sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Aila Meriluoto: Talvikaupunki





Kahdeksastoista luukku vie Talvikaupunkiin, Aila Meriluodon runokokoelmaan vuodelta 1980.

Meriluodon runot eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, ainakaan minulle. Kuitenkin pidän niiden tunnelmasta, joka usein kurottaa jonnekin arjen ja todellisen tuolle puolen. Eikä runon tarvitse aueta täysin, se saa jäädä mystiseksi.

Kokoelmassa on seitsemän osiota, joista ensimmäisen muodostaa pitkä nimiruno "Talvikaupunki". Sen aloitussäkeistö kuuluu näin:


Talvisin se alkaa muotoutua, sielun kaupunki.
Mielteet kasvavat päälletysten: lumiset katot
pelkistäjän maalauksessa.
Mutta mikään ei pelkisty. Rakentaja viivyttelee,
kaivertaa, puhaltaa, tunnustelee sormenpäillään,
niissä on silmät.
Silmät likinäköisen asioille: tässä on hiutaleen muoto
tai hymyn. Nopean runokuvan muoto
kohollaan kuin reliefi, hyvin pieni
tai askel, poistuva toistuva
friisiksi otsaluun alle. Se ei riitä.
Ajatus ei ole kuvio vaan arkkitehtuuria
se ei ole lehti vaan puu
se ei ole puu vaan metsä
ei metsä vaan maisema.


Runo avaa monia kysymyksiä: mikä oikeastaan on tämä kuvattu talvikaupunki, onko se mielentila, lumen muokkaama tuttu maisema, kenties koko maailma pienoiskoossa? Vai runo kertooko runon kirjoittamisesta?

Mielenkiintoinen runokuva on sormenpäät, joissa on silmät. Mieleen tulee aistien yhteys: jos yksi heikentyy tai sitä ei ole, muut paikkaavat tilannetta. Lumihiutaleen muotoa ei voi tunnustella, koska se sulaa heti pois. Sen voi nähdä, jos katsoo oikein läheltä, vaikka luupilla. Hymyn muotoa voi olla myös vaikea tunnustella, se on ainakin jokaisella erilainen. Mitä jos hymyilee vain silmillään?

Hiutaleesta tai hymystä voi olla yhtä vaikea saada kiinni kuin runokuvasta. Ensin runoilijan täytyy kaivertaa, tunnustella, puhallella mielikuvansa esiin. Sitten mukaan tulee lukija, joka tunnistaa rakennelmasta kosketuksellaan ehkä vain osan.

Yksityiskohdat muodostavat aina isomman kokonaisuuden. Jos ajatus – tai runo – on maisema, ei haittaa, jos jokin yksityiskohta ei aukene. Eihän kukaan huomaisi, jos maisemasta puuttuisi yksi lehti.


WSOY 1980. 64 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...