Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.

Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani. 

* * *

Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Tammi 2019. 8 t 51 min.
Alkuteos: Call me by your name (2007).
Suom. Antero Tiittula.
Lukija: Antti Jaakola.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen André Aciman on kirjallisuuden professori ja kirjailija, joka saapuu toukokuussa Helsinki Lit -festareille Savoy-teatteriin. Jälleen toukokuisen kirjallisuustapahtuman esiintyjälista vei minut sellaisen kirjan äärelle, jota en luultavimmin olisi muuten tullut lukeneeksi. Tai oikeastaan kuunnelleeksi, sillä nautin Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin Antti Jaakolan lukemana äänikirjana.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä ja vetävä rakkaustarina, joka sijoittuu pääosin yhteen kesään 1980-luvun Italiassa. Elio on 17-vuotias professorin poika, jonka perheellä on tapana majoittaa kesällä jatko-opiskelija muutaman viikon ajaksi. Elio muuttaa tottuneesti vierashuoneeseen ja antaa oman huoneensa filosofianopiskelija Oliverin käyttöön. Mikään tästä eteenpäin ei kuitenkaan mene kuten aiempina kesinä. Elio nimittäin rakastuu Oliveriin kaikella nuoruuden kiihkollaan.

Melko pitkään sain jännittää, saavatko Elio ja Oliver toisensa, sillä en ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä hittielokuvaa. Paljastan nyt kuitenkin, että kyllä, saavat he. Elion ja Oliverin rakkaustarina on kirjan juttu, joten kirjasta olisi lähes mahdoton kirjoittaa ilman tämän mainitsemista.

Oliver on Eliota useamman vuoden vanhempi, joten heidän suhteessaan on monella tapaa kielletyn makua. Vaikka he hukkaavat useita viikkoja ennen kuin vihjailut ja unelmoinnit tulevat todeksi, on tuo kesä intohimoisen rakkauden aikaa. Aciman kuvaa myös suhteen fyysistä puolta, joten ruumiillisuus on kerronnassa vahvasti mukana. Nuorten miesten rakkaustarinalla on selkeä takaraja, sillä Oliverin on palattava kesän jälkeen kotiin. Ennen väistämätöntä loppua luvassa on vielä loppuhuipennus Rooman-matkan muodossa.

Kirjan nimi hämästytti minua ennen kirjan aloittamista ja vielä pitkään kirjaa kuunnellessani – mitä Kutsu minua nimelläsi voi tarkoittaa? Tuo mysteeri selviää vähän puolivälin jälkeen, ja miten hienosti tuo lausahdus kiteyttääkään rakastavaisten välisen kemian ja yhteyden.

Kutsu minua nimelläsi piti minua otteessaan, ja lopulta kuuntelin sen parissa päivässä. Tunsin tarinan imun, mutta jokin pieni hiersi koko ajan. Ehkä se oli vähän liian pitkälle viety aprikoosien ja persikoiden vertauskuvan selitys: eikö Aciman oikein luota lukijaansa, kun pitää rautalangasta vääntää? Hieman myös vaivaannuin, kun päiväunenomaisen rakkaustarinan keskelle ilmestyivät eritteet ja elimet – olisiko tässäkin vähempi riittänyt?

Viime aikoina kirjasta on blogannut esimerkiksi Kirsi kirjanurkassaan.

Helmet-lukuhaaste: 6. Rakkausromaani.

Han Kang: Vegetaristi (2007)

Kansi: Christopher Brand.

Suom. Sari Karhulahti (2017).
Alkuteos: The Vegetarian.
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 230.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 3/5.

Viime vuoden Booker-voittaja Vegetaristi herätti huomioni aiheensa ja saamiensa arvioiden vuoksi. Aloin lukea teosta viime syksynä englanniksi, mutta jätin urakan kesken, kun huomasin, että kirja ilmestyy suomeksi tänä keväänä. Sari Karhulahti on suomentanut eteläkorealaisen Han Kangin romaanin englanninnoksesta.

Vegetaristi kertoo korealaisesta naisesta nimeltä Yeong-hye, joka päättää ahdistavien painajaisten vuoksi luopua lihan syömisestä. Liha on niin keskeinen osa korealaista keittiötä, että läheiset eivät voi käsittää Yeong-hyen päätöstä. Eihän ilman lihaa voi elää?

Kirja ei ole kertomus kasvissyönnistä, vaikka päähenkilö luopuu kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossaan. Vegetarismia keskeisemmäksi nousee naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja mielenterveyden horjuminen. Yeong-hye alkaa muistuttaa kasvia ja luulee lopulta selviävänsä pelkällä vedellä kasvien tavoin.

Vaikka Yeong-hye pitää päänsä ympäristön painostuksesta ja hurjista seuraamuksista huolimatta, hän ei itse pääse kertomaan vaiheistaan. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa jokaisessa eri kertoja valottaa suhdettaan Yeong-hyeen. Äänessä ovat vuorollaan aviomies, lanko ja sisar. Perheenjäsenten silmissä radikaali päätös vaikuttaa heidänkin elämään, jokaisen tavallaan.

Tunnelmaltaan romaani on tummanpuhuva. Jotkin kohtaukset ovat inhorealistisia: Han Kang kuvaa esimerkiksi pakkosyöttämistä, raiskauksen ja itsemurhayrityksen. Jouduin pitämään lukutaukoa jo ensimmäisen osan luettuani, koska lukeminen ahdisti. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän hämmennyin, sillä Han Kang vie tarinaa koko ajan oudommaksi. Hämmennyksen lisäksi Vegetaristi kiehtoo omalaatuisuudellaan ja hurmaa kielellään. Se on hyvin ruumiillinen ja paikoin maalauksellinen.

Vegetaristista lisää esimerkiksi näissä blogeissa: Lumiomena, Tuijata, Yöpöydän kirjat, Kirsin Book Club, Luettua elämää.

Ene Mihkelson: Ruttohauta (2007)

Päällys: Anna Makkonen.

Alkuteos: Katkuhaud.

Suomentaja: Kaisu Lahikainen (2011).

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 363.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Ene Mihkelson on vuonna 1944 syntynyt virolainen kirjailija, jonka romaani Ruttohauta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kotimaassaan arvostettu kirjailija on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa kattaa yli kymmenen runokokoelmaa ja seitsemän romaania: tuotannosta on Ruttohaudan lisäksi suomennettu yksi runokokoelma, Torni.

Ruttohauta kertoo erään Viron maaseudulla asuvan perheen elämästä ensin Neuvosto-Virossa ja sitten itsenäisessä Virossa aina vuoteen 2007 saakka. Kertojana toimii perheen tyttö, joka on aikajanan loppuvaiheilla jo keski-ikäinen nainen. Nimettömäksi jäävä nainen haluaa selvittää perheensä vaiheet ja täyttää kuulemiensa tarinoiden aukot. Salaisuuksia tässä perheessä riittää.

Tyttö on kasvanut tätinsä Kaatan hoivissa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat metsäveljiä eli pakoilivat Neuvostohallintoa metsissä. Perheen historiaan mahtuu muitakin arkoja aiheita ja salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa valkenevat selvitystyötä tekevälle naiselle. Tarinan sävyt ovat synkkiä, sillä mukaan mahtuu valheita, petoksia, hylkäämisiä, insestiäkin. Kertoja rakentaa historiaansa tiedonmuruista, apunaan muun muassa arkistonhoitaja rouva Binta. Paljon on kuitenkin kasvattiäiti Kaatan kertoman varassa, mikä ei ole aivan ongelmatonta. Muistamiseen liittyy epävarmuutta, ja yksityiskohdat vaihtelevat päivästä riippuen.

Romaanin rakenne ja tyyli vaativat lukijan kaiken huomion. Tätä kirjaa ei voi lukea puolihuolimattomasti tai väsyneenä. Runoilijanakin tunnetun Mihkelsonin lyyrinen kieli on paikoin abstraktia ja lauseet polveilevia. Dialogia ei ole merkitty, vaan se uppoaa muun kerronnan joukkoon, joten lukijaa saa välillä pinnistellä hahmottaakseen, kuka puhuu ja kenelle. Milloin ollaan kertojan muistoissa, milloin unimaailmassa, ja kaiken tämän lisäksi mukana on muun muassa kirjekatkelmia ja otteita arkistodokumenteista ja lehdistä.

Tarina kiinnittyy vahvasti Viron historiaan, ja sen kulkua on varmasti helpompi seurata, jos tuntee Viron historiaa 1900-luvulta. Lukiessani huomasin, kuinka suuria aukkoja minulla on tiedoissani. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, ja eräs lukupiiriläinen kommentoi, että kirjaa ei ollut helppo lukea, vaikka hän tunteekin historiaa paremmin. Ja Viron historia on kuulemma aikamoinen syherö, jonka hahmottaminen ei tuosta vain käykään.

Vaikka tarina ankkuroituu vahvasti lähimenneisyyden vaiheisiin, ei tarinasta välity juurikaan ajankuvaa. Toisin on esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät -romaanissa, jonka luimme samaisessa lukupiirissä tammikuussa. Luik kuvaa saman aikakauden elämään niin ikään Viron maaseudulla mutta hyvin tarkasti ja ympäristöä havainnoiden. Ruttohauta puolestaan keskittyy tunnelmiin, tuntemuksiin ja muistikuviin, ei niinkään arjen kuvaukseen. Mihkelsonin ja Luikin kirjojen avulla olen päässyt tutustumaan itselleni yllättävän vieraan maan historiaan.

Juha Itkonen: Kohti (2007)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 428.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.

Juha Itkosen Kohti on perheromaani, jossa ruoditaan Ansaksen perheen mutkikkaita suhteita. Perhe on rikkoutunut avioeron, erilleen kasvamisen ja aatteellisten erimielisyyksien vuoksi. Kaikesta huolimatta verisiteet ja yhteinen historia tuntuvat vetävän perheenjäseniä toisiaan kohden.

Tytär Julia on karannut vapaaehtoistyöhön tsunamin jälkeiseen Thaimaahan ja jättänyt taakseen entisen elämänsä. Ulkomailla eläminen on kevyempää; ihminen voi jättää kotimaahansa epämieluisia asioita ja tuoda uudessa ympäristössä itsestään esille toisen puolen.

Julian entinen elämä muistoineen rantautuu Aasian lämpöön, kun Julian isä ja veli saapuvat noutamaan häntä kotiin. Isä, Tapani, on entinen teollisuuspohatta, nykyinen ministeri. Jussi-veli taas on rahaa takova salkunhoitaja, jonka mielestä jokamiehen velvollisuuksiin kuuluisi taloustieteen peruskurssi.

Luvuissa vuorottelevat Julian, Jussin ja Tapanin näkökulmat. Vuorotellen perheen tilanne ja historia siis valottuvat eri osallisten silmin. Henkilöiden välillä on toisinaan ollut pitkä fyysinen välimatka; toisinaan henkinen on ollut vielä suurempi. Kertoja vihjailee menneisyyden kipukohdista, joita avataan pikkuhiljaa.

Itkonen on rakentanut henkilökuvista uskottavia ja mielenkiintoisia, vaikkakin hitusen liian kliseisiä. Ministerin salaisuudet, nuoren naisen aatemaailma, salkunhoitajan maailmankuva – kaikki ovat vähän liian odotettavia. Reiluissa 400 sivussa on tätä tarinaa minusta myös venytelty turhan paljon. Tarinassa on mielenkiintoisia kulmia, mutta välistä suussa tuntui jankkaamisen maku. Selkeää, mutta jotenkin raskassoutuista.

Summauksena: Kohti oli jo hitusen positiivisempi lukukokemus kuin Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tekstissä on paljon sellaista, joka lupailee hyvää. Vielä se loistava Itkonen sieltä löytyy!

Jatkan Itkosmatkaani seuraavaksi varmaankin Myöhempien aikojen pyhillä. Olen lukaissut sen joskus aikana ennen blogia, varmaankin lähemmäs kymmenen vuotta sitten, ja lukukomuksen tunnot ovat päässeet unohtumaan. Ehkä se on taas astetta parempi?