perjantai 31. lokakuuta 2014

Syys- ja lokakuussa luetut

Syksyn pimentyessä myös bloggaustahtini on näyttänyt hiipuvan. En kanna siitä huolta, koska ennenkin on ollut ajanjaksoja, jolloin Kirjakimara on päivittynyt harvemmin. Osaan jo odottaa, että jonkin ajan päästä mieleni taas muuttuu, enkä malttaisi muuta tehdäkään kuin blogata. Kovin lukijajystävällistä tällainen ailahtelu ei toki ole, myönnetään. Suuri kiitos siis kaikille teille, jotka olette pysyneet lukijoinani myös näinä verkkaisempina aikoina!

Päätin nyt putsata pöytää eli kirjoittaa koontipostauksen monista luetuista, mutta vielä bloggaamattomista kirjoista. Nämä ovat jostakin syystä jääneet muiden kirjojen jalkoihin lukemisen jälkeen. Jos jäisin odottelemaan kirjoitusinspiraatiota, niin nämä kirjat pölyyntyisivät varmaankin vuosia tuossa pöydän kulmalla. Morrisonin äänikirjaa lukuun ottamatta kaikki ovat omia kirjojani, joten kirjaston eräpäivätkään eivät patista bloggaamaan. Kirjoitusinspiraatio iskee (ainakin minulle) tyypillisesti heti lukemisen jälkeen: jos kirjasta kirjoittaminen venyy, se helposti myös jää.

Nyt on siis luvassa kimara aiemmin tänä vuonna luettuja kirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut. Osan olen lukenut puolikin vuotta sitten, joten varoitus: muistinvaraista mutuhuttua luvassa! Näiden kirjojen  jälkeen tulevat linkit syys- ja lokakuussa kirjoitettuihin postauksiin.


Bloggaamattomat

Julia Franck: Keskipäivän haltija (2007) (405 s.)
Alkuteos: Die Mittagsfrau.
Suomentaja: Raija Nylander (2009). Avain.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Minna Luoma
Kuva: avain.net
Juutalaistaustainen Helene hylkää 7-vuotiaan lapsensa rautatieasemalle vuonna 1945. Aletaan taustoittaa traagista tapahtumaa. Koko kirja on oikeastaan vastauksen rakentamista kysymyksiin "Miten äiti voi?" ja "Miksi?". Kirjaa on kuvattu tutkiemaksi hyvästä ja pahasta, ja luonnehdinta kuvaa teosta mielestäni hyvin. 

Kirjan nimi viittaa saksalaiseen taruun: keskipäivän haltija voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Tuon lumouksen voi särkeä vain puhumalla, ja vaikeneminen pitää taian voimassa. Helene vaikeni elämänsä vaikeuksista. 

Franckilla on omakohtaista kokemusta tarpeesta jakaa ja keskustella vaikeista asioista, sillä kirja perustuu hänen sukunsa vaiheisiin: hänen isoäitinsä oli hylännyt Franckin isän. Kirjailija halusi ymmärtää isoäitinsä motiiveja ja kirjoitti teolle fiktiivisen selityksen. Kirja voitti Deutscher Buchpreisin vuonna 2007. 

Kirja oli lukupiirikirjanamme keväällä, ja Helenen teko herätti vilkasta keskustelua. Jotkut pystyivät ymmärtämään Helenen ajatusmaailmaa, toisille tarina oli käsittämätön ja siksi epäuskottava. Kirja koettiin melko raskaaksi: teksti on tajunnanvirtamaista ja tiivistä, dialogia ei ole merkitty eikä yksityiskohdissa säästelty. Se on silti mielenkiintoinen sota-ajan kuvaus, jossa suuret historialliset myllerrykset kytketään yhden suvun vaiheisiin.


* * *

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003) (475 s.)
Alkuteos: What I Loved.
Suomentaja: Kristiina Rikman (2007). Otava.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Alan Baker

Olen lukenut Hustvedtilta aiemmin kirjat Kesä ilman miehiäLumous ja Vapiseva nainen. Ensimmäinen ja kolmas olivat mielestäni niin hyviä, että kirjailijan parhaaksi kehuttu Kaikki mitä rakastin päätyi kesäkirjapinooni ehkä jopa epäreilujen odotusten kera.

Vuosien odotus mielessäni aloin lukea kirjaa ja melko pian hämmennyin: mitä ihmettä? Mitä en nyt ymmärrä, tämähän on tylsää? Hiljalleen henkilöhahmoihin tutustuu ja ihmisten kohtalot alkavat kiinnostaa. Alusta asti on selvää, että perhesuhteiden ja dynamiikan esittely on alustusta jollekin. Jotakin tulee tapahtumaan, ja tuota jotakin saa odottaa melkein puoliväliin saakka. Silloin rysähtää.  

Tästä kirjasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en oikein tiedä, pidänkö vai enkö. Pikkuhiljaa on kai hyväksyttävä se, että suhtaudun Hustvedtiin kaksijakoisesti. Välillä hän saa minut  ärsyyntymään, mutta samalla arvostan hänen taitoaan rakentaa älykäs romaani. Esimerkiksi tässä kirjassa taulujen lähitarkastelut ja taidejargon saivat minut tympääntymään. Tarina onnistui kuitenkin yllättämään ja ihailen Hustvedtin monialaista asiantuntijuutta. Myös kirjan psykologiataso hysterioineen ja syömishäiriöineen oli kiinnostavaa luettavaa.

Kuvausassistentti arvosti Hustvedtia parin lipaisun verran.


* * *


Donna Tartt: Tikli (2013) (895 s.)
Alkuteos: The Goldfinch.
Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2014). WSOY.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.





Luin Tiklin heinäkuun puolivälissä Blogistanian yhteislukumaratonilla. Päällimmäiset muistoni liittyvät kirjan ulkomuotoon: järkälettä oli hankala lukea. Ensimmäistä kertaa jopa kaipasin e-kirjaa. Varsinkin kun sisältö ei mielestäni olisi vaatinut lähes tuhatta sivua, vaan tiivistämällä siitä olisi voinut saada paremman kirjan.

Tarttin Jumalat juhlivat öisin -esikoinen kolahti minuun lujaa, kun luin sitä ennen ja jälkeen maratonpäivän. Kirjoilla on ikäeroa reilut parikymmentä vuotta, mutta yhteistä niille on ainakin jännitykseen ja salaisuuksiin perustuva juoni sekä paljon päihteitä käyttävät nuoret. Molemmat myös kuvaavat omaa aikaansa. Tosin Tikliä on kritisoitu anakronismeistä; esimerkiksi Jokke listaa tekstissään ansiokkaasti kirjan ajankuvan epäjohdonmukaisuuksia. Maratonlukija ei pysähtynyt moisia sen tarkemmin miettimään, vaikka muistan joidenkin seikkojen hieman hämmästyttäneen matkan varrella.

Tikli oli oiva uppoutumiseen ja lukemisesta nauttimiseen sopiva kirja – minulle siinä ei ollut mitään maailmoja mullistavaa.


* * *


Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (2001) (479 s.)
Alkuteos: La Sombra del Viento.
Suomentaja: Tarja Härkönen (2004). Otava.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: Päivi Ahola.
Tuulen varjo on Ruiz Zafónin ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, ja se aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan. Toinen osa on nimeltään Enkelipeli ja kolmas Taivasten vanki. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan neljättä, sarjan päättävää osaa. Tuulen varjo ja sen jatko-osan ovat nostaneet Ruiz Zafónin kirjallisuuden megatähdeksi ja Espanjan menestyneimmäksi nykykirjailijaksi. Kirjailija on kotoisin Barcelonasta, joka on myös hänen kirjojen tapahtumapaikka.

Tuulen varjo sijoittuu Francon kauden alkuvuosiin, 1940- ja 50-luvuille. Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vie hänet ensimmäistä kertaa salaiselle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel saa valita yhden kirjan, ja hän ottaa Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo. Daniel kiinnostuu Caraxin kohtalosta ja alkaa koota kirjailijan elämäntarinaa, joka saa mysteerin piirteitä. Caraxin elämänvaiheet alkavat sekoittua Danielin elämään.

Kirjassa on piirteitä maagisesta realismista, fantasiasta, jännityksestä sekä romantiikasta ja historiallisesta romaanista. Lukupiirimme luki kirjan nyt syksyllä ja tuli siihen tulokseen, että kirja sopisi mainiosti nuorten luettavaksi. Miljöökuvaus sai lukupiiriläisiltä kiitosta, mutta kenellekään kirja ei noussut kovin merkittäväksi lukukokemukseksi. Luin jostakin, että jatko-osat toistavat aika pitkälle Tuulen varjon kaavaa, joten tuskin tulen lukemaan jatko-osia.


* * *


Toni Morrison: Koti (2012) (4 t 4 min)
Alkuteos: Home.
Tammen äänikirja.
Lukija: Erja Manto.
Suomentaja: Seppo Loponen (2014).
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Lyhyt äänikirja on tunnelmaltaan ja aiheiltaan raskas. Korean sodan veteraani Frank Money etsii paikkaansa Yhdysvalloissa – kotimaassaan, jonne hän on palannut sodan painolasti harteillaan. 1950-luvun Amerikka ei ole värilliselle miehelle armollinen, on sitten sotaveteraani tai ei.

Frank on sodan jäljiltä niin palasina, että on joutunut psykiatriseen hoitoon. Hän kuitenkin karkaa sieltä, kun kuulee sisarensa Ceen olevan huonossa kunnossa. Rahattoman Frankin onnistuu matkustaa pitkä matka ja pelastaa sisarensa, ja jotenkuten sisarukset pääsevät elämään kiinni. Sotamuistot ja lapsuusmuistot eivät jätä rauhaan, eivät ennen kuin asiat on käsitelty.

Kotia ei ollut vaivatonta kuunnella äänikirjana. Pienoisromaanin ilmaisu on niin tiivistä, että joitakin kohtia olisi välillä pitänyt lukea useaan kertaan. Niinpä luulen, että palaan tämän kirjan painetun version pariin vielä joskus. Ja muutenkin Morrisonia voisi lukea lisää. Erja Mannon ääni muuten sopi tähän tarinaan täydellisesti: matala, selkeä ja melko ilmeetön luenta tuki kirjan tunnelmaa.

* * *


Blogatut

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013) 283 s.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942) 6 t 32 min

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902) 6 t

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2013) 304 s.



Huh, siinä tuli pikaesiteltyä kirja jos toinenkin! Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti!

Luettuja sivuja tässä postauksessa esitellyissä kirjoissa on yhteensä 2841, ja äänikirja-aikaa kertyi 16 tuntia 36 minuuttia.

Perjantai-illan kirjoitussessio kannatti: olo on huojentunut, kun rästipino on purettu. Tai ainakin se madaltui :) Nyt voin keventynein mielin suunnata katseen loppuvuoden suunnitelmiin. Huomenna alkaa Karo Hämäläisen ideoima Lukuhaaste, jossa luetaan koko marraskuun ajan 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Mainiota, että kirjatoukille on kehitelty oma marraskuu-haaste, niin pääsee mukaan haastehuumaan! Se viiksien kasvattelu kun ei kaikilta onnistu. Lukuhaasteeseen voi liittyä vaikkapa haasteen Facebook-sivuilla. Tärkeintä ei kuitenkaan ole haasteen etenemisen raportointi somessa: tärkeintä on lukeminen!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.
Suom. Otto Lappalainen (2014).
Kustantaja: Johnny Kniga.
Sivumäärä: 304.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi
Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...