Saila Routio: Puutarha laatikoissa (2013)

Kustantaja: Minerva.
Sivumäärä: 197.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Laatikko- ja lavaviljely ovat olleet viime vuosina nousussa puutarhaharrastajien keskuudessa. Trendi pistää silmään, kun vähänkin vilkuilee puutarhablogeja ja -lehtiä. Aiheesta on julkaistu jo useampi kirja, joita on hyvin saatavilla myös kirjastosta.

Kirjoittelin jokunen viikko sitten Heidi Haapalahden, Suvi Lehtosen ja Teija Tuiskun hienosta kirjasta Lavatarhuri: kasvata satoa viljelylaatikossa. Tuota kirjaa voin suositella lämpimästi, sillä se on visuaalisesti ja tietomäärältään taidokas paketti.

Mutta nyt muutama ajatus Saila Roution kirjasta Puutarha laatikoissa. Routio esittelee kirjassaan monenlaisia laatikkoviljelyideoita monipuolisesti. Kirjassa käydään läpi erilaisia laatikkokasvatukseen soveltuvia astioita, kasveja ja niksejä onnistumiseen.

Routio on vieraillut monenlaisilla laatikkoviljelmillä, ja kirjassa esitellään useita esimerkkejä. Kirjan sivuilla vieraillaan niin Helsingissä kerrostalon katolla sijaitsevalla laatikkotarhalla, satoisalla parvekeviljelmällä kuin perinteisemmin omakotitalon pihalle perustetulla laatikkoviljelmällä.

Kokonaisuudesta puuttuu hieman ryhtiä. Sivujen asettelu on usein tilkkutäkkimäinen: samalla sivulla voi olla leipätekstin lisäksi useita kuvia, infolaatikoita ja kuvatekstejä. Etsivä kyllä löytää kirjasta ideoita omaan laatikkotarhaansa. Kirjan luettuaan alkaa helposti katsella erilaisia laatikoita, astioita ja laareja "sillä silmällä".

Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja (2011)

Alkuteos: Grönsakslandet.

Suomentaja: Anna Maija Luomi (2011).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 128.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Lisa Kullberg.

Keittiöpuutarhurin käsikirja on ruotsalaisen puutarhatoimittaja Agneta Ulleniuksen kirjoittama opas hyötyviljelyn saloihin. Siinä kerrotaan, miten perustetaan kasvimaa onnistuneesti. Ullenius käy läpi kaikki kasvattamisen vaiheet kylvöstä sadonkorjuuseen. Lopussa hän esittelee parikymmentä vihannesta ja juuresta, joista kotitarhurin on kätevä poimia lajeja omiin suunnitelmiinsa.

Tämä on ensimmäinen lukemani viljelykirja, jossa mainitaan kasvattamisen taloudellinen puoli. Ullenius toteaa useaan otteeseen, että syötävää kasvattamalla säästää ja siemeniä keräämällä on jatkossa omavarainen. Toki näin on, jos kasvihuone tai viljelylaatikot ovat jo olemassa. Jos on aloitteleva viherpeukalo, kuten minä, joutuu rakentamaan kasvihuoneen tai laatikot, niin säästämisestä ei oikein voi puhua. Aika monta vuotta saan viljellä omia vihanneksiani, että esimerkiksi kasvihuone olisi kuoletettu. Tätä laskelmaa en edes halua tehdä, sillä en lähde viljelyhommiin euronkuvat silmissä. Se on palkitseva ja antoisa harrastus, jonka tuloksena saattaa olla jonkinlainen sato jo ensimmäisenä vuonna.

Kauniit, suuret kuvat tekevät kirjasta tyylikkään kokonaisuuden. Asiasisältö jää harmillisesti paikoittain melko ohueksi. Esimerkiksi vuoroviljely sivuutetaan melko nopeasti ja laajoja kokonaisuuksia pyritään mahduttamaan pieneen tilaan. Kaikkien kaalien kasvatus on pyritty esittelemään yhdellä aukeamalla, samoin pavut. Kirjan heikkouksia on myös sen kieliasu: teksti maistuu käännökseltä. 

Muutamia puutarha- ja viljelykirjoja luettuani alan jo tunnistaa lajin konventioita. Kirjasta toiseen esitellään luonnollisesti pääosin samoja faktoja, mutta variaatiota on esimerkiksi siinä, mitä kasveja on nostettu tarkempaan esittelyyn. Ullenius hehkuttaa esimerkiksi retiisiä, kuinka helppo ja satoisa kasvatettava se on. Jos meillä yhtään pidettäisiin retiiseistä, viljelisin niitä takuulla heti ensi kesänä! Harmi, että ne aiheuttavat lähinnä irvistyksiä miehellä ja minulla. Kirjan tietojen perusteella taidan sittenkin vaihtaa suunnitelmissa kukkakaalin parsakaaliin: se kun on kuulemma paljon kiitollisempi kasvatettava.

Ullenius tuo lajiesittelyihin syvyyttä kertomalla kunkin kasvin historiasta. Esimerkiksi maa-artisokka oli Pohjois-Amerikan intiaanien herkku ja oranssinvärinen porkkana juontaa juurensa 1700-luvun Alankomaihin. Myös Michelle Obaman ja Kuningatar Elisabethin hyötypuutarhat mainitaan pieninä anekdootteina.

Puutteistaan huolimatta kirjan lukemisesta oli minulle hyötyä: Ulleniuksen opeilla osaan panostaa maanparannukseen ja vaikkapa kastella kasvejani oikein. Kirjasta saa myös hyödyllisiä vinkkejä keväiseen maanlämmitykseen ja luonnonmukaisiin lannoitteisiin. Kirjan alkuperäinen nimi Grönsakslandet tavoittaa kirjan sisällön paremmin kuin suomenkielinen Keittiöpuutarhurin käsikirja. 'Käsikirja' lupaa liikoja ja johdattaa lukijaa harhaan. Ihan ainokaiseksi puutarhaopukseksi en tätä suosittele, mutta lisälukemiseksi kyllä.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872)

Alkuteos: Le tour du monde en 80 jours.

Suomentaja: Kristina Haataja (2008).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Veijalainen

Vernen ikiklassikko päätyi edustamaan Ranskaa kirjallisella maailmanympärimatkallani, koska se sattui palautumaan kirjastoon juuri oikealla hetkellä. Asiakas palautti sen palvelutiskille, ja hieman kirjaa selailtuani tajusin, että en ole sitä lukenut. Ja sehän sopii mitä parhaiten projektini teemaan! Kaipasin myös jotakin "kepeämpää" luettavaa viimeaikaisten sotapäiväkirjojen jälkeen.

Juoni on varmasti monille tuttu: lontoolainen hienostoherra Phileas Fogg kuuluu arvostettuun Reformi-klubiin, ja hän lyö klubitovereidensa kanssa vetoa siitä, onnistuuko hän matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Mukaan matkalle lähtee hänen uusi palvelijansa. Foggia ja palvelijaa varjostaa matkalla salapoliisi, sillä Fogg sattuu sopimaan erään pankkiryöstäjän tuntomerkkeihin. Intiassa seurueeseen liitty vielä prinsessa, jonka Fogg pelastaa roviolta. Matkan varrella sattuu kaikenlaista odottamatonta.

Animaatiosarja Matka maailman ympäri 80 päivässä oli lapsena suuri suosikkini, joten odotin positiivista lukuelämystä. Animaatiosarja noudattelee suurilta linjoiltaan kirjaa, mutta erojakin löytyy. Kirjassa Phileas Foggin pelastama neito on nimeltään Auda, kun taas sarjassa hän on Romy. Nimikuvioita sotkee myös se, että uusimmassa suomennoksessa Foggin apulainen on nimeltään Jokapaikanhöylä. Siis mitä ihmettä: missä on vanha kunnon Paspartuu? Passepartout on palvelijan alkuperäinen nimi, joka on jostakin käsittämättömästä syystä suomennettu Jokapaikanhöyläksi. Tv-sarjassa Fogg myös kohtaa paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin kirjassa: tunnelma on selkeästi jännittyneempi.

Tv-sarjan tapahtumat siirtyivät usein myös leikkeihin alle kouluikäisenä. Kukin sai vuorollaan olla neito, jota pelastettiin tyynyistä ja patjoista kasatulta roviolta. En enää muista käytännön toteutusta, mutta "liaanilla" neito roviolta pelastui. Kaverin pikkuveli lahjottiin olemaan pahis, joka sai pitkän nenän. Tarinaan liittyy siis hauskoja muistoja, mutta niihin peilaten kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Ehkä aika on kullannut muistoni myös päähenkilö Foggin osalta tai sitten hän vain on erilainen kirjassa. Muistoissani Fogg on ylväs, rohkea ja määrätietoinen, mutta kirjan sivuilla seikkailee rasittavan flegmaattinen ja pöyheän  itsevarma mies. Tunnistin vain määrätietoisuuden. Voi olla, että olisin nauttinut enemmän varhaisemman suomennoksen lukemisesta, sillä esimerkiksi palvelijan nimi ärsytti alusta loppuun suuresti. Yhtä kaikki: mainio klassikko, jonka tarina on kiehtova, mutta tämä suomennos ei niinkään.

Neula Ranskassa, Vernen kotimaassa.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013)

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 225.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: minervakustannus.fi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjan nimi ei ole kaunis, mutta erityisen kaunista ei ole myöskään Juvosen kuvaama 1980-lukulainen lähiöelämä Helsingin Kannelmäessä. Keskiössä on Katja, jonka perhe muuttaa Kannelmäkeen eli Kantsuun isomman asunnon perässä. Katja on yläasteella, äiti raataa sairaalassa siivoojana ja isä elättelee erinäisiä haavekuvia aina vain etäämmällä perheestä.

Katja ja hänen ystävänsä Mirri ja Sanna painivat koulunkäynnin ohella perusteinikysymysten kanssa: Mistä rahat vaatteisiin, viinaan ja tupakkaan? Mistä löytää se ihana, välittävä pitkätukkainen poikaystävä? Tytöt janoavat kokemuksia ja niiden tuomaa hyväksyntää koulukavereiden silmissä. Teineillä on jatkuvasti kova kiire – kiire kokea, päästä pois ja ennen kaikkea saada pää sekaisin.

Tiesimme, että juoma tulisi saada alas mahdollisimman nopeasti maksimoidaksemme päänsekoituspotentiaalit. Mirri aloitti, otti nenästään kiinni ja joi kertalaakista kolme isoa kulausta.

– Hyi helvetti, tää on pahaa! Mirri sanoi ja teki pahaenteisen urbggh-äänimerkin.

Se tarjosi pulloa naama punaiseksi vääntyneenä ja käsi sivulle ojennettuna, ihan kuin se olisi saanut sillä eleellä pulloa haihtumaan luotamme. Saimme sen tyhjäksi kahdenkymmenen minuutin, parinkymmenen kirosanan ja kahden ulkona poltetun tupakan jälkeen.

Lähiöoksennuksen olemus on nautitusta cocktailista riippuen vaikkapa Sisu-pastillien täplittämää vaaleanpunaista tai omppupompun jäljiltä ruskeankellertävää. Iljettävää on näiden eritteiden lisäksi se, miten nuorten, kokemattomien tyttöjen seksuaalisuuteen kajotaan. On itsensäpaljastelijoita, kourijoita, lääppijöitä, hyväksikäyttäjiä.

Kirjan luvut alkavat usein sitaatilla paikallislehden jutusta tai mielipidekirjoituksesta. Tämä sitoo tarinan tiukasti juuri Kantsuun, joka on tyypillinen ostarin ympärille levittäytyvä kerrostalolähiö. Juvonen on itse kasvanut Kannelmäessä, joten hänellä on omakohtaista kokemusta kerrostalolähiöstä humppuineen ja itsensäpaljastajineen.

Omakohtaisuus näkyy teoksessa tarkkasilmäisyytenä. Juvonen kirjoittaa rehellisesti, mitään liioittelematta ja mitään peittelemättä. Raporttimaisuus kuitenkin hämmentää minua: missä on tunne? Vaikka tapahtuisi kuinka kauhistuttavia asioita, niin niiden syitä ja seurauksia ei juuri pysähdytä pohtimaan, vaan heti siirrytään seuraavaan episodiin. Lähiöoksennuksen vahvuus onkin sen konstailemattomassa kielessä ja kuvauksessa. Tarina etenee helmeilevän huolettomasti kuin teiniarki kohti seuraavaa perjantaita.

Olen Juvosta kymmenen vuotta nuorempi mutta en voinut olla vertaamatta kirjan kuvaa nuoruudesta omiin teinivuosiini, joita elin vuosituhannen taitteen tienoilla. Vaikuttaa siltä, että 80-luvun nuorison elämä ei eroa juurikaan 90-lukulaisesta, vaikka muoti ja idolit olivatkin toiset. Kenties suurempi harppaus on otettu sen jälkeen, sillä 2010-luvun nuorella on internet, puhelimet, tietokoneet ynnä muut. Yhteydenpito on kovin erilaista, kun on sosiaalinen media ja älypuhelimet. Mutta veikkaanpa kuitenkin, että se perusvire, kaikki hankaluus, epävarmuus ja ketutus eivät ole teiniydestä kadonneet minnekään.

HS:n Antti Majanderin (28.1.2013) arvio kirjasta on täällä, ja samana päivänä niin ikään HS:ssä julkaistu Juvosen mielenkiintoinen haastattelu täällä. Blogistaniassa kirja on ehdittu lukea ainakin Mari A:n kirjablogissa, Lukutoukan kirjablogissa ja Lukukausi-blogissa.