Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

Päivän luukussa versovat Kristiina Wallinin tarkat ja kiehtovat runot. Wallinin seitsemännessä kokoelmassa Ilmaan uurtuva korostuvat ihmisen osa luonnon kiertokulussa ja kielen elävyys.

Runot virtaavat viidessa osiossa pääosin nimettöminä. Wallin tekee kirkkaita havaintoja ihmisen ja luonnon suhteesta, muistamisesta, paikoista, kielestä.

En voinut koota runokalenteria ilman tätä erään runon aloitussäkeistöä:

Henkilökohtainen muisti on paikan muisti: on metsiköiden
ja rantaniittyjen muisti, onkalo ja uumen. Töyräältä alkaa
toisenlainen maisema, lumen peittämä katu. Kannan peittoni
pakkasyöhön, nukun aikaa taaksepäin: planeettojen kierron
minä nukun, nukun vuosirenkaita ja kivistä rakennettuja kehiä – –

Tämä Wallinin säkeistö on kulkenut mukanani keväästä asti. Kirjoitin sen muistiin, kun ensi kertaa törmäsin tähän kokoelmaan. Jokin siinä puhutteli, ja merkitykset ovat moninaistuneet vuoden edetessä. Runokatkelmassa on myös tiheässä kielikorvaani helliviä sanoja: onkalo, uumen, töyräs.

Runon puhuja nukkuu aikaa taaksepäin. Aikaa voi keriä mennyttä kohti unissaan ja aktiivisesti muistelemalla. Minullekin on herännyt tarve muistella, kirjata muistoja myös paperille. Pohtia omaa osaansa vuosirenkaiden väleissä, taivaankappaleiden liikkuessa.

Runossa ihmisen muisti ja paikan muisti ovat yhtä. Olen aina kiintynyt vahvasti paikkoihin, vähän myös yrittänyt torjua tätä piirrettäni, koska se voi käydä raskaaksi. Tutut paikat, joko muistoissa, valokuvissa tai käytynä, pyöräyttävät käyntiin muistojen filmin. Olen myös miettinyt, miten paikat muistavat minut, läheiseni, menneet vuosikymmenet? Minkälaisia jälkiä elämämme ovat jättäneet paikkoihin?

Imen Wallinin kokoelmasta inspiraatiota ja lohtua. Maaksi kerran tulemme, sitä ennen kannattelemme toivoa ja toisiamme.


Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi 2024. 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.