Pahuuden keskellä kasvaneet – Ágota Kristóf: Iso vihko

Kansi: Tuomo Parikka.

Siis mitä mä just luin? Tämä kysymys pompahti mieleeni uudelleen ja uudelleen, kun silmät ymmyrkäisinä etenin Ágota Kristófin kirjassa Iso vihko. Tunnelmat lukiessa vaihtelivat ällistyksestä ällötykseen ja suruun. 

Heti alkuun totean, että herkimpien lukijoiden kannattaa suosiolla sivuuttaa Kristóf, niin brutaalisti ja kylmäävästi hän kuvaa sodan vaikutuksia ihmiseen.

Iso vihko avaa trilogian. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin alkujaan jo 1980-luvulla, mutta julkaistiin vastikään uudelleen Tammen Keltaisessa kirjastossa. Myöhemmin tänä keväänä saadaan toinen osa suomeksi nimellä Todiste, oletettavasti kolmonenkin sitten jossain vaiheessa.

Kertojina toimivat kaksospojat, jotka Äiti vie asumaan Isoäidin luo, turvaan sodan jaloista. Isoäitiä kutsutaan kylällä Noita-akaksi, eikä ilmapiiri uudessa kodissa ole erityisen rakastava.

Pojat päättävät selvitä toisiinsa tukeutuen. Kaikessa nokkeluudessaan he pärjäävätkin oikein hyvin, mutta aika kyseenalaisin metodein. He karaisevat mieliään ja kehoaan kestämään vastoinkäymisiä erilaisten harjoitusten avulla. Heistä kasvaa melkoisia tyranneja.

Eletään sota-aikaa, joten kauheuksia ei tarvitse etsiä, ne kävelevät silmien eteen. Pojat todistavat väkivaltaa, seksuaalisia kohtauksia, julmuuksia. Koska tarjolla ei ole aikuisen rakkautta ja huolenpitoa, lapsen mieli ja logiikka tekevät asioista omia johtopäätöksiään. Pojat päätyvät jakamaan oikeutta omaan moraaliinsa pohjautuen.

Pojat kirjaavat kaiken näkemänsä ja kokemasta Isoon Vihkoon, josta muodostuu hurjan väkivaltaisen lapsuuden todiste. He luovat kirjoittamiselleen omat sääntönsä, vihkossa ei ole sijaa oletuksille tai tunnepuheelle:

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen. 

Kun karmaisevia tapahtumia kuvataan lapsenomaisella kielellä ja raporttimaisena selostuksena, kauheus korostuu.

Kirjailija Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Hän on kirjoittanut kirjan ranskaksi, jonka oppi siis vasta aikuisiällä. Ison vihkon kieli onkin yksinkertaista ja väkevää. Paljon päälauseita ja toteavaa kerrontaa. Oikeastaan en edes olisi halunnut nähdä rivien väleihin, niin rujoa on meno. 

Helmet 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Ágota Kristóf: Iso vihko. Tammi 2023. 198 s. Suom. Anna Nordman. Alkuteos: Le Grand Cahier (1986). Lainasin kirjastosta.

Ene Mihkelson: Ruttohauta (2007)

Päällys: Anna Makkonen.

Alkuteos: Katkuhaud.

Suomentaja: Kaisu Lahikainen (2011).

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 363.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Ene Mihkelson on vuonna 1944 syntynyt virolainen kirjailija, jonka romaani Ruttohauta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kotimaassaan arvostettu kirjailija on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa kattaa yli kymmenen runokokoelmaa ja seitsemän romaania: tuotannosta on Ruttohaudan lisäksi suomennettu yksi runokokoelma, Torni.

Ruttohauta kertoo erään Viron maaseudulla asuvan perheen elämästä ensin Neuvosto-Virossa ja sitten itsenäisessä Virossa aina vuoteen 2007 saakka. Kertojana toimii perheen tyttö, joka on aikajanan loppuvaiheilla jo keski-ikäinen nainen. Nimettömäksi jäävä nainen haluaa selvittää perheensä vaiheet ja täyttää kuulemiensa tarinoiden aukot. Salaisuuksia tässä perheessä riittää.

Tyttö on kasvanut tätinsä Kaatan hoivissa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat metsäveljiä eli pakoilivat Neuvostohallintoa metsissä. Perheen historiaan mahtuu muitakin arkoja aiheita ja salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa valkenevat selvitystyötä tekevälle naiselle. Tarinan sävyt ovat synkkiä, sillä mukaan mahtuu valheita, petoksia, hylkäämisiä, insestiäkin. Kertoja rakentaa historiaansa tiedonmuruista, apunaan muun muassa arkistonhoitaja rouva Binta. Paljon on kuitenkin kasvattiäiti Kaatan kertoman varassa, mikä ei ole aivan ongelmatonta. Muistamiseen liittyy epävarmuutta, ja yksityiskohdat vaihtelevat päivästä riippuen.

Romaanin rakenne ja tyyli vaativat lukijan kaiken huomion. Tätä kirjaa ei voi lukea puolihuolimattomasti tai väsyneenä. Runoilijanakin tunnetun Mihkelsonin lyyrinen kieli on paikoin abstraktia ja lauseet polveilevia. Dialogia ei ole merkitty, vaan se uppoaa muun kerronnan joukkoon, joten lukijaa saa välillä pinnistellä hahmottaakseen, kuka puhuu ja kenelle. Milloin ollaan kertojan muistoissa, milloin unimaailmassa, ja kaiken tämän lisäksi mukana on muun muassa kirjekatkelmia ja otteita arkistodokumenteista ja lehdistä.

Tarina kiinnittyy vahvasti Viron historiaan, ja sen kulkua on varmasti helpompi seurata, jos tuntee Viron historiaa 1900-luvulta. Lukiessani huomasin, kuinka suuria aukkoja minulla on tiedoissani. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, ja eräs lukupiiriläinen kommentoi, että kirjaa ei ollut helppo lukea, vaikka hän tunteekin historiaa paremmin. Ja Viron historia on kuulemma aikamoinen syherö, jonka hahmottaminen ei tuosta vain käykään.

Vaikka tarina ankkuroituu vahvasti lähimenneisyyden vaiheisiin, ei tarinasta välity juurikaan ajankuvaa. Toisin on esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät -romaanissa, jonka luimme samaisessa lukupiirissä tammikuussa. Luik kuvaa saman aikakauden elämään niin ikään Viron maaseudulla mutta hyvin tarkasti ja ympäristöä havainnoiden. Ruttohauta puolestaan keskittyy tunnelmiin, tuntemuksiin ja muistikuviin, ei niinkään arjen kuvaukseen. Mihkelsonin ja Luikin kirjojen avulla olen päässyt tutustumaan itselleni yllättävän vieraan maan historiaan.