Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Katariina Leino: Mustaa lunta

Katariina Leinon kokoelma Mustaa lunta vie synkkiin tunnelmiin ja sieltä takaisin toivoon.

Leinon runot rakentuvat osin vähäsanaisina ja siksi painavina, toiset taas saavat proosarunon mitan. Runoissa kaikuu lapsuuden ja nuoruuden muistikuvien lohduttomuus. On joukko turvattomuuden hetkiä ja kolkkoja kokemuksia.

Tulee myös ilmi, että runominällä on taustalla psykoosi ja että hän on kirjoittanut itsensä ehjäksi.

Runon puhujalle uni on kauhu, mutta uni on myös turva. Ja syli. Niin myös päivän runossa:

Vedän mustan turkin ylleni,
makaan vuoteessani
ja katselen ikkunaan.
Venuksen valo tähtitaivaalla
puhaltaa ylleni punertavaa ilmaa,
ennen joulua
minä rakastan sinua.

Monissa runoissa toistuva musta turkki kuvaa synkkää mieltä, mutta ehkä se on myös jonkinlainen turva. Ja vuoteessa yksin saa olla se, mikä on, tuntea omat tunteensa, ei tarvitse esittää.

Vaikka yllä olisi tumma turkki, voi silti olla vastaanottavainen ja antavainen rakkaudessa. Pimeimmistäkin kokemuksista voi selvitä ja kurkottaa kohti toista ihmistä.

Kansitaiteilijalle esitän pahoitteluni: kirjan kansi on oikeasti melkein musta. Talvivalo teki taikojaan ja huomasin vasta liian myöhään, että kannesta tuli kuvassa näin sininen.


Katariina Leino: Mustaa lunta. Aviador 2025. 97 s. Kirjastolaina. Kansi: Nina Aitta.