 |
| Kannen kuva: Khius / Shutterstock. |
Gummerus 2018. 119 s.
Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers (2015).
Suomentaja: Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Englantilaisen Max Porterin esikoisteos kertoo isästä ja kahdesta pojasta, jotka yrittävät selviytyä perheen äidin yllättävästä kuolemasta. Suru tulee taloon variksen muodossa. Se lehahtaa paikalle, eikä sitä voi olla huomaamatta. Se on jatkuvasti läsnä kuin yksi perheenjäsen. Varis neuvoo, lohduttaa, ärsyttää ja ilkkuu. Se lähtee vasta sitten, kun sitä ei enää tarvita.
Porterin pienoisromaani leikittelee lajityypeillä. Isä, Pojat ja Varis vuorottelevat kertojina, ja tarina etenee ikään kuin vuoropuheluna, mikä tuo mieleen näytelmän. Välillä kerronta on lyyristä ja mukana on esimerkiksi loruja, sitten kerronta taas lavenee proosarunoksi. Jotkin sisäkertomukset muistuttavat vuorostaan novellia.
Suru voi sekoittaa koko elämän. Melko sekavaksi äityy paikoin myös suruajasta kertova kirja, eikä teksti päästä lukijaa helpolla. Erityisesti variksen raakunta on välillä lähes käsittämätöntä, lastenlorumaista nonsenseä.
Suomentaja Irmeli Ruuska saa Porterin riimit ja lorut eloon suomennoksessaan. Tekstissä on paljon onomatopoeettisia ilmauksia ja rytminvaihdoksia. Monet kohdat tuntuvat suuhun sopivilta, niin että tekstiä tekee mieli lukea ääneen. Leikittelevä kieli toimii vastapainona muuten raskaalle aiheelle.
Teos on sivumäärältään niukka, ja monilla sivuillakin on tekstiä vähänlaisesti. Vaikka tekstiä on säästeliäästi, niin tunnetta näille sivuille mahtuu sitäkin enemmän. Suru pakahduttaa, ravistelee, lamaannuttaa. Vaikka isä ja pojat ovat samassa tilanteessa, niin silti ikävä saa eri muodon. Isä on leski, joka kaipaa rakastettuaan ja puolisoaan, kun taas pojat ikävöivät äitiään. Porter kuvaa taidokkaasti, miten jokainen käsittelee tapahtunutta omalla tavallaan. Pojat mielikuvitusmaailmaan pakenemalla, leikkimällä, tappelemalla, kokeilemalla rajojaan. Isä hakee lohtua pullosta, muistoista ja myös työstään.
Isä on intohimoinen Ted Hughes -tutkija, ja kirja on saanut innoitusta Hughesin teoksesta Crow ‒ näin kertoo kustantaja sivuillaan. The Guardianin haastattelusta puolestaan luin, että kirjan poikien kokemus äidin kuolemasta perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään: Porter menetti isänsä kuusivuotiaana. Porter itse on myös suuri Ted Hughes -fani, johon juuri Crow-kokoelma on tehnyt suuren vaikutuksen. Kun tietää nämä yhteydet, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi Porterin esikoisesta on muotoutunut juuri tällainen.
Surulla on sulkapeite on omalaatuinen lajihybridi, joka jäi minulle hieman etäiseksi. Porter kuvaa koskettavasti surua ja siitä selviytymistä sekä isän ja poikien suhdetta. Kirjassa on paljon outoa ja myös nokkelaa, ehkä kompastuin siihen. Suosittelen kirjan lukemista ajan kanssa, sillä ainakin minä aloin lämmetä kirjalle aina vain enemmän, kun kirjoitin siitä ja luin joitakin kohtia uudelleen.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja.
Englantilaisen Max Porterin esikoisteos kertoo isästä ja kahdesta pojasta, jotka yrittävät selviytyä perheen äidin yllättävästä kuolemasta. Suru tulee taloon variksen muodossa. Se lehahtaa paikalle, eikä sitä voi olla huomaamatta. Se on jatkuvasti läsnä kuin yksi perheenjäsen. Varis neuvoo, lohduttaa, ärsyttää ja ilkkuu. Se lähtee vasta sitten, kun sitä ei enää tarvita.
Porterin pienoisromaani leikittelee lajityypeillä. Isä, Pojat ja Varis vuorottelevat kertojina, ja tarina etenee ikään kuin vuoropuheluna, mikä tuo mieleen näytelmän. Välillä kerronta on lyyristä ja mukana on esimerkiksi loruja, sitten kerronta taas lavenee proosarunoksi. Jotkin sisäkertomukset muistuttavat vuorostaan novellia.
Suru voi sekoittaa koko elämän. Melko sekavaksi äityy paikoin myös suruajasta kertova kirja, eikä teksti päästä lukijaa helpolla. Erityisesti variksen raakunta on välillä lähes käsittämätöntä, lastenlorumaista nonsenseä.
VARIS
Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.
Suomentaja Irmeli Ruuska saa Porterin riimit ja lorut eloon suomennoksessaan. Tekstissä on paljon onomatopoeettisia ilmauksia ja rytminvaihdoksia. Monet kohdat tuntuvat suuhun sopivilta, niin että tekstiä tekee mieli lukea ääneen. Leikittelevä kieli toimii vastapainona muuten raskaalle aiheelle.
Teos on sivumäärältään niukka, ja monilla sivuillakin on tekstiä vähänlaisesti. Vaikka tekstiä on säästeliäästi, niin tunnetta näille sivuille mahtuu sitäkin enemmän. Suru pakahduttaa, ravistelee, lamaannuttaa. Vaikka isä ja pojat ovat samassa tilanteessa, niin silti ikävä saa eri muodon. Isä on leski, joka kaipaa rakastettuaan ja puolisoaan, kun taas pojat ikävöivät äitiään. Porter kuvaa taidokkaasti, miten jokainen käsittelee tapahtunutta omalla tavallaan. Pojat mielikuvitusmaailmaan pakenemalla, leikkimällä, tappelemalla, kokeilemalla rajojaan. Isä hakee lohtua pullosta, muistoista ja myös työstään.
Isä on intohimoinen Ted Hughes -tutkija, ja kirja on saanut innoitusta Hughesin teoksesta Crow ‒ näin kertoo kustantaja sivuillaan. The Guardianin haastattelusta puolestaan luin, että kirjan poikien kokemus äidin kuolemasta perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään: Porter menetti isänsä kuusivuotiaana. Porter itse on myös suuri Ted Hughes -fani, johon juuri Crow-kokoelma on tehnyt suuren vaikutuksen. Kun tietää nämä yhteydet, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi Porterin esikoisesta on muotoutunut juuri tällainen.
Surulla on sulkapeite on omalaatuinen lajihybridi, joka jäi minulle hieman etäiseksi. Porter kuvaa koskettavasti surua ja siitä selviytymistä sekä isän ja poikien suhdetta. Kirjassa on paljon outoa ja myös nokkelaa, ehkä kompastuin siihen. Suosittelen kirjan lukemista ajan kanssa, sillä ainakin minä aloin lämmetä kirjalle aina vain enemmän, kun kirjoitin siitä ja luin joitakin kohtia uudelleen.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja.
