyttävällä tavalla tajuamaan aivan uusia asioita. Ilman häntä en olisi ikinä oppinut käsittämään, miten suurenmoista ja monipuolista yksilöllisyyskin voi olla. Ennen varkain hankinttuun Jean-Christopheen tutustumista minun koulutettuun ja uudelleenkoulutettuun päähäni ei kerta kaikkiaan mahtunut, että ihminen voi yksin taistella koko maailmaa vastaan. Vilkuiluni muuttui rakkaudeksi. Edes liiallinen mahtipontisuus, johon kirjailja oli kieltämättä sortunut, ei mielestäni pilannut teoksen kauneitta. Minä kirjaimellisesti upposin sivujen mahtavaan virtaan. Jean-Christophe oli unelmieni kirja: kun sen on lukenut, ei tylsä elämä eikä tylsä maailma ole entisellään.

Kertomukset luovat uskoa ja toivoa sekä lisäävät tietoa. Ne muuttavat ihmisiä. Esimerkiksi Luo lukee koulutamattomalle vaatturintyttärelle romaaneja, ja tämän elämä ottaa uuden suunnan. Balzac ja vaatturintytär tutkailee myös ystävyyttä ja luottamusta. Nykyihmiselle se on lisäksi mielenkiintoinen loikka historian sivuille.

Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Tarukirjan Margit, joka on näköjään valinnut lähes saman lainauksen.

Jouduin rajaamaan Kiinan vähän oudosti valotusongelmien vuoksi.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (1999)

Alkuteos: Stupeur et tremblements.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Belgialainen Amélie Nothomb oli minulle täysintuntematon kirjailija, kun poimin muutaman hänen kirjansa luettavakseni hyllyttäessäni kirjoja töissä. Uskalsin ottaa kerralla kolme saman kirjailijan teosta, sillä nämä ovat sopivan ohkaisia työpäivän jälkeen ahmaistaviksi!

Myönnettäköön, että kirjailijan etunimi yhdistettynä Nöyrin palvelijanne -kirjan amelienvihreään kanteen muistuttivat Amélie-elokuvasta, joka on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista. Ehkä jopa lempielokuvani. Nothombin kirjalla ja Amélie-elokuvalla ei ole mielleyhtymiäni lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta halusin kirjata ja jakaa tämän ajatuksen, sillä se kuvastaa hauskasti sitä sattumanvaraisuutta, jolla ihmiset monesti valitsevat luettavaa.

Päähenkilö Amélie on pestautunut vuodeksi japanilaiseen yritykseen. Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin: hän on työskennellyt japanilaisessa suuryrityksessä valmistuttuaan yliopistosta. Hän on myös syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa Japanissa. 

Teoksen Amélie aloittaa tulkin tehtävistä, mutta surkuhupaisassa tarinassa hän putoaa arvoasteikolla aina vain alemmas ja alemmas. Amélie suorittaa annetut tehtävät täydellisesti, mutta sekään ei riitä. 

Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja.

Syitä kuilunjyrkkään arvonalenemiseen löytänee helpoiten kulttuurieroista. Japanilaisessa suuryrityksessä työskentelee vain kourallinen naisia, joista yksi on Amélien lähin esimies, Fubuki Mori. Japanilaisen kulttuurin hengessä Amélie alistuu ylempänsä edessä ja alkaa itsekin toistaa mantraa huonommuudestaan. Ainakin ironisella sävyllä höystettynä. Japanilainen työmoraali ja hierarkinen ajattelutapa johtavat välille aivot narikkaan -tilanteisiin: kaikki tajuavat, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta näin kuuluu toimia.

Välillä minua alkoi jo ahdistaa: eikö kukaan tosiaan näe asioita kuten Amélie, onko japanilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin erot tosiaan näin valtavia? Kirjan tapahtuma-aika on 1990-luvun alkupuoli, joten silloin tilanne kenties oli näin irvokas. Ehkäpä nykyaikainen bisneselämä on lähentänyt itää ja länttä ainakin jonkin verran. 

Toinen rasittava piirre kirjassa on se, että henkistä nöyryytystä verrataan toistuvasti raiskaukseen. Se ei minusta ole linjassa kerronnan muuten humoristisen vireen kanssa. 

Pääosin Nöyrin palvelijanne oli kuitenkin huvittava ajanvieteromaani. Välillä se sai minut nauramaan, välillä nostelemaan kulmiani. Välillä pystyin jopa samastumaan kertojan absurdeihin tuntemuksiin.

Ajatelkaa, että olin ollut niin typerä että olin opiskellut korkeakoulussa. Ja nyt minun aivoni kukoistivat saadessaan harjoittaa tyhmää toistoa, toimintaa josta äly oli kaukana. Tiesin nyt että minut oli luotu ihailevaan mietiskelyyn. Onni oli numeroiden kirjoittamista kauneutta katsellen.

Tämä kappale toi mieleeni opiskeluaikojen iltatyöt, kun naputtelin iltakaudet numeroita tietokoneelle toimiston uumenissa. Melkein aloin ikävöidä numeroiden hakkaamista tietokoneelle; sitä tunnetta, kun sormet liikkuvat enempää ajattelematta näppäimistöllä ja aika vain kuluu.  Silmät ja sormet tekevät saumatonta yhteistyötä, eikä millään muulla ole väliä kuin niillä numeroilla. Se tunnetila on jollakin tapaa tylsyyden tuolla puolen. Edelleen ihmettelen niitä, jotka tekivät ja tekevät edelleen kyseistä monotonista työtä kokopäiväisesti. Minua auttoi se, että tiesin sen olevan tilapäistä. Ja toimihan se hyvänä opiskelumotivaation korottajana!

Ensikosketukseni Nothombiin oli siis lupaava. Antikrista ja Samuraisyleily odottavatkin jo vuoroaan lukujonossa.

Tämä menee Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa Belgian alle.

Hätäisellä googlailulla löysin vain Kirjanurkkauksen Zephyrin tekstin tästä kirjasta.