maanantai 20. kesäkuuta 2022

Kun runo meni metsään – Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2021. 71 s. 
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 


Mustikat, mustikat, metsän siniset ihmeet. Ne ruokkivat sielua ja kehoa, mustaavat sormet ja eksyttävät poimijansa. Niiden perässä on usein Anja Erämajan runojen puhuja.

Olen täällä metsässä -kokoelman runot herättävät ajatuksia ihmisen vaikutuksesta metsään ja ekosysteemiin. Koskematon metsä on ihanne, kanto kertoo, että täällä oli joku ennen minua. Erämaja ottaa käsittelyyn metsän monet muodot. Minkälaisessa metsässä oikein herkkuja poimin? 

Mikä metsä tämä on? Tarvemetsä, tervametsä, tukkimetsä, sellumetsä, sekametsä, jokametsä, ikimetsä, yhteismetsä, yksityismetsä, ratkaisen metsäkysymyksen heti huomenna. Erämetsä, lähimetsä, arvometsä, aarnimetsä, takametsä, etumetsä, edustusmetsä, ekosysteemipalvelu, istun alas ja otan selvää. Säästömetsä, kestometsä, kertakäyttömetsä, istutusmetsä, itsemurhakuusikko. Nyt ei ehdi, kenttää on, akkua prosentti. - -


Ihmisellä on tarve luokitella luontoa, ja usein ihmisen oma toiminta antaa nimen metsälle. Sellumetsä kuulostaa surulliselle, silloin metsällä on vain välinearvoa. Ikimetsä ja aarnimetsä saavat (toivottavasti) kasvaa rauhassa, tarvemetsästä ihminen jälleen hakee sen, minkä tarvitsee. Entä mikä on edustusmetsä? Onko sieltä siivottu pois kaikki ikävä, katsellaanko siellä luontoa siistityiltä poluilta turvallisen välimatkan päästä? Onko yksityismetsää?
 
Erämajan kokoelmassa metsä voi olla monenlainen, ja niin ovat runotkin. On lyhyttä, pitkää, aforistista, proosarunoa, typografista tyylittelyä. Erämaja myös lainailee muilta ja muokkaa riimit ja säkeet omikseen. Moninaisuus on tässäkin rikkaus.

Lukijana nautin rytmin vaihdoksista: toisinaan helkkäillään menemään, välillä on pakko hidastaa myös lukemisen tahtia. Kielileikki saa naurahtelemaan, sukellukset pohjakerroksiin pysähdyttävät. Ihmisen toimet ovat arveluttavia, mutta Erämaja ei saarnaa. Mukana on nasevaa huumoria ja pilkettä silmäkulmassa.

Eräänä kesäkuisena iltapäivänä vein Erämajan metsään. Osuin keskelle suopursujen valtamerta, istahdin lukemaan runoja, siellä myös kuvasin kirjan. Olen tehnyt metsäretkiä kevään ja alkukesän aikana osana kirjallisuusterapian opintoja, mukana ovat kulkeneet muistikirja, lempikynä, vesipullo ja istuinalusta, jos sen muistin ottaa mukaan. Retkilläni kirjoitin metsässä tajunnanvirtaa, tein erilaisia kirjoitusharjoituksia ja viimeiselle opintoihin liittyvälle retkelle otin Erämajan kirjan mukaan. 

Erämajan runot antoivat ravinteita oman metsäsuhteen ja luontokokemusten sanoittamiseen. Runojen assosiaatioketjut saivat ajatukset kuplimaan, oli pakko kaivaa muistikirja repusta ja kirjoittaa. Olin lukenut kokoelman kertaalleen ennen retkeä, mutta runot avautuivat metsässä uudella tavalla.

Yllä lainaamassani runokatkelmassa runon puhuja alkaa selvittää metsässä herännyttä kysymystä, mutta akku on loppu. Tähän on helppo samastua, sillä minullekin herää usein metsäretkilläni kysymyksiä, joihin kaipaan vastausta. Tietoisesti olen jättänyt selvitystyön retken jälkeiseen aikaan, jotten metsässä roikkuisi netissä. 

Olen nyt suorittanut kirjallisuusterapiasta ensimmäisen opintoportaan ja minulla on kesä aikaa harkita, jatkanko toiselle portaalle. Vaikka opintoihin liittyvät retket on tältä erää tehty, metsä kutsuu edelleen. Koen, että metsäretket ovat hyvä syy ottaa aikaa kirjoittamiselle, metsässä kun ei ole häiriötekijöitä. Usein metsän inspiroima kirjoittaminen myös jatkuu retken jälkeen.

Lainasin Erämajan kokoelman kirjastosta, mutta on selvää, että se on hankittava omaan hyllyyn. Näihin haluan palata vielä: ihan muuten vain ja kenties kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn materiaalina. 

Helmet 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.

1 kommentti:

  1. Erämajaa kehuttiin jossain toisessakin blogissa. Pitäisi tarkkailla, olisiko runohyllyssä paikalla. Metsä on kiehtova ympäristö!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...