Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987)

Alkuteos: Oranges are not the only fruit.

Suomentaja: Raija Mattila (2007).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 230.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Helena Modéer.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Jeanette Wintersonin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 1985. Ainakin osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo pikkukaupungissa varttuvasta tytöstä, Jeanettesta, joka on adoptoitu vahvasti uskonnolliseen perheeseen. Ahdasmielisen kodin ilmapiiri on tuomitseva, ja tytöstä on määrä tulla lähetyssaarnaaja.

Äiti opettaa Jeanetten lukemaan Raamatun avulla, ja maailma jaetaan hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Äidin opit sisäistänyt tyttö aiheuttaa hämmennystä koulussa, jossa hän on kuin toiselta planeetalta verrattuna muihin lapsiin. Uskonnollisessa yhteisössä kuohahtaa, kun Jeanette rakastuu toiseen naiseen. Yhteisö odottaa katumusta ja häpeää, sillä vain ne voivat viedä 'pahuuden' pois. Mutta mitä jos ei halua katua?

Tarinassa vahvasti läsnä oleva uskonto heijastuu myös kirjan rakenteeseen. Kirjan luvut noudattelevat Vanhan Testamentin kirjojen nimiä. Raamattua tunteva löytää yhtymäkohtia varmaan myös lukujen sisällöissä. Kirja nimen appelsiinit taas viittaavat Jeanetten äidin kapeaan maailmankuvaan. Jeanetten ollessa pieni äidillä on päähänpinttymä appelsiinien terveellisyydestä, ja appelsiineja syödäänkin kirjassa ämpärikaupalla. Lopulta äidinkin on taivuttava: on muitakin hedelmiä ja muitakin tapoja hahmottaa maailmaa.

Kirja on kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sen tarina on niin ajaton, että se voisi hyvin olla tältä vuosikymmeneltä. Ihmisten fanaattisuus ja mustavalkoinen maailmankuva ajavat heidät julmiin tekoihin, joista on lähimmäisenrakkaus kaukana. Kirja ei kuitenkaan ole katkera tilitys, jota voisi tällaisesta asetelmasta odottaa. Winterson kirjoittaa ilmavasti ja elävästi. Mukana on ymmärrystä ja jopa huumoriakin.

Muokattu 14.12.2015: Tarkensin ajatuksiani kirjan nimestä.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (1987)

Alkuteos: The Whale Rider.

Suomentaja: Mervi Hangasmäki (2003).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 159.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Valasratsastaja oli minulle entuudestaan etäisesti tuttu: olin kuullut kehuja koskettavasta ja maagisesta elokuvasta, joka on tehty tämän kirjan pohjalta. Odotin siis kirjalta melko paljon, vaikka itse en elokuvaa olekaan nähnyt.

Uuden-Seelannin itärannikolla sijaitsee Whangaran kylä. Siellä asuu Koro Apirana, suvun vanhin, jolle syntyy ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tapaus on suuri pettymys, sillä lapsi on tyttö eikä kelpää Koron mielestä mihinkään. On myös suuri järkytys, että tytölle annetaan miehen ja kylän esi-isän nimi, Kahu. Toista mieltä on Koron puoliso Nanny Flowers, joka pistää miehelleen kampoihin ja puolustaa tytön asemaa.

Kyläläiset uskovat ikiaikaisiin maorimyytteihin, joista erään mukaan joillakin ihmisillä on kyky keskustella valaiden kanssa. Kahu osoittaa jo nuorena kykyjä kommunikoida eläinten kanssa. Taito määrittää hänen elämänsä.

Kirjassa käsitellään kiehtovien myyttien ja nykyajan yhteentörmäystä ja kuvataan lähes ainutkertaisia luonnonilmiöitä ja ihmisen ja luonnon suhdetta. Myös naisen asema ja perinteiset sukupuoliroolit ovat tarinassa keskeisiä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Valasratsastaja ei ollut minun kirjani. Sen lukeminen oli raskasta, sillä tekstissä vilisi hurja määrä maorinkielisiä sanoja ja lauseita. Kirjan lopussa on toki sanasto, jonka avulla kärsivällinen lukija voi yrittää päästä selville merkityksistä. Mielestäni kaunokirjallisuudessa vierasta kieltä ei voi olla niin paljon, että sitä pitää tavata kuin ensimmäisen vieraan kielen oppikirjaa koulussa. Tunnelma kärsii.

Valasratsastajasta ovat kirjoittaneet muun muassa Kirja joka maasta -blogin Maria ja La petite lectrice -blogin Katri. Hekin takkusivat maorikielen kanssa eivätkä olleet sen vuoksi myöskään kovin innoissaan kirjasta, vaikka siinä on mielenkiintoinen aihe ja tärkeä sanoma.

Uusi-Seelanti ei ole kartallani kokonaan,
niinpä ei tässä kuvassakaan.

Haruki Murakami x 3

Kirjoitan yleensä kussakin blogipostauksessa yhdestä kirjasta, jos mukaan ei lasketa lukumaratoneja ja kuukausikoosteita. Tähän tekstiin olen nyt poikkeuksellisesti koonnut lyhyesti ajatuksiani kolmesta Haruki Murakamin kirjasta, jotka olen lukenut vastikään.

Kiinnostuin Murakamin teoksista, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn. Ennen näitä alla esiteltäviä kirjoja olin lukenut Murakamin omaelämäkerrallisen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjailijaesittelyä varten selailin Murakamin suomeksi ilmestyneitä kirjoja ja päätin sitten lainata useamman romaanin kesälomaksi, koska voisihan niitä vähän lueskella. Aloitin Norwegian Woodilla, ja se oli menoa…

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987)

Alkuteos: Noruwei no mori.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2012).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 437.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällyksen valokuva:
Tran Anh Hungin elokuvasta Norwegian Wood

Ennakkoluulojeni ohjaamana epäilin Murakamin tekstin olevan jotenkin vaikeaa ja hidaslukuista. Tiedä sitten, johtuivatko olettamukseni Nobel-voittajaveikkauksista vai mistä, mutta ne kumoutuivat pian. Norwegian Wood oli minulle varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivujen kääntämistä en vain voinut lopettaa.

Toru Watanabe muistelee opiskeluaikojaan 1960-luvun lopun Tokiossa. Torun opiskeluvuosiin mahtuu opiskelijamellakoita, värikästä asuntolaelämää ja erikoisia ihmissuhteita. Tarina vilisee viittauksia musiikkiin ja kirjallisuuteen. Akustinen kitara soi, ja Toru on töissä levykaupassa. Nuoruuteen kuuluu seksuaalisia kokeiluja ja se, että joidenkin mieli horjuu. Ystävyys ja rakkaus nousevat merkittävimmiksi.

* * *

Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset.

* * *

Asia on sitten sillä selvä. En usko enää mihinkään hemmetin vallankumoukseen. Uskon vain rakkauteen.

* * *

 Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982)

Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä A Wild Sheep Chase.

Suomentaja: Leena Tamminen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 351.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Huikean Norwegian Woodin jälkeen aloitin Suuren lammasseikkailun hieman epäillen: olinko pitänyt Norwegian Woodista vain siksi, että se on luonnehdintojen mukaan Murakamin realistisin teos? Miten fantasialla höystetty maaginen realisimi iskisi minuun?

Lammasseikkailu veti minut absurdiin maailmaansa niin syvälle, että haltioiduin. Juoni sai minut koukkuun heti kirjan alussa. Kirjassa esiteltävä absurdi todellisuus on niin hullunkurinen, että lukija on pakko antaa periksi. Tarinassa esiintyvät esimerkiksi nainen, jolla on maailman kauneimmat korvat, ja salaperäinen lammas, jonka etsimisestä lammasseikkailussa on kyse. Tapahtumia ei voi selittää järjellä, joten ei auta kuin antaa tarinan viedä.

Jälleen toistuivat akustinen kitara, vuoristo, talven voima, seksuaaliset kokeilut, viittaukset musiikkiin ja kirjallisuuteen ja monet muut ensimmäisessä Murakamissani tutuksi tulleet piirteet.

* * *

On olemassa vertauskuvallisia unia – unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. 
Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksia – todellisuuksia jotka esittävät jotakin unta.

 * * *

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)

Alkuteos: Umibe no Kafuka.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Kazuko Otsuka

Kafka rannalla oli Suuren lammasseikkailun tavoin todella erikoinen kirja. Maailma, johon kirja lukijan vie, ei taaskaan ole järjellä selitettävissä. Taivaalta satavat kalat, puhuvat eläimet ja rinnakkaistodellisuudet pistivät tämän fantasiaa vierastavan lukijan aluksi koville, mutta lopulta nautin lukemastani.

Lukijalle esitellään vuorotellen palasia kolmesta erilaisesta tarinasta, joiden osaset alkavat vähitellen lähentyä toisiaan. Lukijan täytyy sietää epävarmuutta ja salaperäisyyttä melko kauan, mutta se kannattaa. Yllätyksiä ja hämäriä käänteitä tässä yli 600-sivuisessa siis piisaa.

Kuten Suuri lammasseikkailu, myös Kafka rannalla on eräänlainen absurdi seikkailuromaani. Tai pikemminkin etsintäromaani, sillä omalaatuiset henkilöt etsivät jotakin, vaikka eivät aina aivan itsekään tiedä, mitä ollaan hakemassa. Unet ja mytologiat sekoittuvat todellisuuteen, jonka todenmukaisuudesta ei siitäkään voi aina tietää.

Sen tarkemmin en halua juonesta laverrella. Liikaa paljastamatta voinen todeta, että oli mielenkiintoista, kuinka päähenkilö, 15-vuotias Kafka, löytää suojapaikan yleisestä kirjastosta. Siellä hän kohtaa erikoisen kirjastonhoitajan ja -johtajan, joiden rooli nuoren miehen elämässä toi etäisesti mieleeni Irvingin Minä olen monta. Irvingilläkin nuoren miehen elämän käännekohtia oli tutustuminen neiti Frostiin, varsin omalaatuiseen kirjastonhoitajaan. (Ja nyt taas muistan, etten ole vieläkään kirjoittanut tuosta Irvingistä, vaikka luin sen jo huhtikuussa.)

Kirjan runsaus tuntui helpoimmin hallittavalta, kun sitä luki ripeään tahtiin. Seksi sekä kirjallisuus- ja musiikkiviittaukset alkavat tuntua peruskauralta Murakamille.

* * *

Nämä edellä esitellyt Murakamit saivat aikaan sellaista Murakami-maniaa, että minun on saatava loputkin suomennetut Murakamit käsiini ja pian! Onneksi syntymäpäivän lahjapaketista paljastui 1Q84, joten seuraavaksi saan nauttia lähes 800 sivusta Murakamia. Sen jälkeen vuoron saa Sputnik-rakastettuni.

On vähän hullunkurista, että tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan ja sitten tungen ajatukseni kolmesta kirjasta yhteen tekstiin. Koin tämän vaihtoehdon hyväksi siksi, että todella hyvistä kirjoista kirjoittaminen tuntuu monesti niin vaikealta. Kirja on niin hyvä, että en keksi siitä tarpeeksi hyvää sanottavaa. Kehusanat kuulostavat latteilta. Joten näin siis tällä kertaa – ehkä seuraavat Murakamini saavat aivan omat postauksensa.