sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Yhteenvetoni Taiteilijaromaanit-haasteesta

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija käynnisti viime vuoden syyskuussa Taiteilijaromaanit-haasteen, joka päättyy tänään. Lähdin haasteeseen mukaan, koska minulla oli tuolloin sopivasti kesken tai tulossa lukuun haasteen aihepiiriä käsitteleviä kirjoja. Lisäksi toivoin, että löytäisin haasteen myötä jotakin uutta ‒ tulisin kenties tarttuneeksi sellaisiin kirjoihin, jotka muuten sivuuttaisin. Se on lukuhaasteiden suola.



Taiteilijaromaanit-haasteessa luettiin romaaneja, joissa taiteilijuus, taiteilija tai taide olivat keskeisiä. Taiteilija saattoi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut, ja mikä tahansa taideala kävi. Lopulta luin haasteeseen käyviä kirjoja haasteaikana yhdeksän:












Haastekirjojen tarinat tutustuttivat minut kuvataiteilijoihin, kirjailijoihin, arkkitehtiin ja muusikoihin. Valtaosa kirjoista oli romaaneja, mutta joukkoon mahtui myös novellikokoelma (Ishiguro) ja päiväkirjaromaani (Soininen). Monen fiktiivisen tarinan takaa löytyy todellinen taiteilija, joka on inspiroinut kirjailijaa työssään. Näin on ainakin Tervon, Liksomin, Teräksen ja Soinisen kirjoissa. Turusen Sivuhenkilö puolestaan on autofiktiota. 

Nyt jälkikäteen havaitsen, että olen välillä unohtanut haasteen olemassaolon. Aina en nimittäin ole huomannut, että olen lukenut haasteeseen sopivan kirjan: näin kävi ainakin Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa -teoksen kanssa. 

Kirjailija-aiheiset teokset ovat aina kiehtoneet minua, mutta haasteaikana uskaltauduin myös vähän vieraammille vesille. Itse asiassa valtaosa lukemistani kirjoista käsittelee kuvataiteilijoita. Mahtavaa! Uskallan siis väittää, että haaste onnistui monipuolistamaan lukemistani. 

Tuija on julkaissut tänään blogissaan koontipostauksen, jonka kommenttikentästä löytyy linkkejä muiden bloggaajien haasteyhteenvetoihin. Vappupäivänä on vielä luvassa kooste haasteesta. Kiitos vielä Tuijalle inspiroivasta haasteesta!

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Patti Smith: Just kids



Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Keskiviikkoklassikko: Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Kansi: Martti Mykkänen.

Tammi 1958. 130 s.
Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952).
Suom. Tauno Tainio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vanhan kuubalaisen kalastajan epäonninen kalareissu on monille tuttu tarina. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 julkaistu Vanhus ja meri on paitsi tarina eriskummallisia käänteitä saava kalastuskertomus, myös kuvaus sinnikkyydestä, yksinäisyydestä ja ihmisen ja luonnon suhteesta.

Hemingway tutustuttaa lukijan Santiago-nimiseen kalastajavanhukseen. Santiago tietää jo olevansa elämänsä ehtoopuolella. Hän elelee rauhaisaa kalastajan elämää ja  lähinnä uneksii Kanarian saarten satamista ja rannoilla leikkivistä leijonista. Miehellä on ollut pitkään huono kalaonni, mutta toiveikkaana hän lähtee jälleen yksinäiselle kalareissulleen kauas ulapalle. Aiemmin hänellä oli silloin tällöin kaverinaan Manolin, nuori poika, jonka vanhemmat haluavat poikansa nyt kulkevan parempaa saalista saavien kalastajien matkassa.

Vihdoin Santiagolla tärppää, eikä koukkuun tartu aivan tavallinen kala, vaan niin kookas miekkakala, että sen lihojen rahoilla mies elättäisi itsensä koko talven. Nyt vain pitäisi saada kala väsytettyä ja hinattua rantaan. Seuraa vaiheikas voimainkoetus, useita vuorokausia kestävä väsytystaistelu ‒ kumpi antaa ensin periksi: kala vai mies? Vanhus kärsii nälästä ja janosta johtuvasta heikotuksesta. Siima pureutuu käsien lihaan, mutta Santiago ei taivu. Dialogi on lähinnä yksinpuhelua, jolla Santiago yrittää kannustaa itseään mahdottoman tilanteen pitkittyessä. Kalakaverista olisi suunnaton apu kamppailussa jättimäistä vonkaletta vastaan, mutta vanhus joutuu kohtaamaan luontokappaleiden, ensin suuren kalan ja sitten haiden, voimat yksin.

Heti kun päätin käynnistää Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, oli minulle selvää, että tämä Hemingwayn kirja pääsisi uusintalukuun haasteen aikana. Luin Vanhuksen ja meren ensimmäisen kerran reilu kymmenen vuotta sitten enkä ollut järin innoissani siitä. Muistan ajatelleeni, etteihän siinä tapahdu mitään. Jokin klassikossa jäi kuitenkin kaivelemaan, ja nyt minulla oli vahva usko siihen, että suhtautuisin Hemingwayn tekstiin hieman toisin kuin vähän nuorempana. Halusin selvittää, miltä Santiagon kalastusreissu näyttäisi mielestäni nyt. Olisinko edelleen sitä mieltä, että Hemingwayn klassikko on vain kahden tähden arvoinen? (Näin olin arvioinut kirjan Goodreadsissa aiemmin.)

Takakannessa Hemingway (1899‒1961) näyttää
itsekin meren ahavoittamalta kalastajalta. 
Ensinnäkin hämmästyin, miten muistini petti jo siinä, että kirjassa ei muka tapahtuisi mitään. Siinähän tapahtuu vaikka mitä! Santiagon reissu syksyisellä merellä on vaiheita täynnä. Viehätyin tällä lukukerralla myös Hemingwayn selkeistä lauseista, tekstin vähäeleisyydestä sekä luonnon kuvauksesta.

Tämän lukukerran jälkeen luonnehtisin Vanhusta ja merta sympaattiseksi, surulliseksi, helppolukuiseksi ja aikaa kestäväksi klassikoksi. Lyhyt tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka ja herättää halun tutustua Hemingway novelleihin, joista häntä usein kiitellään. Hemingwaytä on suomennettu paljon, ja joitakin teoksia löytyy myös omasta kirjahyllystäni, joten tutustumista on helppo jatkaa.

Vanhus ja meri edustaa myöhäistä osaa Nobel-palkitun Hemingwayn tuotannossa, ja sille myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1953. Sijoitankin sen Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 7. Pulitzer-palkittu teos. Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Saan kirjasta myös yhden osuman Kirjoja ulapalta -haasteessani.

Kirjaa on luettu Blogistaniassa paljon. Lukuisista arvioista linkitän tällä kertaa vain Kirja vieköön! -blogin Riitan postauksen, koska Riitalle kävi päinvastoin kuin minulle: uudelleen luettuna kirja oli kadottanut osan lumostaan. Myönnän, että minunkin viehätystäni hieman söi vanha suomennos. Suhtauduin kirjaan myötämielisesti varmasti myös merellisen lukuhaasteeni vuoksi. Hetki ja tunnelma olivat juuri oikeat tälle kirjalle.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kansi: Sanna Mander.

Gummerus 2018. 312 s.
Alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom 
fire årstider (2015).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Norjalaisen Morten A. Strøksnesin vastikään suomennettu Merikirja on veikeä ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, joka yhdistelee luontevasti omakohtaisia kokemuksia ja faktoja. Merikirja on Strøksnesin kahdeksas kirja, ja sille on myönnetty Brage-palkinto vuonna 2015 ja norjalaisten kirjabloggaajien palkinto 2016. Merikirja on ensimmäinen Strøksnesilta suomennettu teos, ja yhteensä se on käännetty yli 20 kielelle.

Kirjan omalaatuinen alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo ytimekkäästi, mistä Merikirjassa on kyse. Merellä siis ollaan, tarkemmin sanottuna Lofoottien ja Bodøn välisellä merialueella Länsivuonossa Pohjois-Norjassa. Siellä sijaitsee pieni majakkasaari Skrova, kalasatama ulkosaaristossa.

Oslossa asuva kirjailija Morten vierailee usein Skrovassa ystävänsä Hugon luona. Hugo on taiteilija, joka asuttaa vanhaa kalatehdasta ja kalaöljynkeittämöä vaimonsa Metten kanssa. Hugo on saanut Mortenin mukaan hurjaan haasteeseen: miehet yrittävät pyydystää jäähain, joka voi kasvaa isommaksi kuin valkohai ja elää satavuotiaaksi, parhaimmillaan kenties jopa viisisataavuotiaaksi. Aluksena heillä on Hugon RIB-vene, kumivene kyllä, mutta ei ehkä sellainen kumivene, jota ensimmäiseksi tulisi kumiveneestä puhuttaessa ajatelleeksi, vaan ihan merikelpoinen paatti.

Helppo ei miesten haihaaste ole, sillä niin monen asian tulee osua kohdalleen: sään, syötin, syönnin, ajoituksen. Kirjassa Morten matkaa Hugon luo neljä kertaa eri vuodenaikoina, joten miehet ovat liikkeellä monenlaisissa sääolosuhteissa. Kalastusreissuillaan miehet kertovat tarinoita toisilleen ja kohtaavat sykähdyttäviä luontokappaleita, kuten valtavan kaskelotin.

Hain pyydystys on koko teoksen läpäisevä pääjuoni, joten kirjaa voi lukea jännittävänä eräseikkailuna ‒ saadaanko hai kiinni? Tämä on kuitenkin vain yksi taso. Strøksnes uppoutuu kirjassa myös alueen historiaan, kalastustraditioihin, meribiologiaan, ekologiaan, mytologiaan ja aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Kaikkea tätä yhdistää yksi ja sama päähenkilö: meri.

Strøksnes havainnollistaa asioiden mittasuhteita. Maapallosta yli 70 % on meren peitossa, ja pari miljardia vuotta sitten se oli kokonaan veden peittämä. Meri kätkee syvyyksiinsä mielettömän eläväisen maailman, josta tiedämme melko vähän. Mitä kaikkea satojen ja tuhansien metrien syvyydessä onkaan! Suurin osa maapallon eliöistä elää vedessä, ja aina vain löydetään uusia lajeja.
Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.
Ihminen on meren mittakaavassa pieni tekijä, jonka teoilla on valitettavan suuret vaikutukset. Massiiviset jätepyörteet, pohjatroolaus ja lähes sukupuuttoon pyydetyt valaslajit ovat pysäyttäviä esimerkkejä ihmisen merta vahingoittavista teoista. Näiden ja monien muiden surullisten faktojen vastapainoksi Strøksnes ilahduttaa lukijaa onneksi myös hauskalla tiedolla. Esimerkiksi meren syvyyksissä ei ole niin pimeää kuin ensin voisi luulla. Monet syvänmeren kalat kommunikoivat ja saalistavat biologisten valojen avulla ‒ välkehtivät kalat kuulostavat varsin satumaisilta.

Rimbaudin runoista vaikuttunut kirjailija yltyy itsekin runolliseksi kuvatessaan sukelluskokemustaan:

‒ ‒ kylven meren runossa ja ajaudun ohi purjealusten, joiden purjaat ovat revenneet, sinne missä kaskelotit uivat hymyillen pohjaa pitkin etsiessään jättiläiskalmareita, joilla on lautasen kokoiset silmät ja vilkkuvat lonkerot, läpi maksoittuneen violetin väristen säkenöivien korallimetsien, joissa pääkalloista pujahtelee niljakkaita ankeriaita päässään levävyyhtiä. Virta kuljettaa minut pitkin syvännettä, jossa sillivalaat laulavat moniäänisesti syvän valittavaa merilaulua. Ylhäältä kuuluu turskantoukkien hillittyä hyräilyä merihevosten trumpetintöräysten välillä, hummerit tanssivat piirissä keskellään ruijanpallas ja kampeloita, jotka taputtelevat tahtia pyrstöllään. Möhkäkalat pysyttelevät vedessä hievahtamatta valaisten jättiläishaiden ammottavia kitoja. Rauskut lentävät ohi muodostelmassa kuin häivelentokoneet hyökätessään.
Strøksnesin kirja on juuri sellainen tietokirja, jonka seurassa viihdyn parhaiten: saan oppia, eläytyä ja vähän jännittääkin tarinan edetessä. Siinä yhdistyvät tieto, tunne ja kokemus. Merikirjassa on erilaisia vaiheita: välillä on tyventä, välillä tunnelma tihenee kuin myrsky. Koko ajan tarina kuitenkin virtaa vaivatta.




Mikä olisikaan osuvampi teos avaamaan omalta osaltani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen kuin kirja nimeltä Merikirja? Ihan puhdas sattuma tämä ajoitus ei ole, sillä päätin korkata haasteen tällä kirjalla, kun ensimmäistä kertaa kuulin teoksesta. Meriaiheisen lukuhaasteen idea oli hautunut ajatuksissani jo vuoden, ja tieto näin kiehtovan oloisesta kirjasta antoi loppusysäyksen toteuttaa haastesuunnitelmat. Tästä on hyvä jatkaa muihin merikirjoihin! 

Mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen voit liittyä täällä. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki merellisistä tarinoista kiinnostuneet: osallistua voi omassa blogissa tai sitten muussa somekanavassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan luonnollisesti kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Hashemzadeh Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.



Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kirjoja ulapalta ‒ merellinen lukuhaaste





Mystinen ja voimakas meri on inspiroinut kirjailijoita kautta aikojen. Mereen liittyen on kirjoitettu haaveista, iloista, suruista, seikkailuista, muista matkoista ja monesta muusta aiheesta. Meri on kiehtova, kaunis, arvaamaton, pelottavakin. Erilaisten sääilmiöiden merkitys korostuu merialueilla: merellä on voimaa, jota ihmisen tulee kunnioittaa. Meri voi antaa elannon ja tarjota elämyksiä, mutta se myös ottaa.

Kirjoja ulapalta on meriaiheinen lukuhaaste. Haasteaika alkaa tänään 2.4. ja päättyy 31.10.2018.
Haasteeseen voi osallistua lukemalla kirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Kirjat voivat olla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja. 

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo siis yhdellä kirjalla pääsee mukaan arvontaan. 

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:
  1. Ilmoita osallistumisestasi tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa.
  2. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2018 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta.
  3. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit osallistua haasteeseen somessa. Silloin korvaat bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2018 mennessä.
  4. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2018. Osallistujilla on 3.11. saakka aikaa kuitata haasteen suoritus tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi. Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.  
  5. Sunnuntaina 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan.

Tähän alle olen listannut ja ryhmitellyt meriaiheisia lukuvinkkejä. Lista täydentyy sitä mukaa, kun vastaan tulee haasteeseen sopivia kirjoja.

Tervetuloa mukaan tutustumaan kirjoihin ulapalta!

Meriaiheisia kirjoja


Romaaneja, novelleja


Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)

John Boyne: Kapina laivalla

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)

Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)

Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)

Marianna Kurtto: Tristania

Nam Le: Merimatka

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Yann Martel: Piin elämä

McGrath, M. J: Jään muisti

Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas

Helen Moster: Hylky

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Pirkko Saisio: Lokikirja 

Sjón: Argon lastu

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu

Pete Suhonen: Poikani ja meri

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Pauliina Susi: Seireeni

Petri Tamminen: Meriromaani

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta

Janina Örtendahl: Under glittrande yta


Lastenkirjoja, nuortenkirjoja


Enid Blyton: Seikkailujen meri

Kat Falls: Vastavirta

Kat Falls: Veden alla

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Runoja


Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton

Viljo Kajava: Hyvä on meri

Helena Kallio: Kalarakastaja

Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen

Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta

Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Pablo Neruda: Maremoto

Amos Oz: Meri on sama

Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa

Göran Sonnevi: Valtameri

Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin


Tietokirjoja


Daniel Besace: Valtameri

Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä

Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina

Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä

Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren

Tove Jansson: Haru, eräs saari

Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona

Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja


//Muokattu 2.4.2018 klo 21.20: Lisätty ohjeisiin mahdollisuus osallistua ilman blogia.
//Muokattu 13.4.2018 klo 18.30: Täydennetty kirjalistaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...