Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2019 -ehdokkaani

Blogistania-palkintoäänestyksen aika on jälleen koittanut!

Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2019 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään sunnuntaina 1.3.2020 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 2.3.2020 klo 10.

Äänestän tänä vuonna parhaita kirjoja kolmessa kategoriassa. En ole lukenut ja blogannut yhtäkään viime vuonna julkaistua lasten- ja nuortenkirjaa, joten joudun jättämään sen kategorian väliin.

Tässä alla omat ääneni kategorioittain. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä.

Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Finlandia -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kategoriaa emännöi tänä vuonna Amman lukuhetki -blogi. Mielestäni viime vuoden parhaat kotimaiset romaanit olivat:

1. sija eli 3 pistettä: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

2. sija eli 2 pistettä: JP Koskinen: Tulisiipi

3. sija eli 1 piste: Pajtim Statovci: Bolla

* * *

Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalia -palkinnon saa bloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja. Kategorian ääntenlaskusta vastaa tänä vuonna Todella vaiheessa -blogi. Annan tässä kategoriassa pisteitä seuraavasti:

1. sija eli 3 pistettä: Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

2. sija eli 2 pistettä: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

3. sija eli 1 piste: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

* * *

Blogistanian Tieto

Blogistanian Tieto -palkinto jaetaan kirjabloggaajien parhaaksi äänestämälle tietokirjalle. Kategorian ääntenlaskun hoitaa tänä vuonna Kirjamies-blogi. Tässä kärkikolmikkoni:

1. sija eli 3 pistettä: Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä

2. sija eli 2 pistettä: Astrid Swan: Viimeinen kirjani

3. sija eli 1 piste: Beata & Malena Ernman, Greta & Svante Thunberg: Sydämen asioita

* * *

Olipa hauskaa palata viime vuoden lukukokemuksiin! Kirjat tuovat mieleen muistoja senhetkisestä elämästä ja paikoista, joissa olen lukenut. Sain taas huomata, että aina kolmen kärjen valitseminen ei ole helppoa, ja järjestystä tekee mieli muutella ihan viime minuuteille.

Nyt vain jännittämään huomisia äänestyksen tuloksia. Voittajien nimet ovat selvillä huomisaamuna kello 10, ja tiedon löytää emäntäblogeista. Mielenkiintoista nähdä, mitä muut bloggaajat ovat nostaneet vuoden kohokohdiksi.

Trauman sokaisema – Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Kansi: Jussi Karjalainen.

Atena 2020. 195 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Kahden lapsen äiti Minttu menettää yhtäkkiä näön toisesta silmästään, ja vaaran merkki saa anopin lähettämään hänet sairaalaan. Ambulanssissa tunteet ja muistot alkavat vyöryä päälle. Välähdykset lapsuudesta saavat hänet ymmärtämään, että jotakin kamalaa on tapahtunut – ja siihen liittyy isä.

Näköhäiriön ja sairaalareissun jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Mennyt on kohdattava, eikä se päästä helpolla. Työssä keskittyminen on vaikeaa, pienet lapset vaativat äitinsä huomiota. Onneksi tukena on ymmärtävä mies.

Mintun menneisyyttä käydään läpi takaumin. Alkaa valjeta, miksi hän muistaa niin hyvin isän laahaavat askeleet, mikä merkitys on kylpyhuoneen oransseilla kaakeleilla, miksi isän kuolema toi vihdoin hymyn vakavan tytön kasvoille.

Minttu oli pienenä isän tyttö, vaikka isä vaati paljon, liikaa. Minttu piti tiukasti kiinni kulisseista ja teki, mitä pyydettiin.

Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista. 

Kulisseja kannattelee myös lähipiiri, mutta kun ne lopulta kaatuvat, käy ilmi, että epäilyksiä oli.

Toinen silmä kiinni kuvaa hyvin sitä, että menneisyyttään ei pääse pakoon ja että piilotetut traumat voivat sairastuttaa. Mintun ne johdattavat myös railakkaisiin irtiottoihin ja aiheuttavat vaikeuden kestää läheisyyttä.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisromaani asettuu viime aikoina luettavakseni osuneiden traumakirjojen jatkumoon. Kayo Mpoyin kirjassa pahantekijä on naapurissa osuva Monsieur Éléphant, Vigdis Hjorthin kirjassa isä. Näissä aiemmin bloggaamissani teoksissa pahat teot jäävät ainakin osin viitteellisiksi. Mpoyilla kertoja on niin nuori, ettei hän osaa sanoittaa tapahtunutta, Hjortilla kaukaiset muistot ovat epätarkkoja.

Tikkanen sen sijaan ei jätä mitään arvailujen tai tulkinnan varaan. Kun päähenkilö alkaa muistaa, isän teot tulevat iholle, aivan kuten kansikuva vihjaa. Tikkanen käsittelee hurjaa aihetta lukijan onneksi niin ilmavasti, ettei kirjan äärellä joudu kokemaan pakokauhua tai ahdistusta. Tämä on Mintun selviytymistarina.

Kustantajan esittelytekstin mukaan Tikkasen romaani perustuu osittain hänen omaan elämäänsä, joten en voi kuin ihailla, miten kuulaasti ja varmasti hän kirjoittaa raskaasta aiheesta.

Helmet 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia.

Kuulluksi tulemisen tarpeesta – Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2020. 379 s.
Alkuteos: Arv og miljø (2016).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Mieti, jos sinulla olisi tärkeä ja vakava asia, jonka haluaisit läheistesi tietävän. Yrität kertoa sen, mutta tarinasi sivuutettaisiin toistuvasti. Vaikka kuinka yrittäisit, muut vain vaihtaisivat puheenaihetta tai olisivat kuin et olisi sanonut mitään. Tässä musertavassa tilanteessa on päähenkilö Bergljot norjalaisen Vigdis Hjorthin romaanissa Perintötekijät.

Parikymmentä vuotta sitten Bergljot päätyi laittamaan välit poikki lapsuudenperheeseensä suojellakseen itseään jatkuvalta mitätöinniltä. Ajan kulumisesta huolimatta lapsuuden trauma, se mistä hän olisi halunnut puhua, ei ole jättänyt kuusikymppistä naista rauhaan. Nyt se nousee jälleen pulpahtaen pintaan kuin kelluva koho, kun perheen isä kuolee ja pitäisi jakaa perintöä. Bergljotilla on kaksi pikkusiskoa ja yksi isoveli, joista vain veli pitää hänen puoliaan. Äiti ja siskot ovat "toisella puolella".

Kiistakapulaksi nousee kaksi mökkiä, jotka vanhemmat ovat suunnitelleet antavansa pikkusiskoille. Bergljot ja veli saisivat mökeistä rahallisen korvauksen. Korvaus tuntuu kohtuuttoman pieneltä, varsinkin kun Bergljot ja veli ovat ne, joille on tapahtunut kotona pahoja asioita. Selvää on, että pelkistä mökeistä ei ole kyse.

Bergljot on työstänyt traumojaan vuosien psykoanalyysissa, joten mukana on vahva psykologinen näkökulma. Bergljot pohtii paljon ihmisten motiiveja, luonnetta, persoonallisuuksia. Mitä trauma tekee ihmiselle?

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua.

Bergljotin pohdiskelu saa miettimään selviytymistä. Bergljotilla on koulutus, ammatti, asiat näennäisen hyvin. Hän on pärjännyt kokemuksistaan huolimatta hyvin elämässä, joten voidaanko sanoa hänen selviytyneen? Sisällä vielä myllertää. Viiniä kuluu, yöt ovat unettomia, kertojan ajatukset kiertävät kehää. Mikä vika minussa on, kun minua ei uskota? Miten vanhemmat saattoivat toimia niin kuin toimivat?

Hjorth rakentaa romaaninsa taidolla. Kerrokset avautuvat pikkuhiljaa, kun päähenkilön sisäinen puhe käy läpi asioita uudelleen ja uudelleen. Toistoa hyödyntävä ja vimmalla etenevä kerronta imitoi sitä, miten ihminen käsittelee vaikeita asioita puhumalla tapahtuneesta usein ja monille ihmisille. Asian voi sisäistää ja ymmärtää vasta, kun sen on käynyt läpi riittävän monta kertaa. Toisto on vahva kerronnan tehokeino: muistan vielä parin vuoden takaa hyvin Naja Marie Aidtin surutyöstä kertovan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin -romaanin, jossa toisto niin ikään kuvaa trauman käsittelyä.

Hjorthin Perintötekijät ilmestyi Norjassa vuonna 2016 ja nostatti kohun siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Hjorthin romaanilla on ilmeisesti vahvoja yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, ja esimerkiksi kirjailijan sisko vastasi tähän ulostuloon kirjoittamalla aiheesta oman romaanin.

Heräsin kirjan omaelämäkerralliseen luonteeseen vasta luettuani sen, joten "sain" lukea kirjan pohtimatta, mikä on totta ja mikä sepitettä. Kieltämättä tarinan autofiktiivinen puoli herättää uteliaisuuteni, joten jälleen on yksi syy lisää odottaa toukokuuta –  Hjorth on yksi Helsinki Lit -festivaalin kirjailijavieraista.

Helmet 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuija, Kirjaluotsin Tiina ja Omppu.

Uskomusten ja tarinoiden pyörteissä – Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Atena 2020. 252 s.
Alkuteos: Mai betyder vatten (2019).
Suom. Ulla Lempinen.
Oma arvioni: 3½/4.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kayo Mpoyin esikoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on pikkutyttö Adi, perheensä seitsemäs lapsi. Eletään 1980-luvun loppua Dar es-Salaamissa Tansaniassa. Perhe on kotoisin Zairesta, isä on töissä suurlähetystössä.

Adi on 6-vuotias, kun pikkusisko Mai syntyy. Mai on syntymästään lähtien sairaalloinen, joten äiti on jatkuvasti kiinni hoivaa ja huomiota vaativassa Maissa. Isosisko Dina on jo murrosiän kynnyksellä, eikä pikkusisko pysy jutuissa mukana. Diplomaatti-isä hallitsee perhettään väkivallalla ja pelolla, mikä lopulta ajaa Adin isosisarukset karkuun.

Adi yrittää ymmärtää ympärillään tapahtuvia asioita, mutta usein hänellä ei ole siihen sanoja eikä ketään, keneltä kysyä. Miksi naapurinmies Monsieur Éléphant taluttaa makuuhuoneeseen, mitä siellä tapahtuu? Miksi siitä ei saa puhua? Jos äiti alkoi odottaa siskoa, kun nielaisi pähkinän, niin voiko niin käydä muillekin? Mitä omassa kehossani tapahtuu? Yksi on kuitenkin selvä asia: väärin käyttäytymistä pitää välttää, muuten tulee tuomituksi menetetyksi naiseksi.

Kolonialismin varjojen lisäksi Adin tarinan taustalla on villisti versova sukupuu ja suvun vaiheista kertovien anekdoottien loputon tarinavyyhti. Lapsen mielessä opettavaiset ja uhkaavat tarinat sekoittuvat kaikkea hallitsevaan taikauskoon. Lopputulos on mielikuvituksellinen pyörre, joka selittää kaiken ja samalla ei mitään. Aina voi keksiä oman tarinan ja selityksen.

Adin näkökulmasta kerrotussa tarinassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin Adi itse. Lasta ymmärryksen rajat tavallaan suojaavat, mutta samalla myös ajavat uusiin vaaroihin. Kun liian moni kysymys jää vaille vastausta, lapsi tekee herkästi omia päätelmiään omalla logiikallaan.

Pahoja asioita tapahtuu ja tunnelma on paikoin painostava, mutta Mpoyin romaani ei silti ole ylitsepääsemättömän raskasta luettavaa. Adin rohkeus ja uteliaisuus kannattelevat. Lapsinäkökulma on taitavasti toteutettu, ja mukana on lukijalle tärkeää toivoa.

Kustantajan esittelyn mukaan Kayo Mpoyin esikoisromaanin taustalla vaikuttavat hänen sukunsa tarinat Tansaniasta. Luin kirjaa täysin fiktiivisenä romaanina, mutta loppua kohden en voinut välttyä pohtimasta, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisia aineksia. Epäilykseni saivat vahvistusta, kun viimeisellä sivulla kirjailija omistaa teoksen kuusivuotiaalle itselleen. Mielenkiinnolla odotan toukokuista Helsinki Litiä, jonne nykyään Ruotsissa asuva Mpoyi saapuu vieraaksi – ehkä kirjailija festivaalilla raottaa teoksen taustoja.

Mpoyin kirja näytti elämää sellaisella alueella Afrikassa, jolla en ole lukemalla aiemmin käynyt. Lukien olen päässyt tutustumaan Ayòbámi Adébáyòn ja Chimamanda Ngozi Adichien tarinoiden matkassa Nigeriaan ja Nadifa Mohamedin kirjan myötä Somaliaan. Petina Gappahin novellit veivät Zimbabween.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -lukuhaasteeni kuusi vuotta sitten, ja aluksi maita kertyikin ripeään tahtiin. Matkanteko on hidastunut alkuhuuman jälkeen, mutta nyt Mpoyin kirjalla saan pitkästä aikaa haasteeseen osuman. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, mutta kirjallinen maailmanmatkani etenee kirjailijan synnyinmaan mukaan, joten Mpoyin kirjalla kuittaan Kongon demokraattisen tasavallan käydyksi.

Helmet 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Tänään ilmestyvästä kirjasta on ehtinyt kirjoittaa ainakin Omppu.