maanantai 27. joulukuuta 2021

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 


Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari


Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.


Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.
Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.
Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.
Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.


Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu


Kansi: Eero Heikkinen.


Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja


Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.


Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

1 kommentti:

  1. Kivoja arvioita! Austerilta olen lukenut New York -trilogian, joka oli ihan mielenkiintoinen. Tykkään kuitenkin enemmän vaimonsa teoksista.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...