torstai 23. huhtikuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015)

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2015).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 333.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Emma Hooperin esikoinen Etta ja Otto ja Russell ja James päätyi luettavakseni monesta syystä. Tammikuussa listasin sen yhdeksi kiinnostavaksi kevään uutuudeksi kustantamon esittelytekstin ja kirjan nimen vuoksi. Sitten innostuin toukokuisesta Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalista, joilla muun muassa Hooper esiintyy. Olen menossa festareille työkavereiden kanssa ja haluan lukea festarikirjailijoiden teoksia tässä kevään mittaan. Lopulta Hooper kiilasi lukupinoni kärkeen, kun huomasin hänen olevan kanadalainen – kirja edistää siis lukumatkaani.

Teos alkaa 82-vuotiaan Etan aviomiehelleen Otolle osoittamalla kirjeellä. Etta kirjoittaa, että hän on lähtenyt. Hän on aina halunnut nähdä meren, ja sitä kohden hän nyt lähtee taivaltamaan, kävellen. Etta ja Otto asuvat Kanadan preerialla, Saskatchewanissa, josta matkaa molemmille rannikoille on tuhansia kilometrejä. Etta valitsee itärannikon, joten hänellä on edessään reilut 3000 kilometriä jalkapatikassa.

Otto jää pakon edessä yksin ja pärjäilee parhaansa mukaan apunaan Etan hänelle jättämät reseptikortit. Naapuritilaa asuttava Russell on Oton lapsuudenystävä, melkein kuin veli. He kasvoivat yhdessä, eikä edes nainen, Etta, katkaissut miesten välejä, vaikka mahdollisuus siihenkin oli. He molemmat löytävät itsestään jotakin uutta vielä vanhoilla päivillään.

Etan kävely on paitsi osoitus itsepäisyydestä, myös sitkeydestä. Etan muisti ei enää pelaa entiseen tapaansa, joten hän tarvitsee muistilistaa avukseen, jottei unohtaisi tärkeimpiään. Matkakumppani James on myös korvaamaton apu.

Hooper leipoo Etan vaelluksen lomaan koko pitkän eletyn elämän. Menneiden muistelut maustavat tarinaa lapsuusaikojen niukkuudella ja sota-ajan kaipuulla. Reseptien ja kirjeiden ryydittämä teksti on ilmavaa ja sopivan suoraviivaista. Aiheiden kirjo kaipaakin vastapainokseen selkeää otetta; koukerot olisivat vetäneet tekstin tukkoon. Ihmissuhteiden ja elämänkaaren lisäksi Hooper kuvaa elävästi arkea Kanadan preerialla. Maisemat piirtyvät lukijan eteen, ja iholla tuntuu joka paikkaan tunkeutuva preeriahiekka.

Etta ja Otto ja Russell ja James oli minulle lohtukirja raskaan Guantánamon päiväkirjan jälkeen. Juuri tähän väliin kaipasin kaunista ja elämänmakuista kertomusta rakkaudesta, ystävyydestä, parisuhteesta. Edellisen kirjan aiheuttamat, ihmisen pahuuteen liittyvät ahdistus ja alakulo väistyivät Hooperin lukemisen myötä ja tilalle tuli seesteisyys ja usko ihmiseen. Aika oli tälle kirjalle otollinen: epäilen, että olisin pitänyt sitä jopa liian suloisena ja sentimentaalisena, jos olisin lukenut sen jossakin muussa välissä.

Kruunasin lukukokemuksen vielä taikinaterapialla, sillä leivoin kirjan innoittamana pitkästä aikaa pullia. En tehnyt kanelipullia kirjasta löytyvällä Nondis-tädin ohjeella, vaan ihan perinteisiä korvapuusteja. Tarkoitukseni oli ottaa leipomuksista ja kirjasta tunnelmallinen kuva, mutta idea pääsi unohtumaan ja muistui jälleen mieleeni, kun puustit olivat kadonneet pelliltä suihin ja pakastimeen.

Hooper on innostanut leivontahommiin myös Katjan, ja arvionsa kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja, Jonna ja Tuijata.

Rannikot eivät tässä kuvassa näy, mutta kaukana ovat.

4 kommenttia:

  1. Voin kuvitella, että Guantánamon jälkeen tämä tarjoaa tervetullutta rauhaa. Olen moneen otteeseen tainnut jo kuvata romaania määritteellä viehättävä, ja sellainen se minusta edelleen on. Ei niin huippu kuin odotin mutta viehättävä, ja oikeaan hetkeen ihanaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tätä melko lailla odotuksitta, joten pääsin yllättymään positiivisesti. Parempaan saumaan en olisi voinut tätä lukea. Vähänkin toisenlaisissa fiiliksissä kirja olisi voinut saada minulta tylymmän vastaanoton, mutta nyt nautin.

      Poista
  2. Minulle tämä oli huippu kirja... ei niinkään leipomusten vuoksi, jotka olin jo unohtanut, vaan vaelluksen vuoksi ja siksi, että vaellusseurana oli kojootti... taikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaeltaminen on kyllä mielenkiintoinen aihe! Odottelen juuri kirjaston varausjonossa yhtä Santiago de Compostelan vaelluksesta kertovaa kirjaa. En tiedä, miksi tuo vaellus on alkanut kiinnostaa, ei kai vain kolmenkympin kriisi kolkuttele ovella... ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...