Synkkyyden keskellä toivo – Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kansi: Oliver Munday.

Otava 2020. 222 s.
Alkuteos: The Nickel Boys (2019).
Suom. Markku Päkkilä.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kun salainen hautausmaa löytyy entisen Nickelin poikakodin tiluksilta Floridassa, herää monia kysymyksiä. Keiden ruumiit koulun maille on haudattu? Mitä koulussa oikeastaan tapahtui? Uutinen koulukodin hautausmaalöydöstä leviää, ja yksi sen entinen asukki Elwood Curtis päättää palata kauhujen keskipisteeseen. Löytö sysää 1960-luvulle kurottavan tarinan liikkeelle.

1960-luvulla Elwood on Martin Luther Kingiä ihannoiva nuori musta poika, joka rakastaa kirjoja ja haaveilee opinnoista. Epäonnisen sattuman vuoksi hän kuitenkin joutuu Nickelin kasvatuslaitokseen, joka on synkkä paikka sinne joutuville nuorille.

Nickelissä pojat jaotellaan mustiin ja valkoisiin, latinoita pompotellaan puolelta toiselle. Arki täyttyy raskaasta työstä ja väkivallan uhasta. On solvaamista, alistamista, kuritushuone ja tallin taus, josta kukaan ei palaa. Nickelistä pelastavat kuolema, onnekas oikeuden tuomio tai pako. Onnistuneista paoista kerrotaan legendoja, mutta yrityksiin nähden onnistumisia on vähän.

Oli hullua paeta ja aivan yhtä hullua olla pakenematta. Saattoiko kukaan on katselematta koulun rajojen taakse, olla näkemättä vapaan maailman elämää ja olla suunnittelematta pakoyritystä? Tilaisuutta kirjoittaa tarinansa vihdoin itse. Pakoajatusten kieltäminen, pienenkin mielihalun tukahduttaminen oli yhtä kuin ihmisyyden itsemurha.

Toki myös aika armahtaa, jos sattuu kestämään oloja vaaditut vuodet. Viimeistään täysi-ikäisenä ovet avautuvat.

Nickelissä Elwood ystävystyy Turnerin kanssa. Poikien keskinäinen solidaarisuus maustaa synkän tarinan toivolla. Alusta lähtien 1960-luvun tapahtumat ja nykyaika lomittuvat – lukijaa lohduttaa, että Elwood on nykyajassa hengissä. Miten Elwood selvisi, miten kävi Turnerin? Jännite kantaa viimeisille sivuille saakka.

Nickelin pojat näyttää rasismin ja rotusorron arjen ja seuraukset. Miten epäonninen sattuma voi ajaa elämän umpikujaan, sadististen vallankäyttäjien armoille. Epäoikeudenmukaisuus ja silmittömyys kouraisevat.

60-luku ja rotuerottelu tuntuivat lukiessa kaukaiselta, mutta viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, ettei välimatka olekaan kummoinen. Minneapolisissa tapahtunut George Floydin kuolema poliisin käsittelyssä on nostanut Black lives matter -liikkeen otsikoihin. Mielenilmauksia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Whiteheadin kertoma tarina perustuu todellisen Floridassa sijainneen Dozierin koulukodin historiaan, mutta henkilöhahmot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kirja tuo mieleen Peter Høegin Rajatapaukset, jossa myös kuvataan nuorten elämää kasvatuslaitoksessa uhkailun, pelottelun ja rangaistusten keskellä.

Nickelin pojat ilmestyi kevättalvella Otavan kirjastossa, joka on kustantamon julkaisusarja käännetylle nykykirjallisuudelle. Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Olen usein löytänyt sarjasta mielenkiintoista luettavaa, joten monet sen uutukaiset päätyvät lukukokeiluun – näin löysin myös Whiteheadin ääreen.

Viimeisen kuukauden aikana kirja on ollut paljon esillä mediassa ja blogeissa, sillä sille myönnettiin  kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinto. Whiteheadille palkinto oli jo toinen Pulitzer, ensimmäinen tuli vuonna 2017 ainakin toistaiseksi suomentamattomalla teoksella The Underground Railroad.

Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:

Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin Pähkinänkuori, Emma Donoghuen Huone, Markus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.