Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille

Väriterapiaa, tunnetykitystä, tiiviin kaavan hallintaa. Näitä kaikkia Runokirjajoulukalenterin kymmenenteen luukkuun tuo Sanna Pelliccionin haikukokoelma Haikuja räjähtäville sydämille.

Löysin kokoelman kirjaston nuorten osastolta, mutta Pelliccionin haikujen parissa viihtyy myös aikuinen. Väljästi taitetuilla sivuilla on värikäs abstrakti kuvitus, jossa on viitteitä luontoon ja kalligrafiaan.

Haiku on japanilaislähtöinen runotyyppi, jossa on kolme säettä. Tavuja säkeissä on 5, 7 ja 5. Pelliccionin haikut käsittelevät ihastumisia, rakastumisia, eroja. On pahaa oloa ja muoviroskaa, mutta myös huumoria. Millainen on hauen röyhtäisy?

Päivän runoksi valikoitui tämä haiku:


Kylmä rintama.
Puolustamme elämää
käsi kädessä.


Perinteisesti haikut ovat luontoaiheisia, vuodenaikaan sidottuja. Päivän haikuakin voi lukea talven tulona, kiristyvänä pakkasena, mutta myös asenneilmaston viilenemisenä.

Runon 'me' voi viitata vaikka pariskuntaan tai perheeseen, joka kohtaa jonkin vastuksen. Viime päivien uutisten valossa mietteeni menevät mielenosoituksiin ja yhteiseen rintamaan, joka puolustaa rauhaa ja ihmisarvoa, vastustaa sortoa, syrjintää ja sotaa.

Haiku on yhtäältä vaikea runomuoto, koska mitta säätelee kirjoittajaa tarkasti. Jokainen sana ja välimerkki saa suuren painoarvon, eikä haiku välttämättä aukene helposti.

Toisaalta ajattelen, että haikuun on helppo tarttua niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Lyhyen haikun lukemiseen ei mene kauaa, ja usein haiku tarjoilee tulkintavaihtoehtoja, jotka kutkuttavat lukijan mielikuvitusta.

Kirjoittajalle haiku on selkeä muotti, johon voi pudotella sanoja mielensä mukaan. Kirjoittajatililläni @luontokirjoittaja Instagramissa julkaisen sunnuntaisin sunnuntaihaiku-kokeiluja – ja annan vinkkejä, miten sinäkin pääset sunnuntaihaikuilun makuun. Tervetuloa seuraamaan!

Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille. S&S 2020. 62 s. Lainasin kirjastosta. Kuvitus ja kansi: Sanna Pelliccioni.

Seita Vuorela: Lumi (2016)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Terhi Ekebom.

Kirjailija Seita Vuorela menehtyi keväällä 2015, ja häneltä jäi viimeistelyä vaille kesken nuortenromaani Lumi. Kustantajan ehdotuksesta Vuorelan ystävä, kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen saattoi kirjan painokuntoon, ja teos ilmestyi tänä syksynä. Postuumisti ilmestynyt teos nousi myös tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

15-vuotias Siamak elää itäisessä kaupunginosassa jääkiekkoa harrastavan teinin elämää. On bileitä, treenejä, koulupäiviä. Hän ei haluaisi muistaa kotimaataan Irania, eikä hän kutsu kavereita persialaisittain sisustettuun kotiinsa. Siamakin perhe tuli Suomeen, kun poika oli 6-vuotias, joten Siamakille Suomi on koti. Muistot Teheranin-vuosista pulpahtelevat pintaan, kun Siamakin perhe ottaa kotiinsa Iranista paenneen naapurintytöt, Atishan. Atisha on kirjoittanut suorapuheista blogia, minkä vuoksi hänen ainoa mahdollisuutensa oli lähteä maanpakoon. Atishan tulo muuttaa Siamakin elämän.

Siamakin ja Atishan tarina on tarina ystävyydestä, perheestä, hyväksymisestä ja kulttuurieroista. Rinnalla kulkee koko ajan satu Lumikuningattaresta, ja muutenkin lumi, pohjoisen maan erikoisuus, on keskeinen elementti kirjassa. Kirjassa on surumielinen pohjavire, ja se sopii luettavaksi yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin. 

Päädyin lainaamaan ja lukemaan kirjan sen syntyhistorian vuoksi. Kuulin radiosta Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelun, jossa hän kertoi ajatuksiaan ystävän kirjan viimeistelemisestä. Kuvio on jokseenkin poikkeuksellinen, ja mielenkiintoni heräsi. Luen harvoin nuortenkirjoja, mutta Lumi on hyvä esimerkki siitä, että voisin useamminkin piipahtaa nuorille aikuisille suunnatun hyllyn luona kirjastossa. Vuorelan teos on todella ajankohtainen, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu. Koin kirjan rakenteen ajoittain rasittavaksi enkä liioin innostunut satujaksoista, mutta muuten nautin lukemastani.

Markus Zusak: Kirjavaras (2005)

Alkuteos: The Book Thief.

Suomentaja: Pirkko Biström (2008).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 558.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Jeff Cottenden.

Kirjavaras on keikkunut kiinnostavien kirjojen listallani jo vuosia, ja nyt se valikoitui luettavaksi kirjailijan kotimaan, Australian, vuoksi. Olen pyörinyt kirjallisella maailmanmatkallani paljon kotimantereella, joten kaipasin kauemmaksi, eikä Australiaa kovin paljon kauemmaksi pääse. Vasta lukiessani kirjaa huomasin, kuinka ajankohtaiseen teokseen olinkaan tarttunut: Kirjavaras-elokuvan ensi-ilta oli Suomessa kuun alussa, mikä on myös saanut monet bloggaajat kirjoittamaan kirjasta.

Onnistuin aloittamaan kirjan lukemisen ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Niinpä yllätyin, kun huomasin lukevani nuortenkirjaa. Ja australialaisen kirjailijan teosta, joka sijoittuu Natsi-Saksaan.

Päähenkilö on nuori tyttö Liesel, joka on tarinan alussa 9-vuotias. Kansallissosialismin nousua elävässä Saksassa kommunisti-äiti on etsinyt lapsilleen turvallisemman paikan asua, joten Liesel joutuu veljensä kanssa kasvattiperheeseen. Matkalla uusien vanhempien luokse veli kuolee, ja Liesel asettuu mama ja papa Hubermannin luokse Himmelstrasselle yksin.

Lieselille lohtua uudessa ympäristössä tuovat kirjat. Liesel tuntee kirjojen vetovoiman jo ennen kuin osaa kunnolla lukea. Papa opettaa Lieseliä, mikä lähentää heitä. Toinen voimavara ovat ystävät. Ikätovereiden lisäksi Liesel ystävystyy juutalaisen Maxin kanssa, joka piilottelee Hubermannien kellarissa.

Saksaa hallitsee Führer, joka vainoaa juutalaisia ja janoaa yhä suurempia alueita hallinnoitavaksi. Syttyy toinen maailmansota, ja papakin joutuu rintamalle. Lieselin on vaikea käsittää, miksi jotkut ihmiset ovat toisia arvokkaampia. Ristiriitaisessa maailmassa samaan elinpiiriin mahtuvat juutalainen ystävä, Hitlerjugend ja heil-tervehdykset.

Tarinan kertoja on itse kuolema. Kertoja kuvailee, kuinka hän poimii kuolleiden sieluja mukaansa; joidenkin pommitusten jäljiltä kerättäviä voi olla kymmeniätuhansia. Kertoja tuo itsensä esiin ja tekee myös selväksi, että hän määrää tahdin.

Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin. Mutta juonen käänteet jotka vievät meidät sinne, nehän ne minua ärsyttävät, hämmentävät, kiinnostavat ja ihmetyttävät. 

Enimmäkseen pidän omalaatuisista kertojista ja siitä, että rikotaan tarinan kaavamaista rakennetta. Mutta samalla kertoja oli minusta rasittava: jos kertojaa niin kovin ärsyttää tämän tarinan juonenkäänteet, niin jättäköön kertomatta! Tai muuttakoon niitä! Kertojahan voi valita! Grr! Kertojan näkyvyys meni minun makuuni välillä myös liikaa holhouksen ja viisastelun puolelle. Näkyvä kertoja on hankala laji.

Kirja on episodimainen, joten minun oli helppo lukiessani kuvitella, miten tarina muuntuisi elokuvaksi. Zusak kirjoittaa tarkasti kuvaillen, joten esimerkiksi kirjavarkaudet ja juutalaisten marssitus piirtyivät mieleeni tapahtumasarjoina.

Tarinan jouhevuus, omalaatuinen kertoja ja kiinnostava rakenne tekivät lukukokemuksesta miellyttävän. Kirja on raskaista aiheistaan huolimatta paikoin kepeä ja nokkela, sen parissa viihtyy. Lukukokemus ei kuitenkaan noussut tavanomaista paremmaksi; olisin kaivannut tarinaan enemmän rosoa. Nyt jälkimaku on varsin siloiteltu ja selitelty.

Neula Zusakin kotikaupungin kohdalla.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872)

Alkuteos: Le tour du monde en 80 jours.

Suomentaja: Kristina Haataja (2008).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Veijalainen

Vernen ikiklassikko päätyi edustamaan Ranskaa kirjallisella maailmanympärimatkallani, koska se sattui palautumaan kirjastoon juuri oikealla hetkellä. Asiakas palautti sen palvelutiskille, ja hieman kirjaa selailtuani tajusin, että en ole sitä lukenut. Ja sehän sopii mitä parhaiten projektini teemaan! Kaipasin myös jotakin "kepeämpää" luettavaa viimeaikaisten sotapäiväkirjojen jälkeen.

Juoni on varmasti monille tuttu: lontoolainen hienostoherra Phileas Fogg kuuluu arvostettuun Reformi-klubiin, ja hän lyö klubitovereidensa kanssa vetoa siitä, onnistuuko hän matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Mukaan matkalle lähtee hänen uusi palvelijansa. Foggia ja palvelijaa varjostaa matkalla salapoliisi, sillä Fogg sattuu sopimaan erään pankkiryöstäjän tuntomerkkeihin. Intiassa seurueeseen liitty vielä prinsessa, jonka Fogg pelastaa roviolta. Matkan varrella sattuu kaikenlaista odottamatonta.

Animaatiosarja Matka maailman ympäri 80 päivässä oli lapsena suuri suosikkini, joten odotin positiivista lukuelämystä. Animaatiosarja noudattelee suurilta linjoiltaan kirjaa, mutta erojakin löytyy. Kirjassa Phileas Foggin pelastama neito on nimeltään Auda, kun taas sarjassa hän on Romy. Nimikuvioita sotkee myös se, että uusimmassa suomennoksessa Foggin apulainen on nimeltään Jokapaikanhöylä. Siis mitä ihmettä: missä on vanha kunnon Paspartuu? Passepartout on palvelijan alkuperäinen nimi, joka on jostakin käsittämättömästä syystä suomennettu Jokapaikanhöyläksi. Tv-sarjassa Fogg myös kohtaa paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin kirjassa: tunnelma on selkeästi jännittyneempi.

Tv-sarjan tapahtumat siirtyivät usein myös leikkeihin alle kouluikäisenä. Kukin sai vuorollaan olla neito, jota pelastettiin tyynyistä ja patjoista kasatulta roviolta. En enää muista käytännön toteutusta, mutta "liaanilla" neito roviolta pelastui. Kaverin pikkuveli lahjottiin olemaan pahis, joka sai pitkän nenän. Tarinaan liittyy siis hauskoja muistoja, mutta niihin peilaten kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Ehkä aika on kullannut muistoni myös päähenkilö Foggin osalta tai sitten hän vain on erilainen kirjassa. Muistoissani Fogg on ylväs, rohkea ja määrätietoinen, mutta kirjan sivuilla seikkailee rasittavan flegmaattinen ja pöyheän  itsevarma mies. Tunnistin vain määrätietoisuuden. Voi olla, että olisin nauttinut enemmän varhaisemman suomennoksen lukemisesta, sillä esimerkiksi palvelijan nimi ärsytti alusta loppuun suuresti. Yhtä kaikki: mainio klassikko, jonka tarina on kiehtova, mutta tämä suomennos ei niinkään.

Neula Ranskassa, Vernen kotimaassa.

Zlata Filipović: Zlatan päiväkirja (1993)

Ranskankielinen laitos: Le journal de Zlata.

Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut: Matti Brotherus (1994).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Zlatan päiväkirja kattaa sarajevolaisen Zlata Filipovićin päiväkirjamerkinnat syksyltä 1991 syksyyn 1993. Päiväkirjan ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessaan Zlata on siirtynyt juuri viidennelle luokalle ja on 10-vuotias. Hän on ahkera ja menestyvä koulussa, harrastaa pianonsoittoa ja viettää aikaa kavereidensa kanssa. Zlata nimeää päiväkirjansa Mimmyksi, sillä olihan myös hänen esikuvansa Anne Frankin päiväkirjalla nimi.

Sitten elämä muuttuu: kiristyvä poliittinen tilanne alkaa näkyä uutisissa ja isä ja äiti ovat levottomia. Keväällä 1992 eri puolilla Bosnia-Hertsegovinaa on rähinöitä ja ihmiset alkavat paeta Sarajevosta. 5.4.1992 Zlata kirjoittaa:

Dear Mimmy,
Yritän keskittyä läksyihini (yksi kirja luettavana), mutta en pysty millään. Jotain tapahtuu kaupungilla. Kukkuloilta kuuluu ampumista. Ihmiskolonnia tulee Dobrinjasta. Koettaakseen pysäyttää jotakin – mitä, sitä he eivät itsekään tiedä. Nyt yksinkertaisesti vain aavistaa, että jotain on tapahtumassa, että jotain tapahtuu jo, jokin kauhea onnettomuus. – – Mimmy, minä pelkään SOTAA!

Tästä alkaa Sarajevon piiritys, mikä tarkoittaa katkonaista koulunkäyntiä, heikentyvää ruoan- ja sähkönsaantia, piilottelua kylmässä ja pimeässä kellarin pommisuojassa, huonosti nukuttuja öitä. Taistelujen uhrien joukossa alkaa olla sukulaisia, tuttavia ja ystäviä.

Kun sota vain jatkuu, Zlatan teksteissä toistuu raportointi siitä, onko perheellä tällä hetkellä sähköä, vettä ja kaasua. Monesti ei ole. Isä pilkkoo kellarissa huonekaluja poltettavaksi, ja Zlata ikävöi monia Sarajevosta paenneita ystäviään. Zlata myös ruotii teksteissään vallanpitäjien toimia ja politiikkaa; marraskuussa 1992 hän kirjoittaa näin:

Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Se on hyvin sekalainen joukko, enkä minä ole koskaan tiennyt kuka oli serbi, kuka kroaatti, kuka muslimi. Nyt on politiikka pistänyt nenänsä siihen. Se on kirjoittanut S:n serbien, M:n muslimien, K:n kroaattien kohdalle. Se haluaa erottaa ne. Ja kirjoittaessaan nämä kirjaimet se on valinnut kaikkein pahimman, kaikkein mustimman kynän. Sodan kynän joka osaa kirjoittaa vain kuolemaa ja kurjuutta.

Zlatan teksteistä välittyy epätoivo pitkään jatkuvan konfliktin keskellä. Suru-uutiset ja pelko omasta kohtalosta mustaavat mieltä. Myös Zlatan lemmikkilintu kuolee. Toisinaan sota-arjessa koetaan myös pieniä ilon hetkiä. Zlata iloitsee, kun hänen päiväkirjansa päätetään julkaista ja hän saa vieraakseen erimaalaisia toimittajia. 

Zlatan päiväkirja lukeminen kosketti, sillä hän on suurinpiirtein ikäiseni: Zlata on syntynyt vuonna 1980,  minä viisi vuotta myöhemmin. Kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa, mutta luonnollisesti murheeni olivat varhaisteininä hieman eri luokkaa. Bosnian sota käytiin 1990-luvun alussa, joten ehkä myös läheinen ajankohta tuo kriisin eri tavalla iholle. Olen elänyt noina vuosina, kun sotaa käytiin, ja yleensä tulee luettua kaukaisemmista sodista.

Vaikutuksen minuun teki Zlatan kypsä ilmaisu. Ilman faktoja en herkästi uskoisi, että hän on ollut ensimmäisten merkintöjen aikana vain 10-vuotias ja viimeisiäkin kirjoittaessaan vasta 12. Hän on kielellisesti ilmeisen lahjakas, mitä tukee ahkera lukuharrastus. Esipuheessa myös kerrotaan Zlatan oppineen lukemaan jo kolmevuotiaana.

Zlatan päiväkirja vei lukumatkani Bosnia ja Hertsegovinaan. Samalla paikkasin taas vähän yleissivistystäni, sillä Bosnian sodan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja. 

Keskellä kuvaa musta neula Sarajevon kohdalla.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Tim O'Brien.

Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Siri Kolu: PI: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: Arvostelukappale.

Kansi: Safa Hovinen.

Pelko ihmisessä on dystopiaromaani: maailmassa on levinnyt PI-virus eli P-influenssa, joka levittää pelkoa ihmisten keskuudessa. Sairastuneet eristetään yhteiskunnasta, ja myös heidän läheisensä joutuvat koville. PI-virus alkaa näkyä tartunnan saaneessa siten, että hänen aistinsa herkistyvät, hänestä tulee fyysisempi ja hänelle alkaa kehittyä jonkinlainen erityistaito. Sairastuneet saavat siis pikkuhiljaa eläimellisiä piirteitä.

Pilvi on 16-vuotias tyttö, joka on päättänyt vapaaehtoisesti ilmoittautua sairastuneeksi. Niinpä hänet kuljetetaan muiden sairastuneiden mukana yhteen Luolista, jossa eristetyt yrittävät selviytyä vähillä elintarvikkeilla ilman mukavuuksia tai yhteyksiä ulkomaailmaan.

Mitä voi tehdä, jos on rajattomasti aikaa? Kun ei voi mennä minnekään. Kun ei voi odottaa mitään: teeveen uutta elokuvaa, konserttia, uuden kahvilan avaamista. Edes myöhässä olevia kirjoja ei voi palauttaa.

Kertojina toimivat Pilvin lisäksi hänen veljensä ja entinen poikaystävänsä. Tarina valottuu siis kolmelta eri kantilta. Välillä menin sekaisin siinä, kumpi poika onkaan äänessä, vaikka luvut on nimetty kertojan mukaan. Pilvin kertojajaksot ovat minusta toimivampia kuin poikien, ja Pilvi on kolmesta kertojasta ainoa, joka ei ärsytä.

Lukijana vieroksun usein puhekielen käyttöä, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Kolu on käyttänyt nuorten kieltä minun makuuni uskottavasti. Vähän kyllä kohottelin kulmiani englannin ja suomen sekoittamiselle, mutta toisaalta, sellaista kieltä nuoret monesti käyttävät.

Luolan ahdistavassa ilmapiirissä voimia antaa musiikki. Luolassa kaikuvat usein kappaleet West Side Storysta, ja musiikki on mukana ilon ja surun hetkissä. Kappaleiden tapailu on lukemisen ja tarinoiden kerronnan rinnalla hyvää ajanvietettä puuduttavassa Luola-arjessa.

Kiehtovinta kirjassa on minusta eristetyn yhteisön elämän kuvaus. Salamyhkäisyys, kuppikunnat ja sairastuneiden uudet oireet tiivistävät tunnelmaa.

Hieman petyin lopussa, kun niin monet asiat jäivät ilmaan. Jatko-osa tai -osia on siis ilmeisesti tulossa. Jos vertaan Pelkoa ihmisessä blogiaikana lukemiini dystopiatarinoihin Nälkäpeliin ja Teemestarin kirjaan, niin niiden rinnalla tämä hieman kalpenee. Vaikka en ole scifikirjojen ystävä, niin luin Kolun romaania ilolla.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2006)

Alkuteos: The Boy in the Striped Pyjamas.

Suomentaja: Laura Beck (2008).

Sivumäärä: 206.

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Boynen kirja jäi yli parin viikon takaiselta puolikkaalta lukumaratoniltani, jonka aikana luin nuortenkirjoja. Hyvä niin, sillä tämä ei olisi sopinut hetkessä hotkaistavaksi raskaan aiheensa vuoksi, vaikka se muuten nopealukuinen onkin. Sulateltavaa riittää.

Päähenkilö on 9-vuotias saksalainen Bruno, jonka näkökulmasta kertoja tarinaa kertoo. Eletään toisen maailmansodan vuosia, ja Brunon isä on natsisotilas. ”Hillerin” käskystä isä joutuu työkomennukselle ”Aus-vitsiin”, johon koko perhe muuttaa. Berliiniin jäävät kaverit, hedelmäkojut ja viisikerroksinen kotitalo.

Bruno näkee uudessa kodissa makuuhuoneensa ikkunasta merkillisen alueen: korkean aidan toisella puolella on valtavasti ihmisiä, joilla on kaikilla samanlaiset vaatteet. Yksinäinen Bruno on kova tekemään löytöretkiä lähiympäristöön, ja hän löytääkin itselleen uuden parhaan ystävän – joka tosin asuu aidan toisella puolella...

Kirjan tekee poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi kertojanäkökulma. Kertoja tietää sen, minkä Brunokin, ja Bruno havainnoi ympäristöään ja kohtaamiaan ihmisiä naiivisti. Hän on lapsellisen tietämätön, kuten 9-vuotiaan kuuluukin olla. Tapahtumat selittyvät Brunon omasta kokemusmaailmastaan käsin, ja lukija pääsee lukemaan rivien välistä ja yhdistämään asioita. Lukija kyllä ymmärtää, miksi äiti tarvitsee lääkesherrynsä ja miksi äidin seurassa viihtynyt nuori sotilas siirretään toisiin tehtäviin, Bruno ei.

Monissa blogeissa on pohdittu Brunon naiiviutta: kai 9-vuotias nyt hieman enemmän ymmärtää? Tästä tuli mieleeni eräs jonkin aikaa sitten näkemäni holokaustidokumentti, jossa kerrottiin muun muassa keskitys- ja tuhoamisleireillä työskennelleistä ihmisistä. Eräs nainen kertoi, että vaikka hän oli leirillä töissä (en nyt muista missä tehtävissä, ehkä työntekijöiden keittiössä tms.) ja haistoi polttouunien käryn joka päivä työpaikalle kulkiessaan, hän ei pystynyt ymmärtämään, mitä oli tekeillä. Toki asioiden laita oli jossakin vaiheessa selvinnyt hänelle, mutta siinä oli mennyt pitkään. Ihmisen mieli suojautuu liian rankoilta asioilta. 

Tämä irlantilaisen Boynen kirja on noussut bestselleriksi, ja siitä on tehty elokuvakin. Huh, se täytyy kyllä jossakin vaiheessa katsoa. Kirjasta ovat kirjoittaneet blogeihinsa esimerkiksi Hanna, Elma Ilona, Unni ja Sara.

Nannan puolikas lukumaraton: nuortenkirjat

Viime vuoden kesäkuussa vietin unohtumattoman vuorokauden kirjojen parissa, kun tahkosin Nannan lukumaratonia. Luin vuorokauden yhteen putkeen – tosin hieman huijasin, sillä nukuin yöllä kuutisen tuntia. Lukumaraton oli minusta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen, ja suunnittelen jo innoissani ensi kesälle vuorokauden mittaista lukusessiota.

Onnistuakseen projektissaan maratoonari tarvitsee aikaa, lukurauhan ja kasan inspiroivia kirjoja. Niinpä syväsukellus tarinamaailmaan kannattaa ajoittaa lomalle. Näin ei-lomakaudella päätin hyödyntää arkivapaan ja kokeilla lukumaratonista hieman kevennettyä versiota eli puolimaratonia, joka kestäisi puolet kokonaisesta, 12 tuntia.

Päätin jo ensimmäisen maratonini jälkeen, että seuraavalla lukumaratonillani olisi jokin teema. Olen rohmunnut töistä lainaan pikkuhiljaa pienoisen kasan nuortenkirjoja, joten teema oli helppo keksiä. Kaikenlaisia variaatioita teemalukemisesta ja lukusessioista on blogeissa kokeiltu; esimerkiksi Kirjainten virrassa -blogin Hanna on viettänyt sarjakuvapäivää.

Tässä inspiraatiopinoni, josta poimin päivän luettavat kirjat:

• Alexis Kouros: Gondwanan lapset (1997). 120 s. Lasten Keskus.
• Aleksi Delikouras: Nörtti: new game (2012). 206 s. Otava.
• John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2006). Alkuteos: The Boy in the Striped Pyjamas. Suom. Laura Beck 2008. 206 s. Bazar.
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (2011). 175 s. Karisto.
• Henning Mankell: Tulen salaisuus (1995). Alkuteos: Eldens hemlighet. Suom. Marja Kyrö 2008. 198 s. WSOY.
• Kirsti Ellilä: Majavakevät (2012). Karisto. 187 s.
• Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas (2003). Alkuteos: I taket lyser stjärnorna. Suom. Nora Schuurman 2004. 239 s. Otava.

Kirjoja on reilusti, jotta voisin valita luettavaa fiiliksen mukaan. Kesän maratoniin olin tehnyt tiukemman lukusuunnitelman, mutta nyt kokeilen hieman toista taktiikkaa. Tämä siksi, etten yhtään tiedä, kauan näiden lukemisessa menee. Aikuisten proosaa luen yleensä 60 sivua tunnissa, mutta olettaisin lukevani nuortenkirjoja ripeämmin.

Tervetuloa seuraamaan, miten puolikas lukumaraton taittuu! Starttaan kymmeneltä aamulla ja maali häämöttää iltakymmeneltä. Päivitän tätä tekstiä päivän mittaan.

* * *

Alexis Kouros: Gondwanan lapset (1997). Kuvitus: Alexander Reichstein. Lasten Keskus.

Luettuja sivuja: 120.

Aikaa kulunut: 1 tunti 40 minuuttia

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Gondwanan lapset on Finlandia Junior -palkinnon voittaja vuodelta 1997. Se on Iranista kotoisin olevan Kouroksen esikoisteos, ja valokuvia ja grafiikkaa yhdistävä kuvitus on venäläisen Reichsteinin käsialaa.

Kirja kertoo pienestä linnunpoikasesta, joka yrittää ymmärtää maailmaa ja paikkaansa siellä. Lintu syntyy Gondwanan alkumantereella ja huomaa pian olevansa yksin, emo ja sisar ovat poissa. Utelias poikanen lähtee etsimään emoaan ja kohtaa reissullaan erilaisia olentoja. Lintu kohtaa muun muassa viisaan muurahaisen, mutakylpyjä rakastavan sammakon, yskivän Kanarialinnun ja munia merkkaavan ihmisen.

Tarina käsittelee lämpimästi erilaisuutta ja oman itsensä etsimistä. Lintu oppii jokaiselta kohtaamaltaan olennolta jotakin ja alkaa rakentaa maailmankuvaansa. Tämä on mielestäni mahtava kirja! Löysin sieltä kymmeniä mainioita ajatuksia ja lausahduksia, jotka täytyy kirjoittaa muistiin paremmalla ajalla.

Lukemisen puolimaraton alkoi varsin lupaavasti, tästä jatkan ilolla eteenpäin!

* * *

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (2011). Karisto.

Luettuja sivuja yhteensä: 295.

Aikaa kulunut 5 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Talvinen lukusessioni jatkuu toisella Finlandia Junior -palkitulla nuortenkirjalla: Huotarisen Valoa valoa valoa sai tunnustuksen vuonna 2011.

Tykästyin kertojan tyyliin heti alussa:

Kuuluisa venäläinen kirjailija Anton Tšehov käski repiä tarinan ensimmäisen sivun. Kuuluisan venäläisen kirjailijan mielestä tarinoiden alut ovat luonnonkuvausta kauheimmillaan.

                      No niin.

                      Repikää vain. Tämä on teidän kirjanne!

                      Tai kirjaston. Kirjastonhoitajat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä tällaisissa tapauksissa.

Tarinaa kertoo Mariia, 14-vuotias tyttö, joka kommentoi tarinaa ja opastaa lukijaa pitkin kirjaa. Eletään vuotta 1986, jolloin Tšernobylissä räjähti. Mariian kotona ollaan hiljaa eikä jaksettaisi mitään ylimääräistä. Siksi Mariia tapaa Mimiä salaa, Mimiä, joka on hänelle avain rakkauteen. 

Mimin silmissä palaa suru, ja hän on Mariian Salainen Sisar. Rakkaus, yhteinen kevät ja kesä, jaetut salaisuudet – ne ovat täynnä hallitsemattomia räjähdyksiä, jotka tuovat valoa valoa valoa. Mutta kukaan ei voi selvittää Mimin suruja, ei edes Mariia.

Valoa valoa valoa oli melkoinen lukukokemus: kaunis kuvaus rakkaudesta, mutta silti melkoisen raskas. Iloisten hetkien päällä roikkuu jatkuvasti suru, kaiken loppumista ennakoidaan jatkuvasti.

Lukeminen maistuu vielä! Tästä kirjasta jäi ahdistunut jälkimaku, saa nähdä, leimaako se seuraavien kirjojen lukemista.

* * *

Kirsti Ellilä: Majavakevät (2012). Karisto.

Luettuja sivuja yhteensä: 482.

Aikaa kulunut yhteensä: 7 tuntia 45 minuuttia.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Majavakevät kertoo 12-vuotiaasta Hillasta, joka on adoptoitu leikki-ikäisenä Kolumbiasta. Hänen rakkain harrastuksensa on tarkkailla kodin lähellä sijaitsevan lammen majavia. Tummemman ihonvärinsä vuoksi häntä kiusataan ja syrjitään koulussa. Vanhemmat yrittävät itsepintaisesti saada tyttärensä kiinnostumaan muista harrastuksista ja hankkimaan ystäviä. Majavat ovat kuitenkin Hillalle tärkeintä maailmassa, ja hän viettää niiden parissa kaiken aikansa.

Majavat oli tuotu Kanadasta. Kukaan ei ollut kysynyt halusivatko ne tänne. Hillan tilanne oli samanlainen. Hänet oli tuotu Kolumbiasta, eikä kukaan kysynyt halusiko hän asua tässä kylmässä pohjoisessa maassa.

Lammella Hilla tutustuu poikaan, joka kuvaa majavista elokuvaa koulua varten. Hankaluuksia syntyy, kun naapuri haluaisi tuhota majavien pesäpadon niiden aiheuttamien puutuhojen vuoksi.

Majavakevät oli ihan mielenkiintoinen tarina, tosin paljon lapsellisempi kuin aiemmat kaksi tänään lukemaani. Teemoiltaan se on ajankohtainen, sillä siinä on ei-syntyperäisen suomalaisnuoren näkökulma ja se käsittelee nuorten ja luonnon suhdetta. Se on selkeästi suunnattu nuoremmille kuin esimerkiksi Valoa valoa valoa, ovathan päähenkilötkin pari vuotta nuorempia. Ja pari vuotta on tuossa vaiheessa ilmeisen merkittävä ero.

Majavakevään kaikkitietävä kertoja pääsi ärsyttämään minua, vaikutti nimittäin paikotellen siltä kuin keski-ikäinen yrittäisi kuvata nuorten maailmaa siinä ihan onnistumatta.

Tämä kirja oli sopivasti hieman kevyempi kuin Huotarinen. Nyt raapaisen kokoon hieman välipalaa ja sitten valitsen seuraavan kirjan. Enää nelisen tuntia aikaa, päivä on kulunut hurauksessa!

* * *

Henning Mankell: Tulen salaisuus (1995). Alkuteos: Eldens hemlighet. Suom. Marja Kyrö 2008. WSOY.

Luettuja sivuja yhteensä: 680.

Aikaa kulunut: 10 tuntia.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sofia on 12-vuotias mosambikilainen tyttö, jonka elämää varjostavat sisällissodan kauhut. Osa perheestä menehtyy kotikylään tehdyssä iskussa, ja Sofia pääsee pakenemaan Maria-siskon, äidin ja pikkuveljen kanssa. Työlään jalkapatikkamatkan päätteeksi he asettuvat toiselle seudulle, löytävät uuden kotikylän. Sielläkään ei ole täysin turvallista, sillä maasto on täynnä maamiinoja. Muutama sivuaskel polulta, ja Sofian elämä pirstoutuu palasiksi.

Tarina on rankka selviytymiskertomus, jossa sodan kauhut ja mielettömyys mullistavat viattomien elämän. Sofia on 12-vuotiaaksi neuvokas ja sisukas. Vaikka hänet kaadettaisiin maahan, hän on päättänyt selvitä. Lohdun hän saa tuijottamalla tulta, josta voi löytää niin menneisyyden muistoineen kuin tulevaisuudenkin. Päähenkilön iästä huolimatta sanoisin kirjan olevan suunnattu hieman vanhemmille, sen verran rajuja asioita siinä käsitellään. 

Huh, seuraavaksi on sitten tämän puolimaratonin viimeisen kirjan aika. Ankkuriksi valikoitui Delikouraksen Nörtti. Siinä on parisataa sivua ja aikaa vain pari tuntia – katsotaan, kuinka pitkälle pääsen.

* * *

Aleksi Delikouras: Nörtti: new game (2012). Otava.

Luettuja sivuja yhteensä: 886.

Aikaa kulunut: 12 tuntia.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sain kuin sainkin viimeisen kirjan luettua loppuun juuri viisi vaille kymmenen. Nörtti : new game on nopealukuinen, sillä kaikki sivut eivät ole täynnä tekstiä.

Nörtti on tietokonepeleihin addiktoituneen yläkoululaispojan päiväkirja. DragonSlayer666:n eli Dragon elämässä tärkeintä ovat Battlefield-peli ja kylmä Pepsi höystettynä Pantteri-karkeilla. Peliaikaa rajoittava mutsi on diktaattori ja aikuisten puuhat muutenkin aikamoista perseilyä. Pojan mielestä koulu ja mutsin valitus vain estävät hänen kehittymistä parhaaksi pelaajaksi. Kunnes kuvioihin astuu punatukkainen tyttö, jonka selittämätön käytös sekoittaa jopa peleihin keskittymistä.

Dragon teiniarki tuntuu olevan jatkuvaa törmäyskurssilla oloa. Pelaamisen lisäksi hän ajautuu kahnauksiin mutsin, koulukavereiden ja poliisienkin kanssa jääräpäisyytensä ja jatkuvien väärinymmärrysten vuoksi. 

Ja tähän loppuun vielä pientä summausta kirjavasta perjantaistani. Kouroksen ja Mankellin kirjat luin osana lukudiplomi-haastetta. Olin varannut puolimaratonille tarkoituksella reilusti kirjoja, jotta voisin valita luettavaa fiilispohjalta. Lukematta jäivät Thydellin Katon kokoinen tähtitaivas ja Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Niiden vuoro tulee vielä jokin päivä, sen verran ne kiinnostavat.

Ihan koko maratonaika ei kulunut lukemalla. Kävin koiran kanssa reippaalla lenkillä, torkahdin vartiksi sohvalle ja laitoin pari kertaa ruokaa. Mies kävi pari kertaa kotona, jolloin jäin juttelemaan hänen kanssaan pidemmäksi toviksi. Myös kirjoittaminen vei enemmän aikaa kuin viimeksi, enkä viitsinyt erityisemmin kiirehtiä tekstien kanssa.

Teemalukeminen on mielenkiintoista. Kirjoja pystyy paremmin vertailemaan, kun niillä on edes jokin yhdistävä tekijä. Jos ja siis kun seuraavan kerran tähän urakkaan ryhdyn, koostan lukupinkan jonkin teeman mukaan. Hyväksi ratkaisuksi osoittautui sekin, että kirjoja on reilusti, niistä voi sitten päivän mittaan valita.

Suurin ero edelliseen lukusessiooni on lukuympäristössä. Nyt luin sisällä joko ruokapöydän ääressä tai sohvalla istuen tai maaten. Kesällä mökillä lekottelin laiturilla ja vaihtelin usein lukupaikkaa, valinnanvaraa kun oli. Molemmat kokeilut ovat olleet omasta mielestäni onnistuneita. Erilaisia, mutta inspiroivia: lukemishimo sen kuin yltyy!

Kerran puolessa vuodessa on juuri sopiva aikaväli heittäytyä tähän hieman kaheliin lukupuuhaan! 

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.

Suomentaja: Helene Bützow (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 389.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.

Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.

Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.

Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.

Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.

Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.